Blood rules

Jos minua ei tulisi mieleen kurittaa, miksi sitten äitiäni tai isääni?

Jos minua ei tulisi mieleen kurittaa, miksi sitten äitiäni tai isääni?

Hevosurheilu-lehti avasi kiinnostavan keskustelun verisäännöstä. Lainaan toimittaja Leena Alerinia suoraan näin: ”Verisääntö tarkoittaisi, että jos hevosen suussa tai missä tahansa muussa kehonosassa näkyy hiemankaan verta, sen kilpailusuoritus hylättäisiin. Kansainvälisessä kilparatsastuksessa verisääntö eli blood rule on ollut pian jo kymmenen vuotta voimassa. Jos verta näkyy,  ratsukon suoritus kyseisessä luokassa hylätään, mutta se saa jatkaa seuraavassa luokassa sillä edellytyksellä, että verenvuoto on ollut vain pientä ja se on saatu loppumaan.”

HU:n sivulla sai käydä äänestämässä olisiko kyseisenlainen sääntö otettava käyttöön myös raviurheilussa. Kysymys on sikäli kinkkinen, että raviurheilussa juoksevat paitsi hevoset, myös karmea summa rahaa. Mikäli hevonen A voittaisi lähdön, ja sen johdosta henkilö X voittaisi satumaiset summat rahaa, tulisi vaikea tilanne, jos hevonen A diskattaisiin/hylättäisiin verisäännön takia, ja henkilö X menettäisi mammonansa. Tässä ei olekaan enää kyse ahneudesta, vaikka rahasta puhutaankin. Mitä mahtaisi hylyn jälkeen miettiä henkilö X? Miettisikö hän, että jee, ihanaa, että saatiin korjattua tilanne, missä hevonen juoksee verivana suusta/jalasta/kyljestä/mistälie tippuen? Tuskinpa. Uskon, että henkilö X olisi jo ehtinyt miettiä, kuinka asuntolaina saadaan nyt maksettua ja elämä alkaa. Sitten raha otetaan yhtäkkiä pois ja pohdinta muuttuukin kenties seuraavanlaiseksi: kuka tästä on vastuussa? Valmentaja? Ohjastaja? Omistaja? Mä tapan ne kaikki. Hevosen säästän.

Kukaanhan ei halua, että hevonen kärsii, siis ei kukaan. Jokainen haluaa, että hevonen on hyväkuntoinen ja suorittaa omasta halustaan kovaa. Missä vaiheessa sitten eläinlääkäri laittaa hommalle stopin? Ennen lähtöä? Niinhän se kaiketi toimii raviurheilussa nykyään. Jos homma ei näytä toimivan, asiaan puututaan. Mutta puututaanko siihen tarpeeksi, jos blood rule -keskustelu pitää nostaa esiin ravikilpailujenkin kohdalla? Onko siellä epäkohtia, jotka pistää silmään? Kenen sanomisia ravipuolella pelätään?

Ratsastuskilpailuissa stewardi on ratkaiseva henkilö. Jos stewardi näkee jotain epäilyttävää, hän puuttuu siihen, koska ei pelkää seurauksia. Lähtökohdan on oltava se, että ei voi pelätä. Puuttumisesta seuraa aina debattia. Ihmisillä on hyvinkin erilaiset käsitykset siitä mikä on ok ja mikä ei. Ja vieläpä kokeneimmat stewardit kertovat, että se mitä kisoissa nähdään, on vain kirsikka kakun päällä. Hevosten monenkirjava ja/tai vanhakantainen (väkivaltainen) käsittely tapahtuu enimmäkseen kotioloissa. Siihenhän ei voi vaikuttaa kuin ukko ylijumala.

Uskokaa kun sanon, että on siinä hevosenhoidossa vielä paljonkin parantamisen varaa. Äärilaidat korostuvat nyt, kun toiset antavat hevostensa laiduntaa vapaana, eikä niitä stressata työnteolla, ja toiset koulivat hevosiaan kohti parempia suorituksia, omasta tai hevosen kipukynnyksestä piittaamatta. Tieto lisääntyy koko ajan, mutta sen kulku ei ole esteetöntä. Kaikkein vaikeinta kuitenkin tuntuu olevan keskusteleminen aiheesta. Äärilaidat eivät malta kuunnella toisiaan, vaan keskittyvät vihaamaan. Tulee mieleen Netflixissä pyörivä hieno sarja nimeltä Mindhunter. Siinä kaksi poliisia kiertävät vankiloita haastattelemassa sarjamurhaajia. Toinen poliisi ei saa venkuloista mitään irti, koska hän keskittyy niin voimakkaasti vihaamaan tyyppejä. Toinen taas keskittyy kuuntelemaan, ja oppii. Usein siihen on syynsä, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat. Ja se selviää vain kysymällä. Toisinaan vastauksen saattaa jopa ymmärtää.

Kavioliiton vuoden parhaat 2017

Olipahan vuosi! Kavioliitto on noussut menneen vuoden myötä aivan omiin sfääreihinsä. Teitä eli meitä on nyt Facebook-tykkääjinä jo yli 10 tuhatta. Kavioliittoleirit polkaistiin käyntiin, ja näin kolmen reissun jälkeen voin todeta, että paras idea ikinä. Ensimmäinen Kavioliittoleiri tehtiin keväällä Unkariin, toinen kesällä Keiteleelle ja kolmas taas syssyllä Unkariin. Vai voiko marraskuuta sanoa syksyksi? Unkarissa oli kaikesta huolimatta +15 astetta lämmintä ja me köllöteltiin aurinkotuoleissa. Aivan parasta. Brad Pitt muisti minut, tietenkin. Reissujen teko jatkuu!

Nyt voisin summata koko vuoden ihan kuukausi kerrallaan.

TAMMIKUU

Brasil ja Xenon ja ihmisiä. Kuva: Terhi Paavola

Brasil ja Xenon ja ihmisiä. Kuva: Terhi Paavola

Tässä kuussa keskusteltiin raipankäytöstä. Taisi olla se hetki, kun maajoukkuereeneissä syntyi jupakka raipan käytöstä. Pohdin sitä myös postauksen verran, mutta en jäänyt siihen makaamaan, niin kuin moni teki. Tammikuulle osui myös Working Equitation -tapahtuma Ratsastuskeskus Ainossa. Uusi laji aukesi monelle kertaheitolla!

HELMIKUU

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Tangokuningatar, Pullukka, äite ja Markus.

Helmikuussa vein työtoverini radiosta tallille, ja laitoin kaikki halukkaat hevosen selkään. Kaverit olivat niin tohkeissaa, etteivät puhuneet viikkoihin muusta kuin Pullukasta. Piipahduksesta virisi myös vekkuli postaus, johon kokosin yleisiä väärinymmärryksiä hevosista. Melko hilpeää kamaa kaiken kaikkiaan!

MAALISKUU

IMG_4222

Maaliskuussa poniäitiys sai minut avautumaan, eikä vähiten siksi, että olen itse juuri sellainen. Hilpan irtohypyttely pääsi kunnolla käyntiin ja Kyvyt esiin alkoi häämöttää. Kouluratsastuksesta keskusteltiin sillä kulmalla, että pelkäävätkö kouluratsastajat hevosiaan. Se oli muuten suosittu aihe, hyvässä ja pahassa!

HUHTIKUU

IMG_9272 © Anna Aalto, Heasta

Ooh, tässä kuussa aiheutettiin pahennusta ihan kunnolla, kun kisareissun melskeessä sattui koira synnyttämään autoon. Hirveä haloo. Nyt voin paljastaa, että sekä äiti, että lapset ovat kaikki ihan kunnossa. Olleet siis koko ajan.

Ollenkaan yhtä suurta haloota ei aiheuttanut Hilpan Kyvyt esiin -keikka, vaikka olisi ollut syytä. Hilppa nimittäin käyttäytyi hyvin ja oli kaunis, vaikkakin pieni ja vähän ujo. Joten se siitä sitten, kai.

TOUKOKUU

Koko jengi huusi kerää jätkä luusi.

Koko jengi huusi kerää jätkä luusi.

Uujeah, vihdoin se koitti: maailmankaikkeuden ensimmäinen Kavioliittoleiri! Unkarissa hosuttiin porukalla muutama päivä, ja jestas, että oli hyvä reissu. Aivan ikimuistoinen! Samassa kuussa löimme lapsen kanssa lukkoon, että kyllä, Amateur Tour kutsuu Pullukkaa ja lasta. Tähtäimenä oli päästä Horse Show’hun asti. Lopputuloksesta viis!

KESÄKUU

Up to heaven. Kuva:Nea Levonius

Up to heaven. Kuva:Nea Levonius

Meikä joutui yllätysreissulle Filippiineille, siellä kuvattiin Selviytyjät-sarjaa. Koko viisi viikkoa, jonka siellä luuhasin, lapsi hoiti Pullukkaa esimerkillisesti, ja nappasi parit ruusukkeetkin siinä ohessa. Respect!

HEINÄKUU

Pariskunta. Kuva: Aila Roivainen

Pariskunta. Kuva: Aila Roivainen

Meinasi elämä lipsahtaa liian ihanaksi! Kavioliittoleiri numero 2 järjestettiin Suomen Keiteleellä, ja se oli parasta mitä tämä maa voi tarjota. Etelästä lähteneeseen ruokakuntaamme kuuluivat lapsi, lapsen kaveri Aimo Helge (nimi muutettu), sekä Pullukka ja poikakaveri. Matka sujui hienosti, kiitos Land Roverin, jonka saimme lainaksi Horse Showlta. Keiteleellä meitä helli Wanhan Koulun Tallin porukka ja nippu parhaita leiriläisiä.

ELOKUU

Tämmöset ku ois saanu!

Tämmöset ku ois saanu!

Tässä kuussa Horse Show alkoi jo häämöttää, ja se tiesi kiirettä minulle ja jännitystä Pullukalle ja lapselle. Kavioliitossa käytiin myös keskustelua siitä, onko helppo C kouluratsastusta vaiko eikö. Menneiden vuosikymmenien ratsastusmuoti herätti myös keskustelua, koska onhan se kuumaa. Tein myös omalla FB-sivullani kyselyn millaisia mielikuvia herättää Horse Show. Vastaukset olivat viihdyttäviä.

SYYSKUU

IMG_0657

Pullukan Horse Show -kunto alkoi olla jo hiomista vaille valmis. Laihdutusurakka oli jo hyvällä mallilla, eikä kunnostakaan tarvinnut valittaa. Jännitys oli hirveä. Ypäjän semifinaaleista selvittiin rimaa hipoen, vaikka ensimmäisenä päivänä sijoituttiinkin 9. sijalle. Viikonloppu oli ns. kiihkeä. Horse Show’hun pääseminen varmistui! JUHUU!

LOKAKUU

Kattokaa ny!

Kattokaa ny!Kuva: Roosa Roth

Eihän tähän kuuhun oikein muuta mahtunut, kun Horse Showta vaan. Emme olisi ikinä voinut uskoa, että Horse Show’n kisaviikko menisi niin hienosti. Ensimmäisenä päivänä niukka nolla-nolla(4.sija), toisena kirkas nolla-nolla(3.sija). MITÄ HELV? Meidän pötkylät MENI FINAALIIN! Kuolin, monta kertaa. Finaalissa hevosparka oli jo liian piipussa, mutta väliäkös sillä. Saatiin enemmän kuin ikinä osattiin toivoa!

MARRASKUU

Luonto kiittää luonnonystävää!

Luonto kiittää luonnonystävää!

Pullukka sai ansaitun lomansa, meikä pääsi vieraan selkään. Olipa hauskaa! Etenkin kun kyseessä oli Anniinan Ruuhkavuosihevonen eli Päde. Pieni ja kerrassaan sievä kaveri. Ja niin mukava ratsastaa! Oli ilo ja kunnia tutustua hevoseen, jota olen etsinyt metsästä puolitoista vuorokautta. Tässä kuussa summattiin myös elettyä elämää Pullukan kanssa. Kuusi vuotta tuli täyteen kavioliittoa. Kavioliittoleiri numero 3 suoritettiin Unkarissa, ja taas oli maha kipeänä naurusta. Ihan huima matka.

JOULUKUU

Kanttarellitytöt.

Kanttarellitytöt.

Hilppa todettiin lihavaksi ja niin myös äitinsä. Aloitimme molempien kuntokuurit. Joulun korvalla Pullukka ja lapsi esiintyivät niin hienosti kanttarellissa, että liikutuin. Kaiken kaikkiaan vuosi oli saakelin hieno. Lisää tällaisia, mutta pikkusen enemmän rahaa, jota voi näihin käyttää, kiitos!

Verratonta uutta vuotta kaikille kavioliittolaisille! Olkoon kaviokoukkunne tukeva tänäkin vuonna. Bottoms up!

 

 

 

Miksi esteratsastus on parasta mitä voit tehdä housut jalassa

Niin ihanaa, että menee silmät kiinni.

Niin ihanaa, että menee silmät kiinni. Kuva: Nea Levonius

Siellä ne viilettää!

Siellä ne viilettää! Kuva: Nea Levonius

En taida jaksaa edes arvata kuinka monta vuotta sitten olen ollut itse estekisoissa hyppäämässä. Siinä vaan kävi niin, että priorisoin lapsen kehittymisen, ja molempien jyrkkään kehityskaareen ei ollut varaa panostaa. Eikä se mitenkään maailmaa kaada. Näin se nyt vaan meni. Enkä voi sanoa olleeni yhtään onneton, kun olen seurannut Pullukan ja lapsen yhteistä taivalta. (!!!!!)

Ja tänään se sitten tapahtui. Olin ilmoittautunut oman seuramme kisoihin tallin uudella ratsulla. Tämä siksi, että ihan sattumalta tarjouduin kerran auttamaan hevosen liikuttamisessa juuri silloin, kun kaikki muut ihmiset olivat jossain keuhkoödeemassa tai reissun päällä. Osuin siis paikalle hyvään aikaan. Tästä nimittäin seurasi jokunen AIVAN FANTASTINEN ratsastuskerta, joista yksi oli estetunti. Siinäkin kävi niin, että satuin tulemaan maneesiin samaan aikaan kun estetunti oli alkamassa. Ope siinä sitten kysymään, että liitytkö porukoihin. Minähän vanhana estefanaatikkona tietysti imeydyin mukaan. Jees! Ja herran tähen miten se olikin mahtavaa! En voi sanoa olleeni ihan täysin kartalla joka hetki, mutta ainakin täysin ilmiliekeissä. Lupasin auttaa vastakin kyseisen hevosen liikutuksessa, ihan millä tyylilajilla hyvänsä. Ope ehdottikin, että mitä jos hyppäisit jonkun pikkuluokan sunnuntaina. MINÄHÄN HYPPÄÄN!

Piakkoin hokasin, että eihän minulla ole minkään valtakunnan kilpailulupaa, eikä taida olla hevosellakaan. Niinpä ehdotin, että otamme osaa kyllä, mutta kilpailun ulkopuolella. Ja josko maltillisesti aloitettaisiin 60-70cm luokasta, niin on varaa sählätä. Rutiiniahan ei ole. Se kävi.

Jotain kummallista tapahtui viime yönä, sillä yleensä en nuku kisoja edeltävänä yönä. Nyt vetelin ihan tukkina. Mailan puristaminen puuttui täysin. Miksi ihmeessä? Liittyikö tämä estekorkeuteen vai siihen, että kilpailun ulkopuolella? Vaiko kenties siihen, että hevonen on IHAN SAIRAAN HIENO RATSASTAA. Samapa se, fiilis katossa!

Verkka suoritettiin radalla, koska Suomen sää. Pieni hevoseni oli hieman kauhuissaan. Niin monta erilaista esinettä, ja yleisöäkin! Ja värejä! Katsomopäädyssä pieni ratsu meni aivan raiteiltaan, mutta tyyntyi, kun osoitin hänelle kuinka monta tuttua naamaa sieltä löytyy. Kyllähän hevonen puhetta ymmärtää. Verkkahypyt menivät ihan okei ja oma tunnelma sen kun kiihtyi kohti onnen huipentumaa. Oma hermostus väheni, kun huomasin, että hevosta hermostuttaa. Ei ollut varaa sekoilla molemmissa päissä, ajattelin.

Itse rata meni muuten aivan fantastisesti, mutta pieni hevonen on niin herkkä, että kun yhdessä kaarteessa hieman jännityin, hän otti nokkiinsa ja kosti rodeolla. Lapsi sanoi kauhistuneensa, mutta minulla vaan into lisääntyi. Mikä näissä rodeohassuttelijoissa oikein on? Ne on aivan parhaita! Vähän huumoria, hei! Ja ne hypyt – luokka olisi kevyesti voinut olla isompikin, niin HELPPOA JA HAUSKAA SE OLI. Tältäkö ratsastamisen kuuluu tuntua? Eli siltä, kun olisin samaa aikaan Sebbe Numminen ja Peder Fredricson, ja Kyra taputtaisi katsomossa? Herkkä hevonen, joka reagoi pieniinkin painonmuutoksiin, hengittämiseen ja naaman ilmeeseen. Ja imee esteelle. Ja hyppää mielellään ja HYVIN.

Esteratsastus on ihmisen parasta elämää.

Hienoakin hienompi.

Hienoakin hienompi. Kuva: Nea Levonius