Lisää naurua tähän lajiin!

 

dressage-test

Katselin taas kerran videolta Brett Kiddingin häröilyä. Se on mykistävän – tai ei, nimenomaan päin vastoin – räjähtävän hauskaa! Vaikka en liiemmin luisi kouluratsastuksen puolelle (syy: suurpiirteisyys, epätarkkuus, yleinen hosuminen), niin tunnistin silti itseni. Se loputon jäpättäminen ja valmistautuminen väistämättömään, eli karmeaan tyrimiseen. Samaan aikaan pääkopassa väkevä usko ja uskomaton päättäväisyys, että laitojen välissä pysytään ja askellajit esitetään. Tuomareita pelätään jo varmuuden vuoksi, stewardista ei luojan kiitos tarvitse olla huolissaan. Missä muuten luuhaavat stewardit, jotka pitävät ihmispolon puolia? Entäs kun hevonen huumoripäissään vie ratsastajaa kuin mätää kurkkua? Mitäs kun hevonen saa pierupukki- ja yleinen säntäily-kohtauksen jäljiltä ihmisen kyyneliin ja terapiaan? Kuka vastaa ja ottaa ihmisen kiinni, kun hän juoksee baariin vetämään päänsä täyteen?

Puhumattakaan poniluokista! Tunnettu tosiasiahan on, että kirkkaasti kiinnostavinta on seurata ponien estekisoja, mielellään mahdollisimman isolla kentällä. Ponit saavat kunnolla tuulta alleen ja kenties myös ajatuksiinsa, sillä harvassa ovat ne kerrat, kun jokainen poni toimii sääntöjen mukaan. Toisinaan ponien naamasta näkee jo 20 metriä ennen estettä, että tuosta en muuten yli mene. Ikävä juttu tietysti ratsastajalle, koska hänhän ei näe ponin ilmettä sinne selkään. Se tulee monesti yllätyksenä. Mutta katsojalla ei tule aika pitkäksi! Sen sijaan nuoria hevosmiehiä ja -naisia käy sääliksi. Jos ei poni nöyryytä, niin viimeistään äiti menee kirkumaan kipailun johdolle, että miksi meidän Muumieveliinan ei annettu kokeilla toista kertaa? Tai miksi valokuvaaja otti kuvan juuri kun meidän Muumieveliina oli ylittämässä okseria ponillaan Hoorst van der Gubbenjeegel af Kyijkenhaal? Ponin silmäthän häikäistyvät! Samaan aikaan lapsi harjoittelee kulman takana hätäpäissään vaikkapa tupakanpolttoa, jotta äiti suuttuisi ennemmin hänelle kuin nolosti koko maailmalle.

Totuushan kuitenkin on se, että aina voi sattua ja tapahtua. Mikään kisa ei ole niin tärkeä, että sen takia kannattaa suututtaa itsensä, ympäristönsä ja koko kisajärjestelmä, miksei liittokin. Aina tulee uusi päivä, paitsi jos ollaan kuoltu.

Jokaisella osapuolella on jotain opittavaa. Me tädit (tai aikuiset harrastajat) voimme ihan hyvin lakata nöyristelemästä muiden vierellä. Esteporukka voi ihan hyvin lakata tietämästä ihan kaikkea ja kouluporukka voi alkaa avata hevosilleen maailmaa. Pienet lajit voivat lakata itkemästä lajinsa pienuutta ja kattojärjestö porukkansa epäjärjestystä. Jos itselleen oppii nauramaan, ei ole niin perkeleellisen kireä muidenkaan suhteen.

Naura enenmmän, ratsasta paremmin! (Tai ainakin voi yrittää)

PS. Suhteellisen hauska meno voi muuten olla viikon päästä Ratsastuskeskus Ainossa! Siellä nimittäin avataan Working Equitation kunnolla meille ihan tavallisille tallaajille. Juontamassa tapahtumaa eräs Katja Ståhl, jonka voi tavata samaan hintaan! Kavioliiton FB-sivulla arvonta ilmaislipuista! Huutomerkki!

Tyhmyys ei ole ilo vaikka se naurattaa!

- Äiti, mikä on tyhmä?

– Äiti, mikä on tyhmä?

Ai että sitä on kuulkaa tullut tyrittyä matkan varrella! Eniten tietysti tulee tyrittyä jos on ihan hirveässä paniikissa. Ennen vanhaan tallien ISOT TYTÖT olivat monesti niin uhkaavia, että siellä tuli lakaistuakin väärin, hätäpäissään. Jotkut opettajat ovat yhä niin pelottavia, että vähäisetkin kyvyt jäätyvät heti kun pitää ottaa ohjat. Eikö olekin kumma juttu? Edelleen, näin 48 vuoden iässä.

Juuri eräänä päivänä olin taas söheltämässä maneesissa kun eräs tyttöpolo oli ihan jorma otsassa yhden kiireisen hevosen kanssa. Ei meinannut kysyntä ja tarjonta kohdata missään vaiheessa, oli ns. ”yhteyttä valitsemanne hevoseen ei juuri nyt saatu” -tilanne. Näin tytön naamasta, että nyt vituttaa niin, ettei veri kierrä. Hevosella sen sijaan oli veijarimainen ilme kun se kipitti kylkimyyryä mahan alus täynnä jalkoja. Voin uskoa, että ratsastajaa korpesi. Väsyttävän jallituksen jälkeen hevo vihdoin taipui ihmisen pyynnön äärellä ja sopu saavutettiin. Itku siinä tuli silti tytölle. Hiippailin hefosellani hänen rinnalleen antamaan vertaistukea. Kerroin kuinka karmea Pullukka voi olla ja voi kunpa se jäisikin siihen. Että kuinka monta kertaa olen itkenyt nuorena ja kaupan päälle polkenut sateessa 12 km tallilta kotiin. Että usko pois, kyllä se siitä. Ihminen vaan on niin ankara itselleen! Se on ikävää, mutta siitä on myös hankala päästä eroon. Vähän niin kuin herpes.

Jälkikäteen naurattaa aina, tilanteen aikana ei huumoria löydy mistään. Kerrankin olin nukkunut kaksi yötä TODELLA huonosti ja menin sunnuntaiaamuna estekisoihin. Univaje vaikutti niin, että ratsastin ihan hyvin, mutta unohdin radan kaksi kertaa. Eräs rataduunareista huusi, että ”sä tarttet kartan ja kompassin”! Meinasin tappaa sen ihmisen. Olihan se hauska läppä, mutta sillä hetkellä se vaan oli liikaa. Ihmisen tuskaa ei saa vähätellä! Voi tapahtua pikaistuksissaan tehty surma.

Kerran, nuorna plikkana tein tallia viikonloppuna eräässä ratsastuskoulussa, jossa puolet tallista oli yksityisiä. Tunnetusti tuntsarit jäivät eloon ilman loimia ja erityismuonaa, mutta yksärit eivät. Niinpä niiden ovissa oli seikkaperäisiä tilityksiä missä järjestyksessä ja missä kulmassa pitää olla kuivaheinä ja missä märkä jne. Tulkitsin niitä sitten paniikissa, koska tiesin erityisesti yhden hevosenomistajan täyshulluksi. Olin jakanut koko porukalle heinät ja pidin sekunnin taukoa käytävällä. Ja kuinka ollakaan, tämä hulluhan tulikin kohtapuoliin huutamaan, että miksi en antanut hänen hevoselleen lainkaan heinää. Sanoin antaneeni, koska järjestyksessähän minä ne annan. Tietenkin. Ja kai ne hevoset juoksisivat läpi seinän, jos jäisivät ilman, kun kaverit saa. ”Et ole antanut, näenhän minä” huusi eukko, viitaten viimeisiä korsia järsivään hevoseensa. Kysyin varovasti, että voiko olla mahdollista, että se on syönyt ne, kun se tuossa näemmä närppii vielä jotain. No ei voinut olla mahdollista, vaan minä olen tyhmä ja huono. Asia selvä.

(Vinkki: jos koko elämäsi rakentuu yhden/kahden hevosen ympärille, ja pyrit rakentamaan niille maailman, jossa ei ole epäkohtia, rakenna oma talli. Näin voit rauhassa haukkua itsesi vaikka päivittäin. Tai olla haukkumatta, koska hommahan toimii.)

On niitä hauskojakin sattumuksia. Kerran tallillamme oli myynnissä kaksi melkein samannäköistä ponia. Toisella sattui olemaan TODELLA pienet korvat, niistä sen tunnistin. Lapselleni luvattiin tunti pikkukorvaisella ponilla. Sovittuna päivänä kökimme pihassa ja ihmettelimme missä poni on. No, se oli siirretty toiseen talliin tilanahtauden vuoksi. Siihen toiseen talliin oli toinen poni jo myyty. Ystävällinen tallilainen lupasi noutaa ponin naapuritallista ratsastukseen. Kivaa! Poni tuli piakkoin pihaan ja lapsi hyppäsi selkään. Hetken hölkättyään lapsi huomautti, että tuntuu vähän erilaiselta kuin viimeksi. Sitten katsoin korvia: ne oli liian suuret. Väärä poni. Hups! Mutta hyvin meni! Ja palautettiin poni.

