Pullukka ja hullukka metsällä

Pitääkin ihan kertoa, että kävimme vaihteeksi metsässä. Reitti oli tuttu, puut, notkelmat, kivet, mäet ja uomat olivat aivan silmät kiinni mentävissä. Silmät kiinni siinä enimmäkseen mentiinkin.
Ymmärsinhän toki, että lunta on. Ei meillä hankea pelätä, tuumin, ja puskettiin Pullukan kanssa läpi nietosten. Koirani ja hevoseni kävelivät omilla jaloilla, minä riippana selässä.
Koira nro 2 laukkaili rennoin lantein oletettua polkua eteenpäin. Koira nro 1 yritti samaa, mutta kas, hänenpä karvansa keräsikin siinä määrin lunta itseensä, että loppumatkasta laukka-askelkin suoritettiin pelkällä pään liikkeellä. Etujalat eivät enää nousseet. Lemmikki-rressu katsoi burn-outia suoraan silmiin. Nukkunee nyt pari vuorokautta.

Olimme kävelleet jumalaisessa luonnossa pari sataa metriä, kun ensimmäiset lumesta liikaa painuneet oksat osuivat tielle. Oksien ali olisi niukin naukin mahtunut heppa, mutta kuski olisi jäänyt orrelle. Tulin alas ja johdatin joukkoni alta oksain, hankien. Kävelimme peräkukkoa sopivan kiveen juureen, josta kiipesin takaisin hevon lumiseen selkään. Jaa, mutta sehän olikin märkä.
Jatkoimme tarpomista. Itse kiinnitin hurmioituneen huomioni valoon, joka koristi metsää ihanasti. Maailma on kaunis tietystä kulmasta, jos ei ole nälkä tai väsy!

Muutaman sadan metrin päästä tilanne yllätti taas kokijansa. Lumisia oksia oli matalalla, mutta ne oli huidottavissa. Kuusenoksia. Huidon niitä innokkaasti samalla hevosta lähes umpihangessa ohjastaen ja lunta suustani sylkien. Vielä nauratti, vaikka hevonen pyrki raville. En lainkaan nähnyt olivatko koirat kenties kuolleet allemme, hukkuneet lumeen vai muuttaneet pois. En välittänyt, sillä kaula-aukostani oli sujahtanut lunta sisään. Perkele pääsi.

Saavutimme tienpätkän. Sitä kävellessämme kaivoin persettini alta kolmisen rekallista lunta. Käytännössä ihan jees, koska hevonen siinä puhdistui, mutta toisaalta, kuset-housussa -olo ei ole ihan makein olo. No ei sekään vielä mitn.
Kieppaistiin takaisin alkeelliselle polulle. Vastaan tuli hetimiten ryteikkö-kivikko, jonka läpi en halunnut kulkea ratsukkona. Jalkauduin. Sanoin hepalle: venttaas hetki. Se odotti keskittyneenä, että otin ohjat käteeni ja lähdin johdattamaan sitä umpirisukkoon, joka oli täynnä lunta. Sain käveltyä pari askelta, kunnes hokasin, että nyt heppa kompastuu ja horjahtaa ylitseni, vaan ei, se valitsikin viisaammin reitin ohitseni ja paahtoi polkua eteenpäin saavuttaen lopulta taas tasapainonsa. Tokihan minä siinä naamalleni menemään, jolloin ohjat kirposivat kädestäin. Polulla etunenässä meni siis hevoinen, perässään kaksi koiraa. Eivät ensi hätään näyttäneet kaipaavan ketään. Huutelin kaikesta huolimatta perään, että hei, mä maksan kaiken, odottakaa. Tämän kuultuaan ne ilman muuta pysähtyivät ja odottivat. Hevosen kohdalla saattoi syynä olla myös se, että ohja oli mennyt toisen jalan alta, joten se osasikin pidättää itseään.

Siitä sitten vain takasin selkään ja rallati-rallati. Ketään muuta ei naurattanut kuin minua. Voi että noi eläimet ei tajua miten hauskaa elämä on!

Varsauutinen: Pasin potkut mahassa havaittu! Emäntä suuntaa synnytyslaitokselle kolmen viikon kuluttua. Iik. Kuulemisiin!

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Kerran putosin vähän samoissa olosuhteissa metsäpolulla, kun kumartelin lumesta painuneiden puiden ali mutta älyttömän joustavasta varresta huolimatta yksi puu tuli "puun takaa" ja vaikka pistin limboamistaidot kehiin, se puristi minut lopulta voltilla alas. Vauhtia oli melkein nolla, mutta silti tymähdin lumen alla olevan kiven päälle suoraan hännälleni seurauksena murtunut luu ja mutkahäntä lopun elämäni riesana. Mutta hevonen jäi odottamaan, joten voin katsoa tämän lujittaneen sidettämme ja olleen sen arvoista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *