Olin nuori ja tarvitsin rahaa

huikee

Mietin tuota sanontaa ja tajusin, että tuollainenkin aika on elämässäni on ollut. En nyt ehkä ihan mitä tahansa tehnyt tuohen eteen, mutta esim. kerran lattialautojen välistä löytynyt markka oli viikon pelastus. Sillä sai melkoisen keon perunoita 90-luvulla. Niitä sitten keiteltiin ennen kun seuraava opintotuki jysähti tilille. Kaun eläköön harvat lautalattiat!

Tänä päivänä kaikki voisi olla toisin. Voisin elellä ihan kivasti ja käydä toisinaan vaikka etelässä perheen kanssa, mutta ei. Piti niitä hevoja hankkia. Elämä on luisunut siihen pisteeseen, jolloin rahaa hankitaan pääosin kahdesta syystä: a) jotta saan ylläpidettyä hepat ja b) jotta saan maksettua verot. Kaikkeen muuhun menee suhteessa niin vähän rahaa, että sen löytää maasta jos kulkee tarkkana. (Aikanaan muuten ravintolassa työskennellessäni illan paras potti tuli kun asiakkaat häipyivät. Tarkkanäköisimmät meistä löysivät baaritiskien edestä lattialta jopa satasia.)

Kun jotain oikein haluaa, keinot keksii kyllä. Kuinkahan monta keikkaa olen tehnyt tietty satula mielessäni? Monta. Eräskin kakkapallero on saanut kyytiä, jotta olen saanut rokotukset kuitattua. Jostain syystä mikään työ ei tunnu liina rankalta kun tietää mihin rahat menevät. Eilisen Hesarissa oli juttua naisesta, joka oli suuttunut kun ystävänsä ehdotti hänelle siivoustyötä, koskä hän oli jäänyt restonomina (muistaakseni) työttömäksi. Nainen suuttui: enhän minä nyt voi siivomaan ruveta! Jassoo, tuumin itse. En näe ensimmäistäkään ongelmaa siinä, että siivoaisin työkseni. Jos parempipalkkaista hommaakin on tarjolla, toki tartun, mutta jos ei, niin miksi ihmeessä ei. Siivosin nuorena paljonkin. En ollut hirveän hyvä, mutta hommani hoidin. Uskon, että osa työmoraalistani kumpuaa nimenomaan hevoshommista. Siellä ei kevyitä töitä ole olemassakaan ja jonkun ne on tehtävä. Miksen siis minä? Jostain syystä jo pikkutyttönä oli aivan selvää, että hevosten eteen tehdään töitä. Eihän ne penteleet osaa edes karsinoitaan siivota itse.

Hevosenomistaja tarvitsee aina rahaa. Jos ei juuri nyt, niin ainakin kohta. Jos ei sitä ole, pitää olla tieto siitä mistä sitä voi EHKÄ saada jos tilanne tulee. Pankki on melko monen hyvä ystävä. Eräs kaveri kertoi ostaneensa hevosen Master Cardilla, ja koska nostettu summa oli niin iso, Master Card tarjosi takaisinmaksulle tuottoisan palvelun: jokainen takaisin maksettu ropo sijoitettiin ja ne kasvattivatkin pottia. Komeaa! Itse ostan seuraavan hevoseni ehdottomasti Masterilla. En lainkaan tajua miten tämä systeemi toimii, mutta sellainen minulle, kiitos.

Silloin tällöin minulle soittaa joku innokas, nuori pörssihai ja kysyy mikä on sijoitusteni tila. On ihanaa nauraa kovaa ja liian pitkään ja sanoa: minulla on hevosia. Keskustelu loppuu yleensä aika pian. Jossei lopu, niin viimeistään siinä vaiheessa kun poika kysyy minkä alueen sijoittaminen kiinnostaisi ja minä vastaan ASEKAUPPA KIINNOSTAA.

PITKÄ PÄÄTYYN JA PERÄÄN, JENGI! Hyvää vappua!

Hyvää vappua, vai mikä se oli!

Hyvää vappua, vai mikä se oli!

 

Ratsastuksen hyvät puolet

 

Miten ihania jotkut voi olla?

Miten ihania jotkut voi olla?

Meillä on tässä kiva harrastus! Siinä on hirveästi monia hyviä puolia, ja kerron niistä nyt teille muutaman.

  1. Ratsastaessa saat raitista ilmaa. Joku voi tulkita sen kakanhajussa hengailuksi, mutta se on vain kateellisten panettelua. Saahan siellä ilmaa, talleilla.  Ihan tosi paljon saa ilmaa, jos ei ole maneesia ja kaikki tarvikkeetkin sijaitsevat eri rakennuksissa. Sadesäähän on tunnetusti happirikasta, ja semmoisessa ratsastaminen on sitten oikea happikylpy! Joskus, vaikka ei ratsastaisikaan, voi saada hirveästi happea tekemällä vaikka iltatallia ja ottamalla 46 hevosta tarhoista sisään.
  2. Hevosten kanssa et näe tylsää päivää. Tylsyyshän on se, joka ajaa ihmisen harkitsemattomiin tekoihin, jopa rajuihin ylilyönteihin. Hevosista et koskaan tiedä ovatko ne hyvällä tuulella, huonolla tuulella vai pelkällä tuulella ja miten se sitten manifestoituu. Tammoilla hauskoja tilanteita aiheuttavat kiimat ja niiden laajuus ja kiihkeys. Oreilla taas on aina vähän kiima, joten sekin voi tehdä elämän yllätykselliseksi. Onhan se ihan eri asia taluttaa hevosta, joka kävelee kaikilla neljällä jalalla, kuin pelkästään kahdella. Varsat taas yllättävät toisinaan itsensäkin. Siinä on kerrassaan veitikkamainen eläinryhmä! Toisinaan niillä saattaa unohtua, että seinän läpi ei pääse mihinkään tai että ihmistä sattuu, jos laittaa etukaviot sen olkapäille.
  3. Hevosharrastuksen parissa kunto ja lihakset kasvavat. Voipi olla, että ratsastaessakin jollakin, mutta enimmäkseen heinäpaaleja roudaillessa, kakkaa lappaessa, lunta luodessa, puomeja kanniskellessa ja karkulaisia jahdatessa.
  4. Vapaa-ajanongelmia ei ole. On täysin normaalia ajankäyttöä käydä aamulla ennen töihin menoa valvomassa kengitystä, sovittamassa satulaa, kipaisemassa klinikalla tai seuraamassa hevosen hierontaa. Päivällä käyt sitten jarruttamassa työpaikan kohdalla jotta voit taas palata tallille vaikkapa ratsastamaan tai jakamaan heinää nälkäisille poloille. Jonkunhan niistä on huolehdittava, ressukat! Ja hevosen lihaskunnon ylläpito on tärkeää!
  5. Viikonloppuisin liian monella suomalaisella aukeaa pullo. Hevosihmisen ei tarvitse sellaisesta huolehtia, sillä hän palaa perjantai-iltana tallilta yhdentoista korvilla ja kaatuu kuolleena sänkyyn. Täysin riehaantuessaan hän avaa oluen/siiderin, josta ehtii siemaista kaksi huikkaa ennen nukahtamista. Aamulla pöydälle jäänyt olunen/sidukka kaadetaan viemäriin. Lauantaiaamuna onkin jo kiire, koska tallilla on kisat/klinikka/valmennus/rieha/talkoot. Ja päivän päätteeksi kipaistaan Kotipizzan kautta kotiin ja sammutaan sohvalle kesken Hercule Poirotin.
  6. Ihmiset ostelevat ihan liikaa turhaa krääsää. Hevosihmisenä tiedät, että siihen ei liikene aikaa eikä rahaa. Kaikki tulosi ohjataan lyhentämättömänä hevosen varusteisiin, vakuutuksiin, tunteihin, valmennuksiin ja hyvällä tuurilla omiin ratsastusvarusteisiin. Ne ovat niin kovalla käytöllä, että laatuun kannattaa satsata.
  7. Hevosihminen ei valita turhasta! Jos on kukkarossa Matti, auto huollettu viimeksi 90-luvulla, oma jalka poikki ja varsalta saatu musta silmä, hevosihminen ei hätäänny. Sattuuhan sitä! Hevonenhan voi kuitenkin hyvin ja karva kiiltää. Ja aina tulee uusi kausi.
  8. Jostain syystä hevosihmisellä riittää sydämessä tilaa useille hahmoille. Siksi talouteen tulee hankittua monesti myös vaikkapa koira. Siinähän se menee yksi koira ja hevonen, kuin yksi hevonen. Tämä ajatusmalli johtaa usein siihen, että tuskin se paljoakaan hullummaksi menee jos teetän varsan tai ostan nuoren tuohon kupeeseen kasvamaan. Jonka jälkeen katsellaan jo Oikotieltä pieniä tiloja, jossa on kenties jo tallirakennus valmiina.
  9. Ratsastus on salaseuraan kuulumista. Vain hevosihmiset tajuavat toistensa juttuja, kaikki muut ovat aivan kujalla. Se on muuten aika hienoa.
  10. Ei ole parempaa lajia!

 

Zen ja apuohjien käyttö

En kyllä pysty sanomaan kenestä on kyse.

En kyllä pysty sanomaan kenestä on kyse.

Ystäväni Kia Herold kirjoitti hienosti blogissaan siitä, kuinka apuohjat ovat kaiken pahan alku ja juuri. Tai ainakin jatke. Rohkenen olla samaa ja eri mieltä. Kerron tarinan.

Olipa kerran hevonen, joka oli aikanaan kammottava ratsastettava. Erityisen kammottava se oli siltä osin, että minkäänlaisen ohjastuntuman saaminen oli kerta kaikkiaan mahdotonta. Jos annoit sen päättää, et ottanut ohjista kiinni ollenkaan. Jos yritit pitää ohjista kiinni, se joko a) pysähtyi tai b) jatkoi matkaa yläkautta silmiin katsoen. Näin ollen pelkkä kääntäminen oli kropan osalta ihan helppoa, mutta pään kannalta vaikeaa. Hevonen kuunteli kyllä istuntaa. Tunnilla esimerkiksi asettaminen oli täysi mahdottomuus, sillä hevoisen naama ei ollut missään vaiheessa riittävän stabiilisti, jotta sen olis voinut tulkita olevan asetettuna. Taivuttaminen oli myös yhtä suurta huumoria.

Hevosen omistaja oli sitä mieltä, että kyllä pitää taidolla saada hevonen kuuntelemaan, vippaskonsteihin ei turvauduta. Vippaskonsteiksi luettakoon tässä kaikki paitsi martignaali, joka sekin oikean pituisena oli yhtä kuin ei mitään. Ratsastajaa ei sinänsä haitannut, että hevonen ei ollut peräänannossa, vaan lähinnä se, että koko hevosen hallinta oli pirullisen haastavaa pään eläessä voimakasta omaa elämäänsä. Ihan pelkkä kääntäminen saattoi muodostua kummalliseksi, ellei jopa vaikeaksi.

No niin. TOTTA KAI tutkittiin hevosen terveydentila (hampaat, selkä, jne.). Kyllä, kokeiltiin sen seitsemättoista kuolaimet JA kuolaimettomat vaihtoehdot. Kiinnostavaa olikin, että sillä ei ollut mitään merkitystä menikö ihan millä tahansa kuolaimilla vai täysin ilman. EI MITÄÄN EROA. Myös erilaisia kuolaimettomia suitsia kokeiltiin ja myöskin turparemmejä.

Voitte kuvitella miten uskomattoman tyhmäksi ja huonoksi siinä tuntee omistaja itsensä. Suurin piirtein kukaan ei osannut ratsastaa hevosella kunnolla ja sekös rupesi nousemaan hevoselle päähän. Eihän mun mitään tarvitse tehdäkään, olen nimittäin semmonen vaikea hevonen! Siinähän yritätte.

Sitten annettiin periksi ja kokeiltiin gramaaneja. Se on suorastaan koomista miten pelkkä sana ”gramaanit” sai hevosen asentoon. Naruista ei lähestulkoon tarvinnut pitää edes kiinni, pelkkä tieto niiden olemassaolosta sai hevosen kulkemaan kuin RATSUN. Hevonen alkoi työntää takaa ja nostaa selkää, edestä tuntuma senkun keveni kevenemistään. Korvat olivat tötteröllä.

VOI KAMALA. Mitä nyt. Pitäähän sillä pystyä ratsatamaan muutenkin kuin gramaaneilla.

Yritys uudestaan. Aivan hirveää. Gramaanit – ja onni ja autuus. HUOM! Ilman minkäänlaista kiskontaa.

Niin sitä vaan tässä yritän selittää, että joskus se kamelin selkä menee naks poikki ja siinä sitä ollaan. Tällä hevosella käytetään nykyään aika usein gogueta. Sillä hevo toimii hirveän hyvin, on tyytyväinen, tasainen, napakka, tahdikas ja perkeleellisen ihana. Noin kerran/kaksi viikossa hevosella mennään ilman satulaa ja pelkällä lötköllä kumikuolaimella. Silloin hyvä tuntuma haetaan pitkän kaavan mukaan siirtymisillä ja maa-il-man hi-taim-mal-la käynnillä. Hevonen alkaa hakea tasapainoa ja nostaa itse itsensä. Toimii!

Shoot me.