Tarinan opetus: sattuuhan sitä.

PS: Niin ja supersankari, Sorjosesta Kultaisen Venlankin saanut Ville Virtanen oli menossa muutama kesä sitten Pullukalla ratsastamaan minun ollessa töissä. Annoin ohjeet ja auton. No eikö se ollut siellä kuulemma ollut jo harjailemassa yhtä 15 senttiä korkeampaa ruunaa, kunnes tallityöntekijä sanoi, että sulla on muuten väärä hevonen siinä.

 

Kurssia kurssin päälle

vilske1

Kakara ja Vilske KURSSILLA.

Taas tuli kutsu johonkin kurssille. Ihan ulkomailta tulee joku ja kertoo hevosen biomekaniikasta. Se on ihanaa. Hän kaiketi maalaa hevosen kylkeen kuvia luista ja lihaksista. On kiva tietää mitä tapahtuu kun hevonen liikkuu. Valtava kysymysmerkki jää killumaan ilmaan kurssin jälkeen: miten helvetissä toimin niin, että hevosen BIOMEKANIIKKA ei kärsi? Että se jää edes eloon?

Se tapahtuu joka ikinen kerta kun seuraan jonkun viisaan opastusta. Saattaa johtua syyllisestä olosta. Tunnen aina pistoksen sielussain, sillä en ole aivan varma millä kaikilla tyylilajeilla juuri tällä hetkellä varmistan hevosen kärsimyksen. Kyllä se on nimittäin taivahan niin, että tieto lisää tuskaa.

Mitä minulle sitten tapahtuu? Joka kerta kun käväisen jollain kurssilla, innostun. Näin kävi mm. istuntakurssin kanssa. Onnistuin kurssilla hirveän hyvin, LOPPUJEN LOPUKSI, mutta kotiin palattuani en osannut ratsastaa yhtään. Hevoseni ei kulkenut ns. MIHINKÄÄN saaduilla opeilla. Se suorastaan suuttui. Masennuin ja lähdin seuraavalle kurssille. Se taisi olla Hevosen ja ratsastajan hyvinvointipäivä Peuramaalla. Siellä oli kivaa, mutta hirveän ankea olo tuli siitä, kun kerrottiin miten huonosti liikutan ja ruokin hevostani, koska en ole rakentanut sille jotain ihme temppurataa, jossa ruoka on siroteltu pitkin pitäjää erinäisiin rasteihin. Myöskään en ollut toiminut oikein pyytäessäni hevoselta jotain NAPAKASTI. Etenkään ratsastaessa. Hevonen stressaantuu. Voi herran tähden, kuka ei? Eikö ratsastajan stressistä ole kukaan huolissaan?

(HUOM! En puhu ratsastustunneista, puhun muista kursseista.)

Saan kursseista ahdistuksen. Jokainen kurssi avaa minulle uuden mahdollisuuden syöksyä sementtiin. TIEDÄN, ajattele positiivisesti! Mieti, kuinka opit koko ajan. Voin kertoa, että oppi ei ole aina hyväksi. Toisinaan tulee olo, että hitto kaikki nämä vuodet homma on toiminut ihan hyvin ja nyt kun kävin kurssin, ahdistun ja mikään ei enää toimikaan. Make Nyman sanoi hienosti ukoille, jotka opettelivat aikuisena ratsastamaan: ”Kuvitelkaa, että tiedätte mitä teette. Hevonen aistii sen.” Se on neuvo minun makuuni!

Jos päähän tungetaan alun toista kymmentä uutta ideaa, varmuus katoaa. Mikä on pahempaa kuin epävarmuus hevosen kanssa? Epävarmuus aseen kanssa, kun karhu juoksee kohti.

On ihmisiä, jotka oppivat taskuperuutuksen, kun heille luetellaan faktat: käännä rattia ensin niin ja niin monta kierrosta tuonne, sitten sen ja sen verran tänne. Sitten käännät taas rattia sen verran tuonne. Sitten on niitä, jotka oppivat kun katsovat miten se taskuperuutus sujuu ja tekevät sen mukaan. Minä olen niitä viimeksi mainittuja.

Jumppauutisia: viikko on käyty voimailemassa ja olo on sen mukainen! Jalat kuin pökkelöt. Hauskaa oli se, että Personal Rainerini sanoi, että ”eikö se ratsastus ota persuukseen?” Ahhahhahaa! Pääsinpähän sanomaan, että tervetuloa testaamaan! Ei nimittäin ota! Aion todellakin dokumentoida teille, kun raahaan kaikkien urheilulajien