Pullukka tapaa blogimaailman supertähdet

Hyvä ihme, mikä hässäkkä, tuumasi Pullukka, kun hain sen yhtenä päivänä mutaliejusta sisään, harjasin sen, ja toivotin bloggaajakolleegani tervetulleeksi hevosen maailmaan. Hevosen selkään pääsemistä oli Stella kinunnut suurin piirtein siitä lähtien kun tutustuttiin (mikähän se vuosi oli?) ja kas, yhtäkkiä samaa alkoi kärttää myös Nata, joka oli halunnut hevostella jo lapsesta, mutta ei ollut saanut mahkuja. Liian kallista. Ihan sama laulu meikäläisellä – pienenä.

Stella ja Pullukka. Toinen on iha liekiessä, toinen tekee tätä vain porkkanoiden takia.

Stella ja Pullukka. Toinen on ihan liekiessä, toinen tekee tätä vain porkkanoiden takia.

Apuun lennähti yksisarvinen, jolta on kulunut sarvi pois: Pullucca. Hänestä kuoriutuu käden käänteessä paitsi kelpo esteratsu, myös kelpo alkeisratsu. Ainakin käynnissä. Mutta koska kylässä oli bloggaajia, ensin otettiin noin tuhat kuvaa hevosesta karsinassa. Stella uskalsi harjata hevon ja sitten laitettiin lemmikille satula. ”Mennäänkö me tuonne taloon ratsastamaan,” kysyi ihan oikea valokuvaaja Mikko Rasila, tarkoittaen tietysti maneesia. Mennään joo. Taloon.

...ja seuraava emäntä lääppii...

…ja seuraava emäntä lääppii…

Talossa oli pystyssä pari estettä, jolloin joukkoni hätkähti: joudutaanko me hyppäämään noiden yli? Ette joudu, ei hätää. Ensimmäisenä selkään kampesi Stella. Naama alkaa saman tien hehkua, ai niin, ratasastaminen on ihanaa! Stella on sentään joskus nähnyt hevosia. Muut eivät ole, ainakaan näin läheltä. Mikko oli kuulemma suunnitellut nousevansa selkään, mutta oli jänistänyt monta kertaa.

Juhuu! Ilo!

Juhuu! Ilo!

A star is born! Nata.

A star is born! Nata.

Seuraavana oli vuorossa Nata ( joka muuten pärjäsi mahtavasti ekaksi kerraksi) ja sitten Natan fantastinen poikaystävä Juhani. Juhani oli niin avarakatseinen, että luuli pystyvänsä pitämään ohjastuntumaa ravissa. Sanoin moneen kertaan, että ota nyt vaan siitä satulasta tai harjasta kiinni. ”Enhän mä voi tukistaa sitä,” tuumasi Juhani. Tukista nyt vaan. Ja sitten ravia. Hyvä ihme, mitä puokkoilua, TIETENKIN, koska eihän ihminen ole koskaan ollut hevosen selässä. ”Ahaa,” tuumasi Juhani, ”nyt mä ymmärrän miksi on parempi, että pidän kiinni.” Pysyi selässä.

Viimeisestä kokelaasta jäi kaikkein hienoin fiilis. Mikko (jotain lähemmäs 2 metriä pitkä) kampesi Pullukan selkään ja silmät jysähtivät lautasiksi. ”Tää on pelottavinta ja siisteintä ikinä,” kuiskasi Mikko, joka oli ihan aidosti ylittänyt itsensä. Vaikka hepan kanssa kuljettiin vain käyntiä, tunne oli aivan ylivoimaisen hieno. Eihän sitä meinaa käsittää, kun itse kitisee jostain ulkoavuista kolmatta tai jopa neljättä vuosikymmentä. Sehän on aivan huikea elämys! Ja mikä hienointa, mä sain auttaa moisen elämyksen toteuttamisessa. Olen elämystaikuri.

Kattokaa ny! Onko kauhua vai onko kauhua? <3

Kattokaa ny! Onko kauhua vai onko kauhua? <3

Laukkasin itse Pullukan kanssa muutaman kierroksen kaula pitkänä ihan näytösluontisesti ja yleisö hurrasi. Kylläpä Katja on professionaali! Pullukka oli ihan tärkeänä. Sai bloggaajilta porkkanaa palkkioksi joka käänteessä.

Päivän päätteeksi vein ryhmän (olivat kuulemma jäässä, no hei, tallilla KUULUU olla jäässä jollei ratsasta hikeen) läheiseen kartanoon kaffelle (Lugnet&Life, Sjökullan kartano) ja kas, sieltähän lähdettiinkin kotiin Stellalla kassissaan ihana hippipaita ja meikäläisellä yksiön kokoinen koiranpesä. Pelkkää säästöä!

Hevosen liikunta jäi hiukka laihalle ja meikä vaan hölkkäs aloittelijoiden rinnalla, mutta hitto, oli aivan mahtava meno. Pitää tuoda useamminkin ummikoita elämysmatkoille. Vai mitä, Pullukka? (- Käy, sanoi Pullukka.)

Minä ja Hän <3

Minä ja Hän <3. Taustalla huolestunut fotobombaaja Espoosta.

Kommentit
  1. 2

    Sanna sanoo

    Hieno kirjoitus, tuli itsellenikin hyvä mieli! Muiden ilahduttaminen tekee tästä maailmasta edes hieman paremman paikan eikä siihen tarvita suuria tekoja.
    Kun minä joskus saan (hankin) oman heposen niin varmasti haluan ilahduttaa sillä muitakin.
    Kiitos mahtavasta blogista ja tyylistäsi kirjoittaa, mukavaa joulun odotusta teille!

  2. 3

    sanoo

    En ole ehtinyt hevosen selkään pitkään, pitkään aikaan, mutta tapaninpäivänä meille on varattu istuntatunti. Saattaa muistuttaa hieman ensikertalaisen touhua ja jännittää nyt jo! Parasta tässä on kuitenkin se, että mieheni ja ystävättäreni mies saadaan ensimmäistä kertaa hevosten selkään – heille on varattu 15 minuuttia ”ponitaltutusta”… Voin luvata että kamera ikuistaa jokaisen hetken 🙂

  3. 4

    sanoo

    aijaj miten ihana postaus!! ja hei, mä keksin! koska tarvitset kuvia blogiisi ja mä tarvitsen hevosia elämääni, niin voin tulla kuvaa sua ja ratsastaa pullukalla sillä välin kun käyt vessassa. miten olis??

  4. 5

    sanoo

    Minunkin Tinttini satulassa alkeisratsasti tuttu jos toinenkin vuosien aikana. Myös lapsia kammettiin selkään, parhaimmillaan kolme yhtä aikaa. Silloin hevonen jo katsoi hiukan ihmeissään, että pitääkö tässä vähän liikkuakin.

    Kerran eräs lapsiansa hevosen selkään tuonut nainen saatiin suostuteltua satulaan itsekin. Muutamassa raviaskeleessa hän huusi, että tarvitsee urheilurintsikan. Epäilemättä.

  5. 6

    Suski sanoo

    Jokaisen hevosenomistajan pitää jakaa valaistumista! Ja valtiovaltakin voisi jo herätä, eikö ratsastuskulut pitäisi saada verovähennyksiin?!

  6. 7

    katriina sanoo

    Miten oikeesti viittit kirjoittaa tosta natasta?? Se on ihmispaskaa suoraan sanottuna.. blogisi taso laskee tällaisesta.

    • 7.1

      katjastahl sanoo

      On ihan erittäin inhottavaa haukkua toisen ihmisen kavereita. Pyydä anteeksi.

      Katja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *