Elvis nähty unkarilaisella ranchilla

Koko jengi huusi kerää jätkä luusi.

Koko jengi huusi kerää jätkä luusi.

Suokaa anteeksi päivitysten hitaus! Oli nimittäin niin, että Unkarissa, kansallispuiston keskellä oli surkea wifi. Eikö olekin törkeää? Millä sitä Netflixiä muuten katsotaan, ellei wifillä? Kyllä minä niin pahoitin mieleni. Ihan unohdin, että aurinko paistoi, maastot olivat järkyttävän kauniita ja seura oli ihan luokattoman hyvää. Se olikin kiinnostavaa: aika randomisti kokosin 14 ensimmäistä Kavioliitto-seuramatkalle ilmoittautunutta ja toivoin parasta. Oikein pelottaa tulevat reissut, koska tämä oli niin hieno ja jengi oli SAIRAAN HAUSKAA. Vatsalihakset sai kipeäksi nauramalla ja ratsastamalla. Mutta ei hätää! Kielitaidoton hieroja hoiti homman ANTI-STRESS OIL -hieronnalla.

Tämmöstä tää on, kun ei anneta ihmiselle vaihtoehtoja!

Tämmöstä tää on, kun ei anneta ihmiselle vaihtoehtoja!

Toisena päivänä maastossa (vai oliko se kolmantena) iski perhanallinen allergia. Joku kasvis siellä ärsytti nenää niin, että meinasi harmittaa. En tiedä mikä kasvi siellä ärsytti, koska normaalisti allergisoidun vasta keskikesällä. Epäilen kuitenkin, että syypää pärskimiseen oli kasvi nimeltä Orphan’s hair. (Ihan en seuraavana päivä muistanut nimeä oikein, vaan puhuin Köyhien poninhännästä.)

Niin! Aamuisin aloitettiin ratsastus 9.30, ja ensin harjoiteltiin taas kentällä. Tein myös mm. spinningin Brad Pittillä. Tietenkin. Aina kenttäreenin jälkeen mentiin luontoon laukkaamaan. Ihan täysillä ei vedetty kuin pari kertaa, mutta saakelin pitkiä laukkoja kyllä.

IMG_4682

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt.

Ratsastuksen jälkeen otettiin lähes poikkeuksetta neuvoa-antavat oluet/rose-viinit ja sitten olikin ruoka. Ruoan jälkeen lojuttiin auringossa tai käytiin katselemassa kun Robert-niminen nuori nero ratsutti nuoria hevosia. Siinäpä vasta oli taitava kaveri! Seurasin yhden kolmivuotiaan koulutusta suu avoimena. Nyt tiedän täsmälleen mitä teen Hilpan kanssa.

Seuraava ratsastus oli aina klo 14. Taas opeteltiin kentällä lisää lännenhommaa. On se nimittäin melkoisen vaikeaa olla kiskomatta ohjista. Siihenhän siellä koko homma perustuu! Ei niitä ohjia tarvita kuin viime tingassa. Kovasti tuli pohdittua sitä, kuinka paljon omaa hevosta tulee nyhdettyä suusta, vaikkei kovaakaan, niin silti. Miksi se kuolainTUNTUMA on niin tärkeä? Miksi lännenhepat ei sitä tarvitse? Muutama muukin ohje oli käytännössä päinvastainen kuin mihin meillä on totuttu, mutta se taas johtuu käyttötarkoituksesta. Lännenhevosen on oltava nopea, reaktiivinen ja nöyrä, sillä lehmät ei anna armoa.

Näimme luontoreissuilla myös lehmiä. Ja jotkut peurojakin (niin varmaan, en nähny yhtään!), ja opemme Gabor näytti kuoppaa, jossa oli risoja pieniä munia. ”Siinä on rosvottu kilpikonnan pesä!” Kyllä kai se niin oli, mutta en uskonut siltikään. Kai kilppareita kasvaa muuallakin kuin Madagaskarilla ja terraarioissa?

Tässä Riitta ja kukalie. Riitan reissublogista näet lisää kuvia meidän retkestä!

Tässä Riippa ja kukalie. Riitan reissublogista näet lisää kuvia meidän retkestä!

Iltaruoka meillä oli kuudelta, sitä ennen heitettiin hepat laitsalle. Siellä ne piehtaroivat paskat pois selästä ja lampsivat vihreälle. Oli ilo katsella kun hepat eli hyvää elämää. Sitten olikin taas jo aika neuvoa-antavan tahi muun höpöhöpö-homman. Opeteltiin iltasella myös mm. lassoamista! Ja arvatkaa onnistuinko? KYLLÄ! Villi länsi on menettänyt meikämannessa melkoisen pyssysankarin.

On se ihme, että 16 hengen ryhmä hoituu noin hienosti, että kaikki ratsastaa tosi paljon, hevoset ei ole ollenkaan nääntyneitä (hienot lihakset oli suurella osalla) ja meillä on hitokseen hauskaa.

Illatkaan ei venähtäneet liian pitkiksi, koska aamiainen kutsui jo klo 8. Kummasti sitä kuitenkin ehti porekylpyyn ja infrapunasaunaan.

Tämän matkan mahdollisti ruotsalainen ratsastusmatkavirma Horsexplore, ja sen suomalainen AKENTTI on juuri tämä meidän Riitta. Että jos alkaa innostuttaa, niin ei kun Riitalle viestiä.

Köyhän poninhäntä (Orphan's hair)

Köyhän poninhäntä (Orphan’s hair)

Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Vätykset lepäävät viikonloppuisin

IMG_4256

Olen niin järkyttynyt, että pistin silmät kiinni.

IMG_4257

Ei sul mittää huikopalaa siinä olis?

Perjantai alkoi kauan odottamallani hetkellä: ystäväni Niina saapui tallillemme mukanaan kaksi hula-vanteen näköistä metallista rengasta. Niiden läpimitta oli mittaamani 133 cm. Verkko oli haettu postista. Varmuuden vuoksi olin tilannut verkkoa PALJON. Se ei myös ole suinkaan hevostarvikkeeksi suunniteltua verkkoa, vaan jotain kalastushommaa. Siis TODELLA kestävää. Oli aika asentaa Pullukalle laihdutusviritykset tarhaan!

Aluksi vein rouvan pois alueelta sotkemasta. Sitten Teräs-Harri nosti paalin puolikkaan draktorilla heinätelineeseen. Sitten ujutimme kehikot paikoilleen, mutta ei ihan pohjaan asti. Pujottelin verkon putkiin kiinni. Sitten toinen samanlainen päälle: kaksinkertainen verkko varmistaa ahmimisen loppumisen siihen paikkaan. Ainakin vähäksi aikaa.

Ja eikun rouva takaisin tarhaan. Ensin hän keskittyi imuroimaan kaikki mahdolliset heinänmuruset ympäriltä, sitten ukaltautui kurkistamaan itse telineeseen. Ensin muutama hämäysheinä verkon päältä kitusiin, sitten – IIK – peljästyi verkkoa. Tai ehkä ennemminkin tyrmistyi. OOTTEKO TOSISSANNE? ETTEN SAA SYÖDÄ SUU LEVEÄNÄ KOKO PÄIVÄÄ? MITÄ PELIÄ TÄMÄ ON? Loukkaantuneena lähti tutkimaan joko maasta pilkottaisi kevään vihreää tai jotain, ihan sama mitä.

Puolen tunnin kuluttua palasin katsomaan, ja siellähän se ihan touhuissaan kehitteli tekniikoita miten verkon läpi saisi mahdollisimman paljon kerralla.

IMG_4259

Senkin viheliäiset nikkaroijat, kyllä mä vielä keinot keksin.

Lauantain olikin vuorossa kisat! Laihtumista ei ollut tapahtunut vielä tavoitesatulavyön vertaa, joten Pullukka tepsutti kohteessa melkein koko päivän PERÄÄNANNOSSA JA VATSA SISÄSSÄ. Me naurettiin hänelle salaa aika paljon, koska yleensä hänellä ei ole kovin suurta intohimoa peräänantoa kohtaan. Kisoihin matkattiin isolla ja menestyksekkäällä porukalla, mutta menestys ei tällä kertaa kohdannut lasta ja Pullukkaa. Pudotus ja yksi ahneudesta johtuva kieltokin, mutta hyvä kokemus, eikö ne niin sano! Päivän pituudeksi tuli 12 tuntia ulkoilmaa. Kotiin palattuamme Pullukka ei suostunut juomaan eikä oikein syömäänkään. Perkele, ei kai se ähkyä puske? Tuikattiin häneen kipulääke ja mentiin kävelemään. Kävellessä rouva virkistyi ja vein sen takaisin laatikkoonsa. Siellä se sitten jo keskittyikin oleelliseen: heinän syömiseen. Uskalsin jättää hänet ja lähteä yön selkään. Korvaamaton tallinomistaja oli käynyt yöllä katsomassa häntä kaksi kertaa. Pullukka oli kysynyt silmät sirrillään onko jo aamu ja joko syödään. Kaikki hyvin <3

Aijoo, PS: Eräs kavioliittolainen ohjasi minut kisapaikalla vessaan ja kertoi myös omistavansa valkean pullukan. Vessakeikan jälkeen kävin katsomassa ja kas: näinpä olikin! Ihan ku meidän Pulde, siellä ne verkassa hiippaili isot pyllyt vipattaen. Ihanat lemmikit!

Siellä menee!

Siellä menee!