Ostaha sie hevoine! Uskallanko?

"Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa."

”Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa.”

Lähipiirissäni ollaan käymässä hevoskauppaa. Tällä tarkoitan, että yksi perhe on myymässä ja toinen ostamassa. Hyvällä tuurilla saan heidät saman pöydän ääreen ja siitä kaupat. Ja silti asia ei ole sillä kunnossa. Mitä tahansa voi tapahtua. Vähän niin kuin että vinkkaat kaverille työpaikasta, jossa pomona on tuttusi ja sitten he vihaavatkin toisiaan. Mutta eivät välttämättä.

Kaveri siis soitti ja kysyi onko hullun hommaa lähteä ostamaan hevosta Virosta. Ei se ole yhtään sen hullumpaa kuin mistään muualtakaan, vastasin. Koska se on totta. Kyllä, varmasti joku hevoskauppias tahi muu ammattilainen älähtää tähän, että hanki hevosesi Suomesta, se on ongelmatonta. Ehkä on, ehkä ei. Molemmista löytyy esimerkkejä. Jos ihmisellä on viitseliäisyyttä lähteä reissun päälle hevosta etsimään, niin miksi ei! Onhan se opettavaista ja parhaassa tapauksessa hauskaakin.

Onhan se ihanaa, jos ammattilainen hakee sinulle jostain valmiiksi katsotun hevosen hyvin ratsastettuna. Hintaan toki pitääkin tuolloin kuulua ammattilaisen palkkio. Silti ei ole takuuta siitä mitä sieltä tulee. On vain ihmisen sana. Ammattilainen voi aivan yhtä vilpittömästi olla sitä mieltä, että nyt on hyvä ja ehjä ja kaikin puolin fantsu, ja sitten kuitenkin joko jotain sattuu tai kemiat vaan eivät kohtaa. Se on täysin mahdollista. Itsehän esim. luulin välittäneeni aivan ihanan hevosen henkilölle A, joka tykkäsi hevosesta kovin ja ratsasti sillä nätisti, mutta kotopuolessa homma ei toiminutkaan. Ei kerta kaikkiaan, vaikka kuinka yritettiin. Ei siinä muu auta kun vaihtaa suuntaa – sekä hevosen, että ihmisen.

Hevosen ostaminen siis on AINA sika säkissä, joten muutama asia on hyvä ottaa huomioon jo alussa. Yksi on se, että kaikkea voi sattua, mutta silti sinua ei pyritä aina huijaamaan. On täysin mahdollista, että kaikki ei mene putkeen, vaikka kaikki olisivat rehtejä. Toinen on se, että hevosen omistamiseen kuuluu ostovaiheen jälkeenkin monta juttua. Esimerkiksi se, että hevonen voi käyttäytyä uudessa paikassa aivan eri tavalla kuin edellisessä. Se ei ole kenenkään syy. Myös ruoan erilaisuus voi vaikuttaa. Kuin myös käsittelyn erilaisuus. Puhumattakaan ratsastamisesta. Hirveän paljon kaikenmoista saa anteeksi, jos osaa ratsastaa pirun hyvin. Melko harva meistä osaa. Siksipä on syytä testata jollain hyvällä ratsastajalla onko hevonen todella hullu ennen kuin hyökkää myyjän kimppuun. Se voi olla kivulias tieto, että oletkin itse vain melko keskinkertainen. Mutta hei: aina voi oppia lisää! Itse näen hevosen haasteellisuuden mahdollisuutena oppia! Onhan se ihan helvettiä toisinaan, mutta entäs sitten? Se on semmosta ja tää on tämmöstä, eikö ne niin sano.

Kuten jo Chrisse Wegeliuskin sanoi, puhtaat röntgenit eivät ole välttämättä tae mistään. Tai ovat: siitä, että luusto on ehjä. Hevosessa on niin valtaisa määrä muutakin, että ei se autuaaksi tee. Joku voi lisäksi olla täysin terve ja ehjä, mutta hirveä ratsastaa sileällä ja lyömätön esteillä. Tai tuuppaushommissa vertaansa vailla mutta esteet saavat raivohulluuden valtaan. Kuka niistä selvän ottaa?

Ainoa tapa selvittää omat ja hevosen rajat on viettää sen kanssa paljon aikaa ja pitää aistit auki. Niitä oppii melko hyvin lukemaan kun vain malttaa katsella. Joskus rumasta rotiskosta voi hyvällä hoidolla ja ratsastuksella sukeutua verraton suorittaja, toisinaan taas kiivas ja kiiltävä kisaratsu saattaa teloa itsensä kuoliaaksi jo ekana tarhapäivänä. It happens. Ei pidä myöskään murehtia pitkistä saikuista. Siinäkin oppii aina jotain. Jos ei muuta, niin omaa pinnaa ehtii venyttää.

Bottom line: Etsi hevosta, joka tuntuu sielussa, älä syyllistä, joka löysi vääränlaisen. Jos sinulla ei ole sielua, luota ammattilaiseen.

Hei, it’s only satula numero 54!

Naurattaahan se, jos ei itketä!

Naurattaahan se, jos ei itketä!

Kun on oikein viitseliäällä ja huumorintajuisella tuulella, tekee mieli sovittaa taas satuloita. Olenhan sovittanut jo aiemmin 53 satulaa. Tällä kertaa törmäsin veisbuukissa toverini Kylmälän Outin itse kehittämiin penkkeihin. Ensinnäkin, kuka kehittää itse satulan? Ja toisinnäkin tulee kodistaan Skotlannista Suomeen kainalossaan kaksi penkkiä, joista toinen on koulu- ja toinen estesatula? Outihan se. Erikoisnainen.

Outi putkahti tallin pihaan ja oli yhtä aurinkoa. Oli lähdössä meikä-sovituksen jälkeen takaisin nykyiseen kotimaahansa Brittein saaristoon. Aikoi ottaa torkut lentokentällä lepomunassa vai mikä hitto se oli. Unimuna! Se se oli. Kuka menee lentokentälle nukkumaan munuaiseen? Outi menee. Nauruksihan se meinasi mennä koko touhu, kun koko ajan käänsin Outille mitä ”kuuluisa Pullukka” tuumii koko touhusta. Nähdessään Pullukan selän Outi sanoi: okei. Onhan se aika lyhyt – ja leveä. No shit, sherlock. Satulalle on tilaa lähemmäs kymmenen senttiä ja leveyttä vastaavasti ns. ”tarpeeksi”. Sovittajan ilo!

Outi ei moisesta hätkähtänyt. ”On sitä kuule sovitettu semmoisiinkin pirttipöytiin, ettet arvaakaan.” Oikein hyvä. ”Saanko pilan päiten sovittaa koulusatulaakin?” kysyi Outi. Toki. Vaikka ei siitä kauppaa synny. ”Miksei”, kysyi hän. No ihan tervemenoa kokeilemaan kouluratsastusta tuolla hevoisella. Ei tule hyvä mieli.

Toiveikas koulusatulan sovitus.

Toiveikas koulusatulan sovitus.

Ja pläts, siihen jysähti satula. Ihan okei mitta pituudessa, sama kuin tämänhetkinen Albion. Ja nyt tulee merkillinen juttu: tämän satulan kaaren saa ruuvattua isommaksi tai pienemmäksi selästä! Nuppi auki ja kuuskulma-avain sisään ja eikun ruuvaamaan. Sen voi tehdä myös selästä jos tuntuu, että nyt on kireällä penkki. Outi on keksinyt pyörän! Ja hienoa etukaaressa oli myös se, että sen metalliosat ovat lyhyemmät kuin muiden vaihdettavakaaristen. Antaa siis enämpi tilaa lavalle, jota meillä on PITKÄLTI.

Ihmeellinen kolonen.

Ihmeellinen kolonen.

Olin sonnustautunut tilaisuuteen verkkareilla ja teepaidalla. Pikanttina lisänä lyhyet kumisaappaat ja pitkät villasukat. Mikäs siinä on ihmisen ratsastellessa kun asukin on kunnossa. Ennen kuin pääsin selkään piti toki hakea pidempi satulavyö. (Miten voi olla.) Heti hypättyäni selkään tajusin, että näinhän ihmisen pitää istua: keskellä satulaa! Olen killunut nykysatulassani takakaarella, vaikka olen lähes työkseni yrittänyt istua kunnolla. Saakkels! Ihanaa! Voiko näinkin elää?

Pullukka oli tietysti ihan kypsänä kun keskellä päivää revitään laitumelta kun oli juttukin kesken laidunkaverin kanssa ja ruoka-aikakin alkoi jo häämöttää. Pullukalla oli ns. ”mulla on kana uunissa” -ilme. Siitäpä en taaskaan piitannut, vaan kannustin hevoseni laukkaan ja seisoin jalustimilla sydämeni kyllyydestä, KOSKA VOIN! Tiedättekö miten raivostuttavaa on kiikkua jalustimilla, kun koko ajan meinaa kaatua taaksepäin? No, todella ärsyttävää. Tietty olin kuvitellut, että se on oma vikani, koska se yksikin satulaniekka sanoi, että ei sinulle mikään satula sovi, koska istut niin huonosti. No enkä istu!

Kevyt istuntani on ihan okei! Ainakin jos vertaa esim. käärmeisiin tai hirviin.

Kevyt istuntani on ihan okei! Ainakin jos vertaa esim. käärmeisiin tai hirviin.

Outilla alkoi olla unimunan kuva silmissä ja suoraan sanoen itsellänikin, joten sanoimme heipat ja kinusin häntä jättämään penkin minulle illan estetunnille. Sovittiin, että postitan sen sitten perästä. Mitä jos haluankin pitää penkin? ”Ethän sä millään voi”, sanoi Outi, ”sullahan on mustat suitset ja toi satula on ruskea.” Asiansa osaava ihminen.

Illalla hypeksin piiiiiitkästä aikaa. En voi olla varma olinko ruosteessa vai olinko muuten vaan hiukka irti, mutta olihan se pikkuisen semmoista räpeltämistä. Ja juuri kun alkoi mennä putkeen, kännykästä loppui muisti. Tyypillistä. Onko muillakin aina se, että hevonen menee maailman hienoimmin, kun maneesissa ei ole ketään muita? Justiinsa.

Tässä hiukka infoa sovittamastani penkistä: http://aiversport.com/aiver-luxe-2858i

Vuokrataan hevonen joka hyppää 140

Kuva: Anna Aalto

Kuva: Anna Aalto

Nykyään moni haluaa kokeilla hevosen omistamista vuokraamalla kopukan. Liian moni on samanlainen puupää kuin minä aikanaan: haluaa ratsastella ilman ohjausta, koska opettajat on ihme niuhottajia ja minun tyylini on minun tyylini. Ja lisäksi hävettää jos joku kuulee, että minulle nalkutetaan koko ajan perusasioista. Siispä vuokrahevosen hankintaan! Vihdoinkin saa näyttää kaikille, että kyllä minä osaan ihan hyvin.

Se on kyllä jännä miten luulot itsestä vaan vähenee vuosi vuodelta, vaikka taidot paranisivatkin. Keskustelupalstoilta on hauska lueskella kuinka joku hyppää kotona 120 ratoja, mutta kisoihin ei juuri nyt pääse, koska traileri/laitakauhu/vetoauto/työvuoro jne. Niin moni kaavailee hyppäävänsä ties millaisia taloja. Opetusmestari-hevosella se onnistuukin, varsinkin jos laittaa sarjaan hyvän välin ja kenties vielä auttavan puomin sinne väliin. Silloin askel ei melkein voi olla osumatta ja hyppy on hyvä. Siinä riemussa helposti unohtuu, että radalla tilanne SAATTAA olla vähän eri, varsinkin jos alla ei ole entinen kisakettu. Itseä jännittää, hevonen keuhkoaa, rata on jännä, kaarteet tiukkoja, pitkät laukat saavat vauhdin kiihtymään jne. Yhtäkkiä onkin vähän vaikeampi hypätä 120 rataa. Mitä ihmettä, kotona se meni ihan hyvin?

Melko harva haluaa vuokrata omaa hevostaan hyppytarkoituksiin. Se on ihan ymmärrettävää, etenkin kun jonossa on monta hieman epärealistisesti taitoihinsa suhtautuvaa nuorisolaista. Voi siellä olla vanhojakin, jotka osasivat ihan hyvin 80-luvulla. Etenkin pienten tyttöjen äidit on helppo sumuttaa uskomaan vaikka mitä. Jos äiti/isä ei tajua hevosista mitään, lapsen on melko helppo vakuuttaa ylpeä vanhempi pikku aurinkoisensa kyvyistä. Ja onhan usko hyvä asia, mutta sillä saatetaan pilata pitkäksi aikaa jonkun kivan pienen estehevosen usko omiin kykyihinsä.

Usko omiin kykyihin on hieno asia, mutta jos kaikesta uskosta huolimatta onnistumisia ei tule, jossain on vika. Etenkin jos hevonen alkaa pysähdellä. Oikein suuri ihminen myöntää silloin omat rajoitteensa ja palaa harjoituksissa taaksepäin, ellei jopa alkuun. Jostainhan se uskon paluttaminen on aloitettava. Vielä suurempi ihminen alkaa tässä kohdassa ottaa tunteja. On täysin mahdollista luulla itsestään liikoja, palata takaisin lähtökuoppaan, nöyrtyä ja nousta takaisin ylös. On sitä moni muukin tehnyt (vrt. poliitikot).

Kouluratsastuksessa tilanne on vaarattomampi. Jos et osaa, se ei mene. Esteillä se voi mennä vaikka ilman ratsastajaakin. On parempi olla 60-70 -luokkien tyylikkäin ratsukko kuin 120-luokan epätoivoisin. Sama pätee helppo C-luokan ja vaativa B-luokan kanssa.

Miettikää asiaa toiselta kantilta: olisipa siistiä olla nyt 47-vuotiaana, yli 30-vuotta ratsastaneena alkeiskurssilla. Olisin ryhmän kiistaton kuningatar. Kantapäät alhaalla ja nyrkit pystyssä heti alusta asti!

Lapseni on satumainen lahjakkuus.

Lapseni on satumainen lahjakkuus.