Paraneeko se vaihtamalla?

Me harrastajat.

Me harrastajat.

Koska en ole vieläkään olympialaisissa, olen joutunut miettimään kykyjeni rajallisuutta monelta kantilta. Kaikkia ei tietenkään harmita, että on ihan tavallinen hiihtäjä, mutta minua kyllä harmittaa. Haluan kehittyä. Välillä sitä tosiaan tapahtuu, välillä taas käy mielessä, että saatoinko olla parempi ratsastaja joskus 80-luvulla, ja onko se ylipäätään mahdollista?

Ensimmäisenä katse kääntyy hevosta kohti. Ostin ensimmäisen hevoseni ihmiseltä, jolla oli ranteet poikki. Hevonen veteli semmoisia rodeoita, että kyllä huomattiin ja jäätiin mieliin. Saatoin jopa profiloitua merkittäväksi selässäpysyjäksi, koska putosin melko harvoin. Aloittaessamme hikiset treenit, olimme molemmat melko ankeakuntoisia ja tekniikkakin oli pyllyssä poikittain. Ankaralla reenillä (kerran viikossa esteitä, kerran koulua) kehityimme ihan oikeasti. Meistä saatettiin puhua ratsukkona.

Ennen kehittymisen tunnetta mietin oikeasti miksi ihmiset ostavat hevosia ja sitten myyvät ne, jos eivät osaakaan ratsastaa niillä. Eikö kiinnosta oppia? Eikö houkuttele kesyttää? Kyllä minullakin kävi mielessä, että onko tämä sittenkään oikea kopukka minulle, mutta ajattelin, että häpeä on suuri, jos seuraavakin on yllättäen ”liian vaikea.” Päätin, että vaikeaa tässä on vain oppiminen. Mutta kyllä se sitten tuli sieltä ja tunne oli melko hieno. Ihan oli verrannollinen Musta Ori -kirjaan. Sitten, kesken kaiken, hevonen jouduttiin lopettamaan. Sen jälkeen tulikin kolmen vuoden tauko.

Seuraavaksi elämääni tuli Pullukka, jonka totesin heti kärkeen kerrassan mutkikkaaksi hevoseksi tasaisella. Etsin apua monilta tahoilta, sekä ratsastavaa apua, että opettajan apua. En löytänyt. Meni vuosia ennen kuin löysin jonkun, joka sai minut kehittymään. Edelleen mietin, että mites tämä hevonen? Onko se oikea? Mistä huomaan onko se? Pitääkö oman hevosen kanssa onnistua usein tai jopa aina? Mitä jos en onnistu? Pitääkö laskea rimaa?

No ainakin katse on esteelle, jollei muuta.

No ainakin katse on esteelle, jollei muuta.

Minusta tuntuu, että olen vasta nyt päässyt EHKÄ jyvälle omasta hevosestani. Olen käynyt henkisissä pohjamudissa ja etsinyt vikaa itsestäni. Olen myös etsinyt vikaa hevosesta. Molemmista on ongelmia löytynyt ja ne on pyritty selättämään. Silloin tällöin hevonen vilauttaa sitä puoltaan, jonka takia sen ostin. Tokihan se on koko ajan hypännyt hyvin, mutta entäs minä? Mitä jos minä hyppään liian huonosti?

Näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä, jotka ostavat itselleen väärän hevosen ja vaihtavat sen kohta pois. Toiset taas vaihtavat sekä valmentajaa, että hevosta. Moni löytää vikoja vain ympäriltään, toiset täyttävät onneksi myös itsearviointilomakkeen. Voiko rahalla kenties ostaa niin hienon hevosen, että se menee yli mistä vaan, vaikka selässä olisi apina?  Tai: voiko ihminen kehittyä yhtä hienoksi kuin hevosensa? Entäs valmentaja, paraneeko se vaihtamalla, vai onko syytä hakea itselleen uusi asenne?

Mistä näistä tietää. Itse pyrin olemaan ikuisen oppimisen tiellä. Silmiä avaava oli Kari Nevalan kiekaisu ”vaikka teetkin oikein, niin ei se hevonen aina tee niin kuin käsket.” Tosiaan. Meitähän on kaksi. Ja molemmat voivat tyriä.

Kommentit
  1. 1

    Miuku sanoo

    Asia johon törmää jatkuvasti! Toiset ne ei vaan tajua että kannattaisi tosiaan katsoa välillä sinne peiliin ihan itse. Hevosia vaihdetaan kun polkupyöriä, ei tää oo kiva, haluan uuden. Toki on heitä joita se vaihtaminenkin auttaa. Itselläni osaava tätiratsu joka opettaa minua joka päivä eteenpäin, useinkin tulee niitä kantapään kautta oppimisia, mutta hyvää ja rakasta ystävääni en vaihtaisi pois mistään hinnasta!

  2. 2

    MariJa sanoo

    Meillä suomenhevosihmisillä se menee jotenkin niin, että elämäämme tulee tavalla tai toisella se suomenhevonen. Sitten katsotaan mihin lajiin se meidät johdattaa. Jos hepalla ei halut tai kyvyt riitä koulukiemuroihin voidaan vaihtaa lännenratsastukseen, jos esteet ei kiinnosta, niin sitten ehkä matka- tai maastoratsastus. Ja sitten on vielä valjakkopuoli ja työhevoshommat. Mutta elämänmittainen matkahan tuo oppiminen on. Ja sitten kun aina vaan innosta puhkuvan tädin ikä alkaa olla jo lähelle 6-alkavaa lukua aletaan olla pisteessä, jossa jokainen päivä hevosen selässä on voitto ja onnistuminen jo sinänsä!

  3. 3

    jeppe sanoo

    Heh, jo vuosia sitten naureskelin, kun mennesäni ratsastamaan jonnekkin muualle kuin oman hevosen selkään ope kysyi kuinka monta vuotta olen ratsastanut. Sanoin, että jos sillä on merkitystä pitäisi minun olla olympialaiset läpikäynyt ja maailman mestari. Iän myötä voi käydä niin että horisontti häviää ja alkaakin ottaa rennosti. Haluaakin enemmän hyvää hevoselle ja vähentää painetta kaiken kaikkiaan. …

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *