Kun yrität ohentaa hevostasi ja se ei onnistu

Anna mun ravita itseäni.

Anna mun ravita itseäni.

Moiccu! Täällä hevosen aktiivinen liikuttaja, tai jos ei se, niin sen äiti. Hevosemme juoksee kerran päivässä itsensä hikeen. Kyllä näin on. Joko sitä maastokiitoa, koulupelleilyä, tai sitten estevouhotusta. Välillä saatan jopa juoksuttaa, koska hänen selkänsä kaipaa toisinaan satulattomia päiviä. Oli miten oli, juoksee. Ja jo mä ihmettelin, että miten helvetissä hevonen ei laihdu. Tai sanotaanko näin, että lihoaminen ei lopu.

No kas. Menin hakemaan häntä yhtenä iltana sisään (ulkoilee koko päivän) ja ihmettelin, että mites tämän hienon laihdutus-heinäverkon PÄÄLLÄ ON RUNSAITA TUKKOJA HEINÄÄ. Mietin onko joku tuonut säälistä nälkiintyneille hepoille ruokaa. Voivoi, ottakaa siitä. Olin jo vähälla lähteä talliin raivoamaan, että helou, täällä yritetään päästä esteiden yli pudottamatta puomia MAHALLA. Että ymmärrättekö miten korkealle tämän hevosen pitää kohta hypätä? Mitä sanoo eläinsuojelu? Onko siellä mittoja liian korkeille hypyille? Pullukkahan ei halua pudottaa, joten sen on vaan hypättävä sitten reippaasti enämpi. Vihhu.

Purin sydäntäni eräälle toiselle hevosensa paino-ongelmista kärsivälle kaverille, johon hän kertoi vaklanneensa mitä tarhassa tapahtuu. Olenhan aina tiennyt, että Pullukan ÄO on keskivertoa korkeampi, ja siinä missä muut tekevät liikaa hommia, Pullukkaa mittaa ja optimoi ja tekee vain riittävästi. Ja vapaa-ajalla ratkoo matemaattisia yhtälöitä. Niin, siispä rouvat ovat kuulemma yksissä tuumin alkaneet tehdä tarhassa niin, että he nyhtävät heinää telineen ja verkon VÄLISTÄ ja viskaavat sitä sitten verkon päälle. Että ikään kuin ensin tehdään työt, ja sitten rentoudutaan syömällä. Voihan peeveli, on nimittäin melko haastavaa keksiä millä tukin telineen ja verko välisen kolon. Sähköllä? Tervalla? Ratakiskoilla? Anyone?

 


 

Tässä välissä kävin tallilla. Tarkistin heinäverkkosysteemin ja kuristin verkon niin tiukkaan, ettei sen sivusta periaatteessa voi saada mitään. Huomenna katsotaan ovatko ne hakeneet sahan ja työskennelleet koko päivän saadakseen kerralla enemmän heinää. Toivottavasti siinä tulee edes hiki.

Tänään pistin Pullukan juoksemaan vapaana maneesissa. Ensin se veti muutaman kerran päästä päähän ihan täysillä parilla pukilla höystettynä, sitten se hönö alkoi laukata minun ympärilläni. Ne poloiset on niin fiksoituneet tapoihinsa, että on ihan sama onko liina vai ei, niin äiti mä hölkkään tässä ympärillä, jooko äiti. Fantastinen Pullukka vaihtoi suuntaa kun sanoin sille ”vaihda suuntaa”. Onko muillakin tällaisia hevosia?

Lopuksi mentiin ilman satulaa kävelylle peltoin ympäri. Yhden talon pihassa kolme vinttikoiraa saivat sätkyn. Perkele, joku valkoinen hirvi pyrkii pihaan, nyt pojat aidalle raivoomaan! Ja mitä tekee Pulde? Hätkähtää hieman ja jatkaa matkaa. Sydän.

Huomenna, jos luoja suo, matkustan ihan ilman hevosta Kaivopuistoon. Tulkaa tekin!

IMG_2470

 

Silkkaa satumaista sekoilua Savossa

Taivaaltahan tuo näyttää.

Taivaaltahan tuo näyttää.

Olipa kerran meidän perhe ja meidän perheessä tyttö. Yhtenä päivänä meidän perheen tyttö ilmoitti, että ”menen ratsastusleirille. Se on Keiteleellä.” Mitäpä minä siihen muuta, kuin että ”se on muuten kaukana”. Lapsi päätti aloittaa harrastamisen, ja mikäs sen kätevämpää espoolaiselle, kuin tehdä se Keiteleellä. Hyvät puolet: äiti ei ole sössöttämässä kentän laidalla. Huonot puolet: kaukana.

Montakohan vuotta tästä on, ehkä viisi, kun kurvasin tämän tallin pihaan. Päästin saman tien takapenkin tiikerin irti (pumi) ja se jolkotteli tervehtimään possuja. Talon ovelta huuteli ilmeisesti emäntä, että ”taidat olla Vilman äiti!” Niin taidan, vaikken hetken kuluttua kun näin tyttäreni ollutkaan enää ihan varma. Oli nimittäin eri henkilö lähtenyt viikko sitten kotoa.

Jumppakärpäset pihalla.

Jumppakärpäset pihalla.

Aurinko paistoi, pihassa yritti hiippailla kissa nimeltä Sauli Niinistö (koirani ajoi sen ystävällisesti talon alle). Aitauksessa röhki possu ja lampaat olivat omissa oloissaan. Laitumella retkotti hiljattain syntynyt varsa hanakasti tankkaavan äitinsä kanssa. Kaikki oli minun käsitykseni mukaan paratiisin elementtejä.

Lapseni ei suostunut jättämään paitsi harrastustaan, myöskään leiripaikkaa. Aina piti päästä Savoon, vaikka sinne oli pidempi matka kuin mihinkään ikinä. Siis Espoosta. Kuopiostahan sinne on muurahaiskarhun kusema. Näkökulmakysymys. Melko monena vuonna onnistuin töiltäni kuskaamaan tyttären kavereineen kohteeseen tai tai sieltä pois. Kerran puhkesi rengaskin kotimatkalla. Siis autosta. Joka kerta kun kävin tilan pihassa, minut valtasi mahtava rauhan tunne. Kai sitä ihminen paratiisissa viihtyy?

Osataan siellä lajiakin.

Osataan siellä lajiakin.

Yhtenä vuonna tallin omistajan tytär oli venähtänyt sen verran (ei missään nimessä vielä 9 kuitenkaan), että oli perustanut pihaan kahvilan. Sen nimi oli Kultaranta. Mikäs muu. Sieltä vakavailmeinen kauppias latasi pullaa ja kahvia halukkaille. Ostin kaikkea.

Jokaisella käyntikerralla mietin, että perkule kun pääsis itsekin joskus tänne viikoksi. Että aina kaikki hauska tapahtuu lapsille, ihan tyhmää. Tänä kesänä päätin, että ihmisen on tehtävä asioita saavuttaakseen unelmansa.

"Pullukkaa, tule laitumelleeee..."

”Pullukkaa, tule laitumelleeee…”

Sovin leiriviikon Kavioliiton ja Wanhan Koulun Tallin kanssa. Päätin sillä hetkellä, että Pullukka matkustaa viikoksi maalle ja sinne menee myös Katja. Auton lainaa Helsinki Horse Show (Land Rover) ja kopin Böckmann. Tulen tuulettamaan niiden puolesta varmaan loppuelämäni.

Toistaiseksi ollaan suuniteltu leirille seuraavia elementtejä: ratsastusta (koulu-, este- ja working equitation), käkättämistä, saunomista, joogaa ja ikäihmisille viinilasit käteen. Voiko ihminen muuta toivoa? Pullukka toivoo ainoastaan pääsevänsä laitsalle. Sanoin sille, että katsotaan.

Lähe mukkaan! Vielä on kait kaks paikkaa auki. Saa ottaa omat hepsut mukaan, mutta on siellä hyviä muutenkin.

18519908_1689176061109792_5067066826733161385_n

Ihmiset tekevät kisat ja valmennukset

Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Nyt on tullut käytyä erilaisissa kisoissa. On ollut prameaa kohdetta ja vähemmän prameaa. On ykköstasoa ja kakkostasoa. On törmätty huippuihin ja ihan tavallisiin harrastajiin. On siis perspektiiviä sanoa, että: siellä on kivaa, missä on ihmisten mielestä kiva painaa duunia. Tunnetustihan kisoista palkkaa saa vain tuomari ja joskus ei sekään. Saattaapi olla, että joku stewrdikin tienaa roposen. Siksi ilmapiiri tuntuukin voimakkaasti, jos vapaehtoisvoimin on saatu kisat kasaan. En nyt lähde nimeämään paikkoja, kukin voi sitten päätellä tykönään tai olla jopa eri mieltä.

Kanslia on melko tärkeä paikka. Ei pelkästään siksi, että sitä kautta koko kisat alkavat. Kansliaan mennään ihan ensimmäiseksi, ja jotkut jopa ensimmäistä kertaa. Tyhmiäkin kysymyksiä siis esiintyy. On hyvä jos kanslisti haluaa, että jengi onnistuu. Silloin ei tarvitse raivota jokaisesta vaihtorahasta tai jälki-ilmoittautumisesta. Useimmiten hommat järjestyvät, vaikka kaikki eivät ajattelekaan samoin. Sen sijaan tympeä kansliahenkilö muistetaan pitkään ja siitä kerrotaan muillekin.

Toinen juttu on hommien rullaaminen. Jos homma ei etene, henkilökuntaa on liian vähän tai huonosti organisoituna. Siinä palaa joskus jollain käpy. Kisaajat ovat muutenkin sekoamaisillaan jännityksestä, joten kaikki sähläämisestä johtuva viivytys kiristää pinnoja. Ihan käy mielessä, että jos henkilökuntaa ei ole, niin miksi ei? Miksi tallin/seuran porukka ei halua kantaa korttaan yhteiseen kekoon? Kaiketi siksi, että se ei tunnu yhteiseltä? Ja mistähän semmoinen taas johtuu? Etenkin jos on hienot puitteet, oikein harmittaa. Hyvällä porukalla tulos olisi jopa upea.

Hyvissä kisoissa on mukavaa porukkaa ja riittävästi hyvää evästä. Yleensä aina on liian kylmä tai liian kuuma, mutta jos tunnelma on hyvä, se ei haittaa. Jopa väsymys purkautuu holtittomana käkättämisenä. Eihän siinä jaksa kisajännittääkään, jos porukka vaan hymyilee ja tsemppaa ympärillä.

Pienet kisaajat katsovat ihaillen OIKEITA RATSASTAJIA. Ymmärrän, että esikuvan paikkaa harva erikseen valitsee, mutta se nyt vaan on sillä lailla, että OIKEIDEN RATSASTAJIEN lausumat sanat jäävät mieleen ikuisiksi ajoiksi, sekä hyvässä että pahassa. OIKEA RATSASTAJA, voit saada iänikuisen fanin (josta voi tulla isona vaikka miljonäärikoodari) oltuasi ystävällinen nuorelle ratsastajalle. Vaikka Cajus Aminoff viruukin yhä kaiketi tyrmässä tekemästään virheestä, muistan silti miten hän 70-luvulla ehti antaa minulle nimikirjoituksensa joissan SM-kisoissa Aulangolla. Ja miten hän vielä kysyi, että laitanko tähän hevostenkin nimet. Sanoin joo ja meinasin pyörtyä onnesta. Muut sen aikaiset tähdet eivät ehtineet antaa nimmareita.

Entäs vieläkö Emile Faurie seikkailee keskuudessamme? Toivottavasti, sillä siinäpä oli semmoinen kaveri, joka ei nyrpistellyt ihmiselle, joka ei ole itse GP-tsaolla. Taidankin ensi kerralla pyytää nimmaria. Ja toinen on Hervé Godignon, jonka kanssa saattaa rupatella ihan sivistyneesti, vaikkei olekaan sisäpiirissä. Toivon, että he ovat jossain tekemisissä vielä Suomen kanssa. Ihan noin niin kuin ilmapiirin vuoksi jollei muuten.