Mitkä jalustimet on nyt muotia?

Musta nää on hienot.

Musta nää on hienot.

Ette arvaakaan, eläkeläiset, millaiseen kulutushyödykkeiden kurimukseen voi ihminen joutua. Niin kuin ennen vanhaan pärjättiin vaikka vanhalla armeijasatulalla (hevosen selkä ei ehkä pärjännyt, mutta) ja ravisuitsilla, joissa oli koiranhihnat ohjina, ei kuulkaa semmoinen peli enää vetele. Eikö se perkule riitä, että nykyään niitä kamoja pestään koko ajan, pitääkö niiden olla vielä viimeistä huutoa? Kyllä vissiin pitää.

Nämä meillä on nyt. Ehkä.

Nämä meillä on nyt. Ehkä.

Viimeisimmät keskustelut ollaan käyty jalustimista eli jalaksista eli mäystimistä. (Tiedän, kahdella viimeisellä sanalla ei ole mitään tekemistä jalustimien kanssa, mutta nuoretpa ei tiedä sitä.) Meillä on tällä hetkellä muoviset juustoraastimet. Ne ovat kaikin puolin hienot vehkeet paitsi se rako, josta jalustinremmi menee, on pirullisen kapea. Repii hiukka nahkaa. Jalustimet ovat riittävän kevyet ja jalkaosa on leveä. Ihan varmasti menevät palasiksi, jos hevonen rojahtaa päälle tms. En usko, että selviävät kovasta pakkasesta. Kaiken tämän suon ilolla jalustimille, jotka maksavat kaksikymppiä.

Miksi nämä on niin kalliit? Mitä missaan nyt? Jin stirrups.

Miksi nämä on niin kalliit? Mitä missaan nyt? Jin stirrups.

Aiemmin meillä oli sellaiset, jotka joustavat kahteen suuntaan ja joissa on sellainen kumiasia sivuissa. Turvalaitteet olivat. Ne alkoivat vinkua kovaäänisesti, joten siirsin ne eläkkeelle. Nyt pitäisi saada Freejumpit, kuulemma. Mitä, vastahan Jin stirrups -villitys meni? Mihin ne jäivät? Saako niitä jo halvalla, ja jos, niin miksi niitä piti ylipäänsä hankkia?

Nämä freejumpit ovatkin sitten kerrassaan jalustimien aatelia. Ne otetaan pois remmeistä aina ratsastuksen päätteeksi,  (Kätevää? Jaa?) koska ne on niin HELPPO irrottaa. Selvä. Myöskin kuulemma niiden päällä on hienompi seistä, saa tukevamman istunnan. Asia selvä. Ratsastellessani Masa-hevosella esim. viime viikolla en huomannut valitettavasti mitään eroa. Kyse onkin kaiketi siitä, että olen niin vanha, etten enää huomaa nyansseja. Kuulenkohan edes sirkkojen siritystä?

No siinä on nyt joku Freejump, mutta niitäkin on ERILAISIA.

No siinä on nyt joku Freejump, mutta niitäkin on ERILAISIA.

Tämä valtava jalustinkohu on nyt saavuttanut pisteen, jossa ei edes kuulla kun kerron yhden tuttavan jääneen freejumpista roikkumaan villin hevosensa juostessa pitkin maneesia. Ehei, äiti, ne ovat turvalliset ja niillä ratsastus sujuu paremmin. Sen verran kiusallinen äiti kuitenkin olen, että lupasin lapselle freejumpit jos hän pääsee Pullukan kanssa Amateur Tourin finaaleihin Horse Showhun. Sitä odotellessa!

Pitäähän jalustimeen saada HIENO KUVIO.

Pitäähän jalustimeen saada HIENO KUVIO.

Varsakuume, siis Pullukalla, ITELLÄ EI NIIN VÄLIÄ

No mikä tässä nyt on niin ihmeellistä?

No mikä tässä nyt on niin ihmeellistä? Ihan tavallinen varsa. Niin. Kuva: Outi Impivaara

Meidän talliin syntyi pienokainen. Hän taitaa olla nyt jotakuinkin viikon vanha ja aivan naurettavan ihana. Nimenkin jo sai, Jump for Joy H, ja nimensä veroinen on nassikka. Kaikki kulmakunnan ihmiset ovat tietty aivan raiteiltaan hänestä. Äitihevo suhtautuu ihmisiin oikein joviaalisti, lasta saa halailla ja rapsutella ihan mielin määrin, mutta annas olla jos joku hevonen tulee kymmentä metriä lähemmäs. Turpasauna (tirsk) odottaa heti nurkan takana!

Ja mitä sitten tapahtui kun Pullukka näki varsan (kaukaa)? Pysähtyi ja katsoi. Näki ja muisti. Sekosi tyystin. Päästeli ääniä, alkoi huolestua. Karsinaan vietyäni hän ei enää syönyt (!!!!), katseli vain haaveellisesti ikkunasta ulos. Kävin tässä välissä auttamassa pikkuipanan vesiboksiin viennissä. Pikkuhevon pylly suihkutettiin ekaa kertaa (en kestä). Pidin häntä lähestulkoon sylissä (yhyy), äitillensä se oli ihan okei. Lapsikaan ei värissyt, katseli vain äimänä. Mie romahin.(yhyy)

Täysin normaali hevosen lapsi, mikä tässä nyt on niiin...Kuva: Outi Impivaara

Täysin normaali hevosen lapsi, mikä tässä nyt on niiin…Kuva: Outi Impivaara

Sitten menin takaisin Pullukan luo. Hevosparka nuuhki takkiani aivan hysteerisesti ja katsoi minua kostein silmin: ”Katja, anna minun olla raskaana! Lupaan, että ratsastettavuuteni paranee ja olen kevyempi pohkeelle!” Liikutuin vallan ja taisin vissiin luvata, että annan hänen vielä olla kerran raskaana. Mutta EN TÄNÄ KEVÄÄNÄ. (Koko internet on myös tietenkin tulvillaan varsakuvia juuri nyt, myös mm. yhdet kaksoset, jotka voivat, perkele, hyvin. Tosin yksi tyyppi vastasi puhelimeen tallista, oli kaivamassa varsan pyllystä pihkakakkaa. Ei se kaikilla onnistu.)

Niin ja tosiaan köröttelin tallille ihan rauhassa illan suussa. Ajattelin, että kiva kun ei ole kiire, ehdin rauhassa kokeilla Shiversin hoitavaa sukaa ja ottaa siitä kuvatkin, mutta saakelin nuija olinkin unohtanut yhden jutun. Tallin pihalla nimittäin vastaan tulikin iloinen nuorehko nainen, joka sanoi juuri soittaneensa minulle. Olin noin kolme sekuntia hiljaa ja pihalla kuin jne. kunnes tajusin: VALOKUVAAJA TULI OTTAMAAN KUVAA MINUSTA JA PULLUKASTA YHTEISHYVÄ-LEHTEEN. No miten on, olinko juuri meikannut ennen tallille lähtöä? Olinko föönannut tukkaa EDES AAMULLA? Enpä tietenkään, siinä on syynsä miksi olen radiossa töissä. En jaksa meikata enkä laittaa! Voi penaali, että näytin räjähtäneeltä. Valokuvaaja yritti naureskella rohkaisevasti, että ”hehheh, voithan sä käydä autossa meikkaamassa” tajuamatta sitä, että en edes tiedä missä mun meikit ovat, puhumattakaan että ne olisivat mukana. Ilmeisesti ns. julkisuuden henkilöt ovat aina meikattuja. Voi ei.

Kysyin siis jokaiselta vastaantulijalta onko meikkiä mukana. Sain aika monta melko äimistynyttä EI-vastausta, mutta sitten nasahti! Fantastinen tallikaveri oli varautunut kaikkeen ja esim. juuri siihen, että minun pitää meikata tallilla hänen meikeillään. Kiitos tämän toverin, saatoin näyttää etäisesti ihmiseltä. Onneksi hevonen sentään näytti ihanalta.

Tämmöstä ihme pelleilyä ollu taas. Ja ensi kerralla kun tulee tekstiä, se kertoo aivan satumaisen ihanasta hierontavehkeestä. Ja sen jälkeen elikkäs torstaina starttaakin jo Kavioliiton maailmankaikkeuden ensimmäinen ratsastusmatka! Siitä raportoidaan sitten paikan päältä.

Pientä kekkulointia ehkä, mutta kohta kuitenkin sataa tai jotain. Kuva: Outi Impivaara

Pientä kekkulointia ehkä, mutta kohta kuitenkin sataa tai jotain. Kuva: Outi Impivaara

 

Olin nuori ja tarvitsin rahaa

huikee

Mietin tuota sanontaa ja tajusin, että tuollainenkin aika on elämässäni on ollut. En nyt ehkä ihan mitä tahansa tehnyt tuohen eteen, mutta esim. kerran lattialautojen välistä löytynyt markka oli viikon pelastus. Sillä sai melkoisen keon perunoita 90-luvulla. Niitä sitten keiteltiin ennen kun seuraava opintotuki jysähti tilille. Kaun eläköön harvat lautalattiat!

Tänä päivänä kaikki voisi olla toisin. Voisin elellä ihan kivasti ja käydä toisinaan vaikka etelässä perheen kanssa, mutta ei. Piti niitä hevoja hankkia. Elämä on luisunut siihen pisteeseen, jolloin rahaa hankitaan pääosin kahdesta syystä: a) jotta saan ylläpidettyä hepat ja b) jotta saan maksettua verot. Kaikkeen muuhun menee suhteessa niin vähän rahaa, että sen löytää maasta jos kulkee tarkkana. (Aikanaan muuten ravintolassa työskennellessäni illan paras potti tuli kun asiakkaat häipyivät. Tarkkanäköisimmät meistä löysivät baaritiskien edestä lattialta jopa satasia.)

Kun jotain oikein haluaa, keinot keksii kyllä. Kuinkahan monta keikkaa olen tehnyt tietty satula mielessäni? Monta. Eräskin kakkapallero on saanut kyytiä, jotta olen saanut rokotukset kuitattua. Jostain syystä mikään työ ei tunnu liina rankalta kun tietää mihin rahat menevät. Eilisen Hesarissa oli juttua naisesta, joka oli suuttunut kun ystävänsä ehdotti hänelle siivoustyötä, koskä hän oli jäänyt restonomina (muistaakseni) työttömäksi. Nainen suuttui: enhän minä nyt voi siivomaan ruveta! Jassoo, tuumin itse. En näe ensimmäistäkään ongelmaa siinä, että siivoaisin työkseni. Jos parempipalkkaista hommaakin on tarjolla, toki tartun, mutta jos ei, niin miksi ihmeessä ei. Siivosin nuorena paljonkin. En ollut hirveän hyvä, mutta hommani hoidin. Uskon, että osa työmoraalistani kumpuaa nimenomaan hevoshommista. Siellä ei kevyitä töitä ole olemassakaan ja jonkun ne on tehtävä. Miksen siis minä? Jostain syystä jo pikkutyttönä oli aivan selvää, että hevosten eteen tehdään töitä. Eihän ne penteleet osaa edes karsinoitaan siivota itse.

Hevosenomistaja tarvitsee aina rahaa. Jos ei juuri nyt, niin ainakin kohta. Jos ei sitä ole, pitää olla tieto siitä mistä sitä voi EHKÄ saada jos tilanne tulee. Pankki on melko monen hyvä ystävä. Eräs kaveri kertoi ostaneensa hevosen Master Cardilla, ja koska nostettu summa oli niin iso, Master Card tarjosi takaisinmaksulle tuottoisan palvelun: jokainen takaisin maksettu ropo sijoitettiin ja ne kasvattivatkin pottia. Komeaa! Itse ostan seuraavan hevoseni ehdottomasti Masterilla. En lainkaan tajua miten tämä systeemi toimii, mutta sellainen minulle, kiitos.

Silloin tällöin minulle soittaa joku innokas, nuori pörssihai ja kysyy mikä on sijoitusteni tila. On ihanaa nauraa kovaa ja liian pitkään ja sanoa: minulla on hevosia. Keskustelu loppuu yleensä aika pian. Jossei lopu, niin viimeistään siinä vaiheessa kun poika kysyy minkä alueen sijoittaminen kiinnostaisi ja minä vastaan ASEKAUPPA KIINNOSTAA.

PITKÄ PÄÄTYYN JA PERÄÄN, JENGI! Hyvää vappua!

Hyvää vappua, vai mikä se oli!

Hyvää vappua, vai mikä se oli!