Ehjästä hevosesta iloitsee koko perhe

Ehjä ratsu, selässä ehjä lapsi.

Ehjä ratsu, selässä ehjä lapsi.

Kyllä se on sillä lailla, että vaikka hevonen on minkä värinen, sukuinen, kykyinen tahi mallinen, niin terveys on sen arvokkain ominaisuus. Justiinsa juteltiin päivällä lapsen kanssa, että kyllä me ollaan onnekkaita, kun Pullukka on ollut niin pitkään niin ehjä. Samoihin aikoihin kun Pullukka tuli perheeseen, meidän tallille ilmestyi nuori, todella lupaava estetamma. Jossain vaiheessa siitä tarjottiin aivan valtavia summiakin, oli se sen verran laadukas yksilö. Kuinka sitten kävikään: tamma hajoili paikasta jos toisestakin ja siirtyi synnytysjaostoon, jossa toivottavasti suorittaa menestyksekkäästi. En ole sen koommin kuulut ratsusta mitään.

Muistan yhden kerran entisellä tallilla, kun olimme jossain mielenhäiriössä Pullukan kanssa ilmoittautuneet vierailevan kouluopen tunnille ja saimme osaksemme käytännössä väsähtäneen katsauksen. Sen ymmärtää, emme olleet koulussa kovinkaan eteviä – siis YHDESSÄ. Samassa ryhmässä oli iso kimo ruuna, jota opettaja kehui maasta taivaaseen. Sinne taivaaseen se taisi sittemmin lähteäkin, joku mystinen hermovika sillä ilmeni.

Ensimmäinen heppani oli kerran kahdeksan vuoden aikana ep, silloin epäiltiin vanhaa jännevammaa. Käpälä parani muutaman viikon levolla. Väärä hälytys. Toisella hevosellani oli jännevamma, yskä, joka oli niin kova, että hevo melkein kaatui, useampi ähky ja toki selkä kipeä liian kapeaksi jääneestä satulasta. Siinä tuli jo hieman harjoiteltua hevosen omistamista. Kerää koko sarja!

Näistä ratsuista olen oppinut sen, että pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, mutta ei heti tarvitse rynnätä klinikalle. Jo pelkkä erilaisen tunteen tajuaminen saattaa auttaa. Myös hevosen henkistä puolta on ihan viisasta seurata. Joitain hevosia ei riivaa koskaan mikään, toisilla menee pienestäkin kuppi nurin. Mitä paremmin tietää mistä, sen mukavampaa yhteiseloa sen kanssa voi viettää. Jos naapuri sanoo, että hevosesi ontuu, etkä ole itse huomannut, kannattaa alkaa tarkkailla omaa huomiokykyään. Epämääräisyydet tuntuvat yleensä selästä käsin parhaiten.

Oma hevonen voi olla hyvä ratkaisu jopa säästösyistä, jos hevonen sattuu pysymään terveenä. Mikäli perheessäsi on vaikkapa kolme ratsastajaa, oma heppa on jo aika hyvä ratkaisu. Hoitajia riittää ja kulut jäävät maltillisiksi. Mikäli taas hevonen on kipeä, sen pitää ymmärtää kuuluvan asiaan. Hevosen omistaminen ratsastussyistä ei ole riittävän pätevä syy, tai on, mutta silloin oletusarvo on liian korkea. Hevosen omistaminen, koska haluaa olla hevosen kanssa, on hyvä syy. Siihen sisältyvät myös mahdolliset loukkaantumiset, toipumuiset ja hoidot. Ne kuuluvat kuvioon, turha niitä on kiroilla. Jos yhden hevosen kanssa on tuuria, toisen kanssa tuskin on. Aina jossain vaiheessa ne leviää kuitenkin pitkin, ja sellaista se on. Itsekkäistä syistä(= MINUN ON PÄÄSTÄVÄ RATSASTAMAAN PÄIVITTÄIN) ei hevosta kannata hankkia. Jos hevonen on kipeä, siitä kärsii koko perhe: äiti on pahalla tuulella kun ei pääse ratsastamaan. Voivoi.

Vieraissa käymällä ratsastusinto takaisin

 

Vieraissa.

Vieraissa. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Olisi kai se ihme, jollei välillä tulis tiensä päähän tämän ratsastushomman kanssa. Jos nyt tarkkoja ollaan, ja vaikka oltaisiin epätarkkojakin, niin vuosikymmeniähän tämän parissa on jo puuhattu. Välillä touhukkaammin, välillä laiskemmin, mutta viimeiset 20 vuotta aika aktiivisesti. Oikein naurattaa ajatella miten pihalla sitä oli ihan vaikka silloin 20 v. sitten. Tai eilen, jos sitä katsoo matkan päästä. Mutta tärkeintä onkin säilyttää terve kiinnostuneisuus asioita kohtaan. Niin kiveen hakattua totuutta ei tässäkään lajissa ole, etteikö siihen voisi tulla muutosta. Vuosikymmenien saatossa ovat muuttuneet istunta, ohjastuntuma, satulat, turparemmien kiinnitys, satuloiden muoto, jalustimien pituus, kantapäiden paikka jne. Ainakin kerran olen joutunut vaihtamaan tekniikkaa asiassa jos toisessakin, koska tuulet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ei juurikaan kuunneltu herkällä korvalla, vaan komennettiin. Siitäkin piti opetella pois. Tietty sitä horjahti sitten liian vauhdikkaasti toiseen äärilaitaan, jossa hevonen saa tehdä mitä lystää, kunhan ei vaan tule paha mieli. Nyt olen kaiketi löytänyt jonkun keskitien. Moni ei ole, ja näen, että aha, siellä mennään samassa junassa, missä minäkin joskus olin.

Oli pitkään aika, jolloin ei kiinnostanut oikeastaan yhtään ratsastaa Pullukalla koulua. Ei kerta kaikkiaan tuntunut, että pinna riittää. Onneksi minulla on lapsi, joka oli opetellut ratsastamaan Puldella paremmin kuin minä, ja hän oli innostunut uusista taidoistaan. Onhan hienoa saada eläin liikkumaan kivasti ja mielellään! Mitä pidemmälle ratsukko ehti, sitä kuemmas taakse minä jäin vilkuttamaan nenäliinan kanssa. Toisaalta olin huojentunut, että nytpähän molemmat voivat hyvin, toisaalta kaipasin sitä tunnetta, kun hevonen nousee ja alkaa kantaa itseään, leijua. Siitä ei ollut sillä erää tietoakaan.

Sitten talliimme tuli tämä hieman Pullukkaa (vielä) tummempi kimo tamma, jolla oli pikkuinen varsa vielä kyljessä kiinni. Vieroituksen yhteydessä äitiä piti liikuttaman, ja olin vapaaehtoinen. Loput tiedättekin. Löysin ratsastuksen ilon uudestaan. Hevonen on aivan huippu ratsastaa, ja minä menisin sillä vaikka kolme kertaa päivässä. Onnistumisen myötä uskalsin mainostaa, että voin muuten auttaa muidenkin hevosten liikuttamisessa. No niitähän alkoi löytyä, ja kas: osasinkin! Olin ihan kuvitellut, että kyvyt menivät innon myötä. No ei ne. Siellä ne olivat! Ja ihan hullua, mutta jaksan myös ratsastaa vaikka kuinka, kaksi peräkanaa menee ihan heittämällä. Miten suuri onkaan innon voima! (Tätä voi pohtia muillakin elämänalueilla. Itse asiassa mistä löytyisi vastaava into siivoukseen? Hukkasin intoni 70-luvun alussa.)

Eilen olin Pullukan kanssa luontoretkellä, siitä tykkään kovasti. Meillä ei yleensä laitella satuloita tai semmosia ja rämmitään metsässä mättäillä. Se on parasta sekä päälle, että kropalle. Tänään oli sitten kouluratsastuksen vuoro. Suorastaan jännitti, lähinnä oma reippauteni. Jaksanko, viitsinkö? Ja kappas, Pullukka olikin aivan valtavan hieno! Olin saanut toivottua piristettä vieraista. Niinhän ne sanoo, että joskus vieraissa käyminen auttaa, vanha suhde elpyy. Näin siinä kävi, ehdottomasti! Oikein esitettiin keskiravit sun muut, kun oli niin meno päällä. Onpa ihana sanoa taas, että rakastan ratsastaa omalla hevosellani <3

Miksi esteratsastus on parasta mitä voit tehdä housut jalassa

Niin ihanaa, että menee silmät kiinni.

Niin ihanaa, että menee silmät kiinni. Kuva: Nea Levonius

Siellä ne viilettää!

Siellä ne viilettää! Kuva: Nea Levonius

En taida jaksaa edes arvata kuinka monta vuotta sitten olen ollut itse estekisoissa hyppäämässä. Siinä vaan kävi niin, että priorisoin lapsen kehittymisen, ja molempien jyrkkään kehityskaareen ei ollut varaa panostaa. Eikä se mitenkään maailmaa kaada. Näin se nyt vaan meni. Enkä voi sanoa olleeni yhtään onneton, kun olen seurannut Pullukan ja lapsen yhteistä taivalta. (!!!!!)

Ja tänään se sitten tapahtui. Olin ilmoittautunut oman seuramme kisoihin tallin uudella ratsulla. Tämä siksi, että ihan sattumalta tarjouduin kerran auttamaan hevosen liikuttamisessa juuri silloin, kun kaikki muut ihmiset olivat jossain keuhkoödeemassa tai reissun päällä. Osuin siis paikalle hyvään aikaan. Tästä nimittäin seurasi jokunen AIVAN FANTASTINEN ratsastuskerta, joista yksi oli estetunti. Siinäkin kävi niin, että satuin tulemaan maneesiin samaan aikaan kun estetunti oli alkamassa. Ope siinä sitten kysymään, että liitytkö porukoihin. Minähän vanhana estefanaatikkona tietysti imeydyin mukaan. Jees! Ja herran tähen miten se olikin mahtavaa! En voi sanoa olleeni ihan täysin kartalla joka hetki, mutta ainakin täysin ilmiliekeissä. Lupasin auttaa vastakin kyseisen hevosen liikutuksessa, ihan millä tyylilajilla hyvänsä. Ope ehdottikin, että mitä jos hyppäisit jonkun pikkuluokan sunnuntaina. MINÄHÄN HYPPÄÄN!

Piakkoin hokasin, että eihän minulla ole minkään valtakunnan kilpailulupaa, eikä taida olla hevosellakaan. Niinpä ehdotin, että otamme osaa kyllä, mutta kilpailun ulkopuolella. Ja josko maltillisesti aloitettaisiin 60-70cm luokasta, niin on varaa sählätä. Rutiiniahan ei ole. Se kävi.

Jotain kummallista tapahtui viime yönä, sillä yleensä en nuku kisoja edeltävänä yönä. Nyt vetelin ihan tukkina. Mailan puristaminen puuttui täysin. Miksi ihmeessä? Liittyikö tämä estekorkeuteen vai siihen, että kilpailun ulkopuolella? Vaiko kenties siihen, että hevonen on IHAN SAIRAAN HIENO RATSASTAA. Samapa se, fiilis katossa!

Verkka suoritettiin radalla, koska Suomen sää. Pieni hevoseni oli hieman kauhuissaan. Niin monta erilaista esinettä, ja yleisöäkin! Ja värejä! Katsomopäädyssä pieni ratsu meni aivan raiteiltaan, mutta tyyntyi, kun osoitin hänelle kuinka monta tuttua naamaa sieltä löytyy. Kyllähän hevonen puhetta ymmärtää. Verkkahypyt menivät ihan okei ja oma tunnelma sen kun kiihtyi kohti onnen huipentumaa. Oma hermostus väheni, kun huomasin, että hevosta hermostuttaa. Ei ollut varaa sekoilla molemmissa päissä, ajattelin.

Itse rata meni muuten aivan fantastisesti, mutta pieni hevonen on niin herkkä, että kun yhdessä kaarteessa hieman jännityin, hän otti nokkiinsa ja kosti rodeolla. Lapsi sanoi kauhistuneensa, mutta minulla vaan into lisääntyi. Mikä näissä rodeohassuttelijoissa oikein on? Ne on aivan parhaita! Vähän huumoria, hei! Ja ne hypyt – luokka olisi kevyesti voinut olla isompikin, niin HELPPOA JA HAUSKAA SE OLI. Tältäkö ratsastamisen kuuluu tuntua? Eli siltä, kun olisin samaa aikaan Sebbe Numminen ja Peder Fredricson, ja Kyra taputtaisi katsomossa? Herkkä hevonen, joka reagoi pieniinkin painonmuutoksiin, hengittämiseen ja naaman ilmeeseen. Ja imee esteelle. Ja hyppää mielellään ja HYVIN.

Esteratsastus on ihmisen parasta elämää.

Hienoakin hienompi.

Hienoakin hienompi. Kuva: Nea Levonius