Hierova kumisuka on todiste siitä, että Jumala on olemassa

Voihan venäjä, mä sanon. On nyt nähty sekin päivä, että mies X otti yhteyttä Feisbukitse. Asia oli seuraava: haluatko sovittaa Pullukalle kumisukaa, joka hieroo? AI HALUANKO? Ihan sama kun kysyisi haluatko salkullisen rahaa! TODELLAKIN! Niinpä X laittoi paketin postiin ja ilmoitti palailevansa asiaan. Olin tyytyväinen eli tyytis.

Mikäs toi nyt taas on?

Mikäs toi nyt taas on?

Tuli päivä sitten se päivä, jolloin postista tuli kirjekuori. En ymmärtänyt ollenkaan miksi postista tulee KIRJEKUORI, joten lykkäsin sen vaan johonkin kasaan. Mikä lie. Siitä heilahti vielä ainakin viikko, kun matkasin city-polkupyörällä Hevoset Kaivarissa -tapahtumaan pällistelemään hevosia. Siellä yhtäkkiä törmään kyseiseen mieheen ja hänen Shivers-kojuunsa. Ai perhana! Nyt yhdistänkin sen postista tulleen kuoren ja tämän asian! Posti ei jostain syystä enää lähetä pakettikortteja, vaan KIRJEKUORIA. Ääliöt. Hätäännyin täysin ja sanoin miehelle, että voi kamala, se laite on edelleen postissa! Haen sen heti! Ja niin tein. Avasin paketin ja lykkäsin vehkeen saman tien seinään. Tallille lähtiessäni otin ladatun laitteen mukaan.

Ja voihan että. Miten kivalta tuntui ratsastuksen jälkeen jo omasta mielestäni ajatus hieromisesta, mutta niin oli Pullukkakin mielissään! Hieroskelin häntä ihan fiilispohjalta niistä lihaksista, jotka hänelle on tapana jumittaa. Ristiselkää ja takareisia. Kovin oli onnellinen ratsu! Vehkeessä on kaksi erilaista hierontapintaa: kumisukamainen ja piikkisukamainen. Itse käytin pelkkää kumisukamaista. Laitteen voi myös laittaa vyöllä hevoseen kiinni, näin voi itse esim. syödä eväitä. Surinan vahvuuksia on viisi.

IMG_4575

Hieno laite.

Hieno laite.

Tärkeintähän tässä on se, mitä tapahtui seuraavana päivänä. HEVONEN OLI RATSASTETTAVUUDELTAAN HIENO! Onko tässä syy ja seuraus? Liittyvätkö asiat toisiinsa? Jäämme seuraamaan tilannetta. Kesällä luoksemme saapuu myös henkilö, joka neuvoo mitä suraavalla sualla oikeasti kannattaa tehdä. Kerron sitten!

Vihdoinkin! Evästauko.

Vihdoinkin! Evästauko.

Maastoiluko turha riski

Vaikka olenkin estehevonen, kannatan ehdottomasti maastoilua.

Vaikka olenkin estehevonen, kannatan ehdottomasti maastoilua.

Minä olen innokas maastoilija eli suomeksi sanottuna hieman laiska tuuppaaja. Jos vaihtoehdot ovat a) tuupata koulua, b) hypätä esteitä, c) mennä mastoon tai d) mennä maastoesteitä, valitsen viimeisen. Liian harvoin tarjolla, tosin. Toisena olisi estehyppy kentällä. Kolmantena ilman muuta maasto, mielellään niin, että saa laukata täysiä. Niin monta kertaa jouduin pikkutyttönä kysymään ”opettaja laukataaks me tänään”, että kyllä laukka nousee jos vaan annetaan mahdollisuus.

Ennen vanhaan ravattiin kentällä ja maastossa, jos maa ei ollut jäässä. Laukat otettiin jos voitiin olla varmoja, että kaikki pysyy kyydissä. Tänä päivänä pohjan pitää olla kunnossa sekä maastossa että kentällä. Edelleenkään en ole ihan varma mikä on hyvä pohja. Joidenkin mielestä se pitää olla hyvinkin pehmeä, joidenkin mielestä mieluummin vähän kova. Näin siis ammattilaiset puhuvat. Jopa hiekan koostumus on jo analysoitu kokkareiksi. Pitää olla kankaanriekaletta/ei pidä olla. Jotkut muuttavat talleilta toisille parempien pohjien toivossa, toiset kääntävät rekan jo kisapaikan pihassa, jos pohja vaikuttaa huonolta.

Ole siinä sitten neuvokas. Minä ja muutama muu käydään välillä hyvinkin juurakkoisessa metsässä, paikoin saattaa olla löllöäkin. Jossain kohdassa pitää tulla selästä alas, kun on niin korkea kallionousu, lyhyt tosin. Ollaan tuumittu, että hepat oppii itsekin vähän katselemaan mihin astuvat, ja toisaalta ollaan siinä hollilla neuvomassa, jos meinaavat vallan mennä mihin sattuu. Hyvin on mennyt. Ollaan pyydetty joitakin tuuppareita mukaan, olisi kiva viedä ilosanomaa kivasta maastosta muillekin hevoille. No ei käy, liikaa riskejä. Voi olla, että kompastuu. Okei. Mistä ne hepat sitten keräävät sen touhukkuuden ja schwungin, jos ne aina vaan kyntää maneesissa? Maalaisjärki veisi hevosta hieman irrottelemaan välillä. Ei sitten.

Ens viikolla on 4 your horse -häpeninki, jossa keskustellaan siitä, voiko hevosen hyvinvointia ja kilpaurheilua ylipäänsä yhdistää. Veeeery interesting. Mä mietin jo pelkästään sillä tasolla, että voiko mun kunnianhimoa ja hevosen onnea yhdistää. Kai se on yksilöstä kiinni. Itellä onnistuu, kysyn vielä hepalta. On hirmu kiinnostavaa kuulla miten Tohtori Andrew McLean ja kouluryttarska Terhi Stegars keskustelevat esim. hevosen koulutuskäytännöistä. Etenkin siksi kiinnostaa, koska Olsenin koulutusmetodista sen yhden suomalaishevon kanssa tuli niin valtaisa vyyhti, ja esim. tanskalaiset katselivat samaa videota kysellen ”mikä tossa nyt on siis vialla.” Niin että mikä on vaatimuksena kohtuullinen ja mikä liikaa? Kuinka sopeutuvainen ja unohtavainen on hevo, hyvässä ja pahassa?

Jaa, tiedä häntä. Itse aion yrittää olla just sopivasti laiska, että molemmilla on tarpeeksi kivaa. Ehkä se riittää. Minähän sen lystin kuitenkin maksan.

PS. Kenellä muulla on hevonen, joka ei pelkää kaivinkonetta, traktoria tai peuraa, mutta koiran röyhtäyksestä lähti loikkaan?