Vieläkö on villihevosia? Siis talleissa?

Tarkistamme amalgaamit.

Tarkistamme amalgaamit.

En edes muistanut koko laulua ennen kuin viime kesänä esitin sen menestyksekkäästi karaokessa duettona yhtä taitavan kaverini kanssa. Olimme Duo ”Sirpa&Helena”. Tämä tieto ei liity tulevaan tekstiin mitenkään.

Nyt kun sitä meidän Hilppaa on alettu opettamaan hevoseksi, joka selviytyy ihmisten seassa saamatta selkäänsä, olen alkanut miettiä hevosten käytöstapoja ihan eri tavalla. Jokainen perheenäiti on ollut tilanteessa, jossa ruokapöydässä sikaillaan ja äiti huutaa. Tuntuu, että se sekoilu ei lopu koskaan. Sitten yhtenä päivänä ne hyväkkäät sanovatkin kiitos ja anteeksi ja voitko ojentaa maidon. Mitä ihmettä, eikö pitkäjännitteisyys olekaan pelkkä huhu? Sekö todella toimii?

Eläinten kohdalla homma toimii vielä pirullisen  paljon nopeammin, ehkä siksi, että elämähän siinä loppuisi muuten kesken. Voipi olla, että menee jankkaamisen puolelle, mutta kun tämä on niin tärkeä asia. Kun Pullukka tuli Suomeen, se oli melkoinen tuuliviiri. Se irvisteli aina kun oven avasi, mutta tykkäsi hoitotoimenpiteistä. Ruoan kanssa se oli kiivas. Voiko olla, että hänellä oli nälkä? Silloinen tallityöntekijä haukkui Pullukan ihan paskaksi ja sanoi sitä ilkeäksi. Se tuntui ikävältä. Itse en juurikaan ollut kohteessa ruoka-aikoihin, joten en oikein tiennyt mitä tehdä. Tosin kuutisen vuotta sitten en ehkä muutenkaan tiennyt mitä tehdä.

Pullukan kohdalla käytös muuttui hiipien sitä myöten kun siitä tuli tyytyväisempi. Itsekin aloin kiinnittää toki huomiota pikkujuttuihin. Ei ole pakko hakata hevosta paskaksi pikku virheestä, mutta pikku virheeseen tulee puuttua. Jos jotain sovitaan, niin siitä pidetään kiinni. Kuten esim. että heinää antaessa ei saa naamailla, tai heinää ei tipu. Tai että kavioita putsattaessa seistään paikallaan ja nostellaan ilman erityistä kolaamista jokainen jalka vuorollaan. Tai että selkään noustaessa ollaan paikallaan. Siihen muuten eräs satulansovittaja sanoi, että anna sen lähteä liikkeelle, se voi olla, että siitä tuntuu pahalta. Aha? No mistäs sen tietää tuntuuko pahalta vai eikö vaan huvita jäädä paikalleen?

Leppälän Minna opetti neuvokkaan konstin: noustuasi selkään anna toisen puolen kädellä hevoselle namunen. Näin se odottaa innokkaasti, että nouset selkään. Toiminut kuulemma nuorilla, jotka hötkyilee. Meillä myös!

Ehkä mikään ei ole ärsyttävämpää tallia tehdessä, kuin hevonen, joka vie sinut tarhaan ja takaisin, eikä päin vastoin. On periaatteessa ihan tuuria osutteko tarhaan vai jonnekin sinne päin. En yhtään tiedä miten puututaan aikuisen, 600-kiloisen hevosen menohaluihin, mutta varsan menohaluihin on vielä ihan helppo vaikuttaa. Miksei sitä siis tekisi? Opeista saa parhaillaan nauttia monen monituinen ihminen.

Ja kyllä, on hötkyjä hevosia. Silti ottaisin riskin ja yrittäisin opettaa niitä elämään tässä maailmassa. Olen varma, että se on pienempi vaiva kuin ajaa 350 kilometriä kisoihin ja raivota siellä kaikille, kun elämä ei pysähdykään ratasi ajaksi.

Jaana Pohjola, jos olet kuulolla, niin kerrohan miksi hevosen pitää antaa joskus päättää jostain asiasta? Eikö sille tule tällöin illuusio, että hän voi päättää parista muustakin asiasta? Kirjoitit kerran, että hevosta ei pitäisi päästää maneesiin villisti juoksemaan, koska sitten se luulee, että siellä saa aina juosta villisti. Miten tämä nyt menee? Miksi hyvin käyttäytyvät hevoset vaikuttavat myös kirkkaasti tyytyväisimmiltä? Miksi 4yourHorse -tapahtumassa reilu vuosi sitten esittämänne tuplavahviste ei mennyt kaaliin oikein kellään?

HUOM! Nämä eivät siis olleet arvostelua, vaan ihan puhtaasta ymmärtämättömyydestä kumpuavia kysymyksiä. Olen ehdottoman avoin tiedolle.