Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Kuinka perseellään voikaan istua

Istua kenottaa, miten kuten.

Istua kenottaa, miten kuten.

Ja heti oli otsikossa epäilyttävää sanastoa. Nyt ei vaan kerta kaikkiaan voi käyttää mitään muuta sanaa, koska ”perseellään” ja perseellään ovat kaksi eri asiaa, ja sitä juuri haenkin. Puhumme toki ystävästämme istunnasta. Sehän on hauska asia selittää ihmiselle, joka ei tajua ratsastuksesta mitään – että hevosen selässä voi istua myös väärin. Sillä on nauratettu yhtä ja toista. Toinen hauskuus on selittää harjoitusravia – miksi pitää yhä harjoitella, vaikka osaa jo? Sitä minäkin olen miettinyt jo vuosisatoja.

Mutta siis se istunta. Aikanaan ratsastuskoulussa mietin monesti, että miten se voi olla mahdollista, että vuodesta toiseen en osaa tiettyjen hevosten selässä seistä jalustimilla OLLENKAAN. Vaikka kuinka yritin, aina kopsahdin takaisin alas. Toinen vaihtoehto oli killua etukenossa, silloin pysyin. Molemmathan oli tietysti väärin ja tuomittavaa. ”Suorista se selkäs, mikä tässä ei mene jakeluun,” huusi opettaja niin kuin silloin kuului huutaa. Niin, no juuri se ei mene jakeluun, että miksi en vaan pysy täällä.

Noin vuosituhat myöhemmin valkeni, että ahaa, reisiluuni on noin kymmenen senttiä pidempi kuin muilla. Kuin myös sääriluuni. Näin ollen sojotin sujuvasti ulkona lähes kaikista satuloista. En vaan kerta kaikkiaan löytänyt painopistettä, koska alusta ei antanut sille mitään mahdollisuuksia. Toisinaan näen edelleen vastaavia kohtalotovereita kyntämässä tunnilla. Tekisi mieli halata ja sanoa: älä välitä, sama ongelma jo vuodesta mikähänseoli. Todellakin! Satulan on hyvä vastata myös ihmispyllyä, eikä pelkkää hevonselkää. Riittävän kauan kun jyystää menemään satulalla, joka kippaa jatkuvasti takakaarelle, saa paitsi itselleen kipeän selän, myös hevoselle typerän olon. Miten se nyt ei löydä sitä paikkaansa?

Istunta on minulle viheliäinen juttu. Osaan istua maailman hienoimmin, kun homma kulkee, mutta kuin Klonkku, kun ei kulje. Kuulostaako tutulta? Joskus viime vuonna(vai oliko jopa toissa) ihastuttava Aira Toivola kävi neuvomassa minua istunnassa. Kävi niin, että vedin kaikki neuvot yli, enkä pystynyt toimimaan käytännössä lainkaan. Liian monista neuvoista menin ns. tilttiin ja lopulta se yksi ainutkaan osa minussa ei enää toiminut. Olen varma, että siitä se olisi lähtenyt pystysuora kehitysnousu, jos olisin ollut maltillinen ja viisas ihminen, mutta minussa se aiheutti vain osaamattomuuden suuren ahdistuksen. Ja se tie vie kotiin peiton alle.

Sama kävi kun olin ihan mahtavalla istuntakurssilla Röykässä vai Röylässä, en ikinä muista kumpi se on. Nurmijärven takana kumminkin. Ensin harjoiteltiin koneella, sitten oikealla hevosella. Menin kotiin ja oma hevonen oli, että lopeta heti, en suostu kulkemaan. Sinne jäi ne opit! Masentavaa.

Sitten unohdin koko istuntakriisin ja tutustuin siihen miten Heppa ja minä tajuttaisiin yhdessä jotain. Heti kun hevonen alkaa kulkea mielellään tuntumalla ja hyväksyy muitta mutkitta avut, kappas vaan istuntakin on ihan helppoa. Moni sanoo, että suora tie hyvään ratsastukseen on istunta, mutta kun perkkule siitä vain jännityn kuin vieteri ja kaikki leviää. Olisko seuraavaksi semmoinen muotia kuin toimiva istunta? Länkkään istuntani kelpasi ihan hyvin, jospa siirryn kokonaan sinne. Tai ravipuolelle, siellä sitä varmaan arvostetaan erityisesti.

Toistaiseksi hevosein on kulkenut hienoimmin ”aloita hiljaa” -tekniikalla, jonka opin Mia Kainulaiselta. Mia taas on ammentanut oppinsa Jean Luc Cornillelta, joka on tulossa Suomeen Horse in Motion -tapahtumaan ensi kuussa. Tässä video Miasta ja Rampesta, jotka todella oivalsivat jotain, niin kuin videoissa näkyy. Määkin haluan tuonne! Ja noin!

Huomioita hevosporukasta (viikonlopun perusteella)

Kuva: Jenni Lähteenmäki

Kuva: Jenni Luomanperä

Ah, olipas kiva huomata, että Helsingin Sanomissa oli mukava kuvakimara Lusitanoista Horse Showssa! Ja hirveän kiva oli myös keskustelu kuvien alla. ”Jaaha, siinä hevoset kärsivät selvästi blaa, blaa.” Joku toinen tietäjä jatkoi sitten keskustelua. Lihavuus mainittu. Näin sitä hevosharrastusta saa mustamaalattua pienellä vaivalla! Lusitanoilla nimittäin ei olllut eikä ole minkään valtakunnan hätää, millään elämänalueella. Tai no, varmaan omasta mielestään saavat liian vähän ruokaa.

Sitten niinkin suuri asia kun parkkipaikan puuttuminen Horse Showsta sai tänä vuonna monet takajaloilleen. Mitä luulette, voisikohan se johtua mm. siitä, että Stadion on remontissa? Niin, mutta sehän on toki Horse Shown vika. Kun eivät edes parkkipaikkoja järjestä. Tai pistä tapahtumaa johonkin parempaan paikkaan, jossa on on jokaiselle parkkiruutu. Itselläni käy mielessä, että tapahtuman järjestäminen SAATTAA olla aika monesta liikkuvasta osasta kiinni. Ja VOI OLLA, että ihan kaikkea ei saada järjestymään, ellei Horse Showta järjestetä Dubaissa, sheikkien kehittämänä. Lennätän Pullukan enemmän kuin mielelläni Dubaihin esiintymään.

Kouluratsastusta oli ihana seurata, tuon tason balettia näkee niin harvoin. Henri Ruosteesta on kuoriutunut supersankari, ja vielä kun tulee kilsoja lisää, puhkeaa kukkaan todellinen showmies. Sitä kouluratsastus suorastaan huutaa. Ällityttävää oli se, mitä en tiennyt, että kouluratsastajien verkatessa verkassa ei saa olla muita. Tämä siksi, että he tarvitsevat rauhan. Ymmärrän sen, mutta miksi estehevoset eivät tarvitse rauhaa? Tai Lusitanot? Tai valjakkojengi? Tai lännensakki? Selittäkää vajakille. Luetaanko kouluratsu kuitenkin vielä hevoseksi? Mitä jos Hilpasta tulee kouluratsu, osaanko sitten suojella sitä oikeaoppisesti ulkomaailmalta? Tuskin. Miksi kouluhevosia ei voida sopeuttaa ympäröivään maailmaan jos kaikki muut hevoset voidaan?

Kaiken kaikkiaan Horse Show oli tulvillaan aivan USKOMATTOMAN kivaa porukkaa. Hirveästi en ehtinyt Expoon tai muuallekaan, lähinnä könysin käytävillä yliväsyneiden vapaaehtoisten seassa jakamassa huonoakin huonompaa huumoria. Suuri osa vapaaehtoisista oli uppo-outoja, mutta yhteinen sävel löytyi saman tien. Miten hienoa porukkaa! Ja miten sitoutunutta! Ja reipasta! Siellä yhdet höyrypäät maalasivat esteitä vailla tietoa viikonpäivistä, toiset seisoivat tallin vakseina räkä jäätyneenä nenään ja kolmannet kanniskelivat esteitä radalle ja pois ääntä nopeammin. Mistä tuollaisia ihmisiä sikiää? Moisella menolla tässä maassa voi tehdä IHAN MITÄ VAAN, vaikka vallankumouksen. En tiedä mistä moinen yhteishenki kumpuaa, mutta se on niin massiivista, että meinaa tulla itku. Mikä minä olen kiittelemään, mutta kiitän silti. Sydän!

Toinen juttu oli tämä Arvi-poika. Me keksittiin Eskon kanssa, että pyydetään Arvi tuuraamaan Okua, joka joutui lähtemään Varkauteen keikalle. Sellaista se on supertähden elämä, revitään joka suuntaan! Ihan hyvin selvittiin pelkällä Eskollakin, mutta Arvihan räjäyttikin pankin. Joidenkin mielestä osoitti huonoa makua panna pikkupoika hyppäämään esteitä isolla areenalla. Jassoo, sanon minä. Jos joku on niin rohkea, että kertoo koko maailmalle, kuinka häntä on kiusattu hevosharrastuksen vuoksi ja hän jatkaa silti, hän on paikkansa areenalla ansainnut. Arvi ansaitsee jokaisen meidän kunnioituksen. Hän uskaltaa olla mitä on, ja on valmis tekemään töitä unelmiensa eteen. Kuinka moni voi sanoa itsestään samaa? TÄMÄ LAJI TARVITSEE SANKARITARINOITA! Me katselemme World Cupia silmät kiiluen, mutta ulkopuolisina, sillä moinen meno ei kosketa elämiämme millään tasolla. Arvin elämä koskettaa. Niin moni meistä on joskus ollut samassa tilanteessa. Se antaa voimaa.

Minä olen käynyt niin monta aallonpohjaa läpi hevosten kanssa, että arvostan jokaista, joka tekee töitä unelmiensa eteen ja arvostaa toisia samanlaisia. Juuri tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi Pullukasta, joka taas tänään katsoi minua ensimmäiset puoli tuntia yläkautta silmiin. Kyllä se siitä sitten. Lähetti muuten terveisiä teille <3

Kuva: Jenni Lähteenmäki

Kuva: Jenni Luomanperä