Rajaton itseluottamus järjen tiellä

Cao Zhongrong of China falls from his horse ChuChu . Hups.

Cao Zhongrong of China falls from his horse ChuChu. Hups.

Jokainen on varmaan joskus törmännyt tähän kummalliseen ilmiöön: siihen, että ratsastetaan korkeammalla tasolla kuin mihin rahkeet riittävät. Itse törmään ilmiöön silloin tällöin kisoissa ja hyvinkin usein kisatuloksia seuratessani. Mikähän lienee saa ihmisen uskomaan omiin kykyihinsä kerta toisensa jälkeen, vaikka aina saa lähteä luppakorvana kisoista kotiin? Ja nyt en missään nimessä puhu ratsukoista, jotka eivät ole palkintopalleilla pudotusten, hitauden tai satunnaisten kieltojen takia, vaan niistä, jotka hylätään aina uudestaan ja uudestaan, koska hevonen ei kerta kaikkiaan uskalla hypätä kyseisen ihmisen komennoilla.

Jutustelin aiheesta tänään ammattilaisen kanssa. Hän totesi, että säännöt sallivat nykyään kaikenlaisten häröilijöiden pääsyn ylemmälle tasolle. Ihan niin kuin pääsy ylemmälle tasolle automaattisesti tarkoittaisi sitä, että olet kuule pikkusen parempi nyt, paas poksauttaen kuohuvaa. Sehän kuulostaa ihan nuorisolaisten höpinöiltä! Aina jos nuorisolta kysyy mitä olet hypännyt, vastauksena tulee ”120cm yksittäisenä”, sen kummemmin määrittelemättä missä, milloin ja missä olosuhteissa moinen suoritus on tehty. En nyt ehkä vielä varaisi lentoja olympialaisiin sen perusteella. On totta, että joskus kun hyppää oikein osuvasti sarjaa, jonka viimeinen okseri on vaikkapa 120, se nousee päähän saman tien. Yhtäkkiä kuvittelen aivan kevyesti olevani taitava. Taitavuus-illuusio onneksi romahtaa aika kovaa seuraavalla tunnilla, kun aivan helppo kaarevalla uralla tehtävä kavalettisarja ei taitu sitten millään. Ja niin sen kuuluukin mennä. On aivan oikein, että välillä nousee päähän ja välillä putoaa naamalleen – siis noin henkisesti. Silloin pysyy keskimäärin puoliväliää, eikä luiskahda luulemaan itsestään liikoja. Mikään ei ole parempaa kuin onnistua paremmin kuin kuvitteli.

Muistan jonain vuonna lukeneeni ulkomaisen koulutuomarin kommentteja Pyhää Yrjöä kisanneista ratsukoista: ”Hyvin monen täällä ratsastaneen ei edes pitäisi vielä startata Pyhää Yrjöä.” Kommentista nousi hirveä haloo. Kai jokaisella on oikeus yrittää? No periaatteessa miksei, mutta missä järki? Moni perusteli omaa suoritustaan huonolla päivällä tai hermostuneella hevosella, mutta eikö se taito paista läpi kaikista näistä? Että näkee ratsastajan tekevän oikeita asioita ja hevonen vaan sekoilee. Silloinhan hevonen ei kenties ole vielä valmis vaikka ratsastaja olisikin.

Esteratsastuksessa väitän, että 110 on se maaginen raja. Nuorisolaiset hihkuvat onnesta, kun siirtyvät metrin luokkiin. 110-luokkiin siirryttäessä pitääkin alla olla jo kunnon opetusmestari tai sitten pitää itse osata tähdätä. Sillä korkeudella alkaa stop-nappula painua pohjaan, jos kuski ei osaa. Sitä näkee kiusallisen paljon. Ponit ovat monesti niin touhukasta kansaa, että ne lentävät vaikka pienen asuinalueen yli jos maalissa on ruokaa tarjolla. Hevosissa tilanne onkin jo kinkkisempi. Ne ovat harkitsevia ja laukkaavat askel kerrallaan.

Kerran kysyin yhdeltä valmentajalta, että kannattaako esteitä lähteä hyppimään reippaasti, jollei osaa tasaisella mitään. ”Ehdottomasti,” totesi tämä valkku. Hän oli sitä mieltä, että ensin rohkeus, sitten taidot. Eilisen Hevosurheilussa Sanna Backlund tuntui painottavan ihan toista laitaa. Että pitäisi ensin oppia ratsastamaan tasaisella, sitten vasta viilettää yli aitojen. Tuppaan olemaan samaa mieltä. Vähemmän loukkaantumisia lupaa tämä tekniikka. Arvioisin, että myös vähemmän stop-nappulaa.

Eikö kaiken kaikkiaan ole paljon kivempi olla 60 sentin aitojen kruunaamaton kuningas, kuin 110-ratojen ikuinen hylsy? Exactly.

Kommentit
  1. 2

    Maarit L. sanoo

    Tämä on kyllä sangen mielenkiintoinen ilmiö. Varsinkin kun tänä päivänä jo useampi valmentaja/huippuratsastaja/opettaja/ohjaaja painottaa sitä, että kisoissa pitäisi suorittaa ALEMMALLA tasolla kuin millä kotona treenataan. Näin pidetään homma kivana kaikille osapuolille. Ilahduttavaa kyllä, olen viime aikoina nähnyt esimerkkejä myös päinvastaisesta toiminnasta: palataan alemmalle tasolle kisoissa jotta saadaan molempien itseluottamus kohentumaan. Enkä puhu tilanteista, joissa palataan kisaamaan loukkaantumisen/sairausloman jälkeen – tämä kun on aiemmin ollut se ainoa ”sallittu” syy jonka vuoksi ratsukko ”sai” palata helpompiin luokkiin.

    Vaikka omista estekisoista on jo ikuisuus, niin muistan itse ajatelleeni että ero 100 cm ja 110 cm luokkien välillä oli paljon suurempi kuin 80 ja 90 cm välillä tai 90 cm metriin. Se, minkä hevonen ehkä korjasi tai ”antoi anteeksi” vielä metrissä, ei enää sujunutkaan 110 cm tasolla. Stoppeja ja kolinaa sekä lähempää tutustumista pohjamateriaaliin seurasi pienemmästäkin virheestä – ja ihan oikein, niin pitääkin olla. Ratsukon osaamisen tulee olla riittävä vaadittuun tasoon nähden, kilpailuissakin.

    Keep it simple, keep it fun!

    Maarit 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *