Ahne hevonen ja nippu kikkoja

Ei sul mittää eväst olis?

Ei sul mittää eväst olis?

Onko sinulla ahne hevonen? Syökö se vaikka loimen päältään? Kerääkö se kaiken syömänsä huolellisesti vatsan seudulle? Onneksi olkoon! Hevosesi on HYVÄ REHUNKÄYTTÄJÄ.

Voihan penaali.

Pullukka tuli taloon eli Suomeen kuutisen vuotta sitten. Silloin oli sydäntalvi, mikä se sitten onkaan. Heinää tarjottiin varmaankin enemmän kuin koko sen elämän aikana, ja maultaan se taisi myös peitota aiemmat korret. Sitten tuli kesä. Pulde pääsi kokemaan hevosten taivaa: laitumen. Hätähän siinä tuli – naama nurmeen niin kuin olis jo! Kiire! Parin kaasuähkyn myötä arvioin hevoseni itsehillinnän olevan puutteellinen. Talvella pötsi toki kiinteytyi, mutta kesällä oltiin ns. muhkeita ja naisellisia, ISOLUISIA. Olen ymmärtänyt, että jojoilu on sydämelle huonoksi, joten on vain ajan kysymys milloin Pullukan pumppu leikkaa kiinni. ASIAAN ON SIIS PUUTUTTAVA.

Olemme muuttaneet hiljan vapaan päiväheinän talliin, joten vaihtoehdot ovat joko sairastarha, kesken päivän sisäänotto tai ihan normi elämä heinän seassa. Ilman muuta valitsin viimeisen. Liikkuhan se siellä edes vahingossa. Ja on ystävän kanssa. Jne. Ja ensin kokeilin kuonokoppaa. Se oli karmeaa. En tiedä kummasta tuntui pahemmalta, minust vai hänest, mutta jostain syystä kuonokoppa otettiin piakkoin pois.

Lisäsimme liikuntaa. Monena päivänä Pullukka on sekä normaalissa ratsastuksessa, että erillisessä kävelyssä joko ihmisen tahi koneen kanssa. Estetunneilla se ei tule edes hikeen, vaikka ihan vaivaa nähdään. Kouluratsastamalla hien hakeminen on niin ikävää, että sitä varten pyydetään aina apujoukkoja. Se onnistuu, mutta ei ihan suitsait.

Ei tuloksia. Tavoitesatulavyö odottaa hyllyllä pölyyntymässä.

Seuraava askel on heinäpaalin verkottaminen. Tässä asiassa otin yhteyttä ihmiseen, jolla on piha täynnä tuuheita, pyöreitä poneja, ja joka on TODELLA joutunut miettimään millä estää niitä syömästä itseään hengiltä. Miettikää, jos Labradorinnoutajalla olisi vapaat nappulat? No just niin. Siis puhelu Lähderannan Ponitallille. Haloo, onko Niina? – Kuulen kyllä, sanoi Niina. Kävimme läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat heinänverkottamismuodot. On kokeiltu halpoja ja on kokeiltu kalliita. Erivärisiä. Yksi-, kaksi- ja kolmekerroksisia. Kaikki versiot ovat jossain vaiheessa suostuneet nöyrtymään ahneimman äärellä. Itse asiassa Niina oli juuri soittaessani kursimassa yhtä verkkoa kokooon. Syypäänä taisi olla väkivaltaisesti aterioiva suomenhevonen.

Arvatkaapa mikä oli Niinan neuvo? Hanki sopiva pätkä KALASTUSVERKKOA! Se on kuulemma ainoa, joka kestää edes JOTAIN. Siihen Niinan neuvokas mies oli nikkaroinut kätevän kehikon, joka asennettiin paalitelineen päälle, kun paali on sisällä. Avot! Ka näihä mie teen ja heti! Keväällä tulette näkemään sorjan tammani.

T. Kesäkunto 2017/Timmitamma/Kilot kuutamolle/Pötsipiiloon/Tiukkaakin tiukempi-17

Tyhmyys ei ole ilo vaikka se naurattaa!

- Äiti, mikä on tyhmä?

– Äiti, mikä on tyhmä?

Ai että sitä on kuulkaa tullut tyrittyä matkan varrella! Eniten tietysti tulee tyrittyä jos on ihan hirveässä paniikissa. Ennen vanhaan tallien ISOT TYTÖT olivat monesti niin uhkaavia, että siellä tuli lakaistuakin väärin, hätäpäissään. Jotkut opettajat ovat yhä niin pelottavia, että vähäisetkin kyvyt jäätyvät heti kun pitää ottaa ohjat. Eikö olekin kumma juttu? Edelleen, näin 48 vuoden iässä.

Juuri eräänä päivänä olin taas söheltämässä maneesissa kun eräs tyttöpolo oli ihan jorma otsassa yhden kiireisen hevosen kanssa. Ei meinannut kysyntä ja tarjonta kohdata missään vaiheessa, oli ns. ”yhteyttä valitsemanne hevoseen ei juuri nyt saatu” -tilanne. Näin tytön naamasta, että nyt vituttaa niin, ettei veri kierrä. Hevosella sen sijaan oli veijarimainen ilme kun se kipitti kylkimyyryä mahan alus täynnä jalkoja. Voin uskoa, että ratsastajaa korpesi. Väsyttävän jallituksen jälkeen hevo vihdoin taipui ihmisen pyynnön äärellä ja sopu saavutettiin. Itku siinä tuli silti tytölle. Hiippailin hefosellani hänen rinnalleen antamaan vertaistukea. Kerroin kuinka karmea Pullukka voi olla ja voi kunpa se jäisikin siihen. Että kuinka monta kertaa olen itkenyt nuorena ja kaupan päälle polkenut sateessa 12 km tallilta kotiin. Että usko pois, kyllä se siitä. Ihminen vaan on niin ankara itselleen! Se on ikävää, mutta siitä on myös hankala päästä eroon. Vähän niin kuin herpes.

Jälkikäteen naurattaa aina, tilanteen aikana ei huumoria löydy mistään. Kerrankin olin nukkunut kaksi yötä TODELLA huonosti ja menin sunnuntaiaamuna estekisoihin. Univaje vaikutti niin, että ratsastin ihan hyvin, mutta unohdin radan kaksi kertaa. Eräs rataduunareista huusi, että ”sä tarttet kartan ja kompassin”! Meinasin tappaa sen ihmisen. Olihan se hauska läppä, mutta sillä hetkellä se vaan oli liikaa. Ihmisen tuskaa ei saa vähätellä! Voi tapahtua pikaistuksissaan tehty surma.

Kerran, nuorna plikkana tein tallia viikonloppuna eräässä ratsastuskoulussa, jossa puolet tallista oli yksityisiä. Tunnetusti tuntsarit jäivät eloon ilman loimia ja erityismuonaa, mutta yksärit eivät. Niinpä niiden ovissa oli seikkaperäisiä tilityksiä missä järjestyksessä ja missä kulmassa pitää olla kuivaheinä ja missä märkä jne. Tulkitsin niitä sitten paniikissa, koska tiesin erityisesti yhden hevosenomistajan täyshulluksi. Olin jakanut koko porukalle heinät ja pidin sekunnin taukoa käytävällä. Ja kuinka ollakaan, tämä hulluhan tulikin kohtapuoliin huutamaan, että miksi en antanut hänen hevoselleen lainkaan heinää. Sanoin antaneeni, koska järjestyksessähän minä ne annan. Tietenkin. Ja kai ne hevoset juoksisivat läpi seinän, jos jäisivät ilman, kun kaverit saa. ”Et ole antanut, näenhän minä” huusi eukko, viitaten viimeisiä korsia järsivään hevoseensa. Kysyin varovasti, että voiko olla mahdollista, että se on syönyt ne, kun se tuossa näemmä närppii vielä jotain. No ei voinut olla mahdollista, vaan minä olen tyhmä ja huono. Asia selvä.

(Vinkki: jos koko elämäsi rakentuu yhden/kahden hevosen ympärille, ja pyrit rakentamaan niille maailman, jossa ei ole epäkohtia, rakenna oma talli. Näin voit rauhassa haukkua itsesi vaikka päivittäin. Tai olla haukkumatta, koska hommahan toimii.)

On niitä hauskojakin sattumuksia. Kerran tallillamme oli myynnissä kaksi melkein samannäköistä ponia. Toisella sattui olemaan TODELLA pienet korvat, niistä sen tunnistin. Lapselleni luvattiin tunti pikkukorvaisella ponilla. Sovittuna päivänä kökimme pihassa ja ihmettelimme missä poni on. No, se oli siirretty toiseen talliin tilanahtauden vuoksi. Siihen toiseen talliin oli toinen poni jo myyty. Ystävällinen tallilainen lupasi noutaa ponin naapuritallista ratsastukseen. Kivaa! Poni tuli piakkoin pihaan ja lapsi hyppäsi selkään. Hetken hölkättyään lapsi huomautti, että tuntuu vähän erilaiselta kuin viimeksi. Sitten katsoin korvia: ne oli liian suuret. Väärä poni. Hups! Mutta hyvin meni! Ja palautettiin poni.

Tarinan opetus: sattuuhan sitä.

PS: Niin ja supersankari, Sorjosesta Kultaisen Venlankin saanut Ville Virtanen oli menossa muutama kesä sitten Pullukalla ratsastamaan minun ollessa töissä. Annoin ohjeet ja auton. No eikö se ollut siellä kuulemma ollut jo harjailemassa yhtä 15 senttiä korkeampaa ruunaa, kunnes tallityöntekijä sanoi, että sulla on muuten väärä hevonen siinä.

 

Ostaha sie hevoine! Uskallanko?

"Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa."

”Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa.”

Lähipiirissäni ollaan käymässä hevoskauppaa. Tällä tarkoitan, että yksi perhe on myymässä ja toinen ostamassa. Hyvällä tuurilla saan heidät saman pöydän ääreen ja siitä kaupat. Ja silti asia ei ole sillä kunnossa. Mitä tahansa voi tapahtua. Vähän niin kuin että vinkkaat kaverille työpaikasta, jossa pomona on tuttusi ja sitten he vihaavatkin toisiaan. Mutta eivät välttämättä.

Kaveri siis soitti ja kysyi onko hullun hommaa lähteä ostamaan hevosta Virosta. Ei se ole yhtään sen hullumpaa kuin mistään muualtakaan, vastasin. Koska se on totta. Kyllä, varmasti joku hevoskauppias tahi muu ammattilainen älähtää tähän, että hanki hevosesi Suomesta, se on ongelmatonta. Ehkä on, ehkä ei. Molemmista löytyy esimerkkejä. Jos ihmisellä on viitseliäisyyttä lähteä reissun päälle hevosta etsimään, niin miksi ei! Onhan se opettavaista ja parhaassa tapauksessa hauskaakin.

Onhan se ihanaa, jos ammattilainen hakee sinulle jostain valmiiksi katsotun hevosen hyvin ratsastettuna. Hintaan toki pitääkin tuolloin kuulua ammattilaisen palkkio. Silti ei ole takuuta siitä mitä sieltä tulee. On vain ihmisen sana. Ammattilainen voi aivan yhtä vilpittömästi olla sitä mieltä, että nyt on hyvä ja ehjä ja kaikin puolin fantsu, ja sitten kuitenkin joko jotain sattuu tai kemiat vaan eivät kohtaa. Se on täysin mahdollista. Itsehän esim. luulin välittäneeni aivan ihanan hevosen henkilölle A, joka tykkäsi hevosesta kovin ja ratsasti sillä nätisti, mutta kotopuolessa homma ei toiminutkaan. Ei kerta kaikkiaan, vaikka kuinka yritettiin. Ei siinä muu auta kun vaihtaa suuntaa – sekä hevosen, että ihmisen.

Hevosen ostaminen siis on AINA sika säkissä, joten muutama asia on hyvä ottaa huomioon jo alussa. Yksi on se, että kaikkea voi sattua, mutta silti sinua ei pyritä aina huijaamaan. On täysin mahdollista, että kaikki ei mene putkeen, vaikka kaikki olisivat rehtejä. Toinen on se, että hevosen omistamiseen kuuluu ostovaiheen jälkeenkin monta juttua. Esimerkiksi se, että hevonen voi käyttäytyä uudessa paikassa aivan eri tavalla kuin edellisessä. Se ei ole kenenkään syy. Myös ruoan erilaisuus voi vaikuttaa. Kuin myös käsittelyn erilaisuus. Puhumattakaan ratsastamisesta. Hirveän paljon kaikenmoista saa anteeksi, jos osaa ratsastaa pirun hyvin. Melko harva meistä osaa. Siksipä on syytä testata jollain hyvällä ratsastajalla onko hevonen todella hullu ennen kuin hyökkää myyjän kimppuun. Se voi olla kivulias tieto, että oletkin itse vain melko keskinkertainen. Mutta hei: aina voi oppia lisää! Itse näen hevosen haasteellisuuden mahdollisuutena oppia! Onhan se ihan helvettiä toisinaan, mutta entäs sitten? Se on semmosta ja tää on tämmöstä, eikö ne niin sano.

Kuten jo Chrisse Wegeliuskin sanoi, puhtaat röntgenit eivät ole välttämättä tae mistään. Tai ovat: siitä, että luusto on ehjä. Hevosessa on niin valtaisa määrä muutakin, että ei se autuaaksi tee. Joku voi lisäksi olla täysin terve ja ehjä, mutta hirveä ratsastaa sileällä ja lyömätön esteillä. Tai tuuppaushommissa vertaansa vailla mutta esteet saavat raivohulluuden valtaan. Kuka niistä selvän ottaa?

Ainoa tapa selvittää omat ja hevosen rajat on viettää sen kanssa paljon aikaa ja pitää aistit auki. Niitä oppii melko hyvin lukemaan kun vain malttaa katsella. Joskus rumasta rotiskosta voi hyvällä hoidolla ja ratsastuksella sukeutua verraton suorittaja, toisinaan taas kiivas ja kiiltävä kisaratsu saattaa teloa itsensä kuoliaaksi jo ekana tarhapäivänä. It happens. Ei pidä myöskään murehtia pitkistä saikuista. Siinäkin oppii aina jotain. Jos ei muuta, niin omaa pinnaa ehtii venyttää.

Bottom line: Etsi hevosta, joka tuntuu sielussa, älä syyllistä, joka löysi vääränlaisen. Jos sinulla ei ole sielua, luota ammattilaiseen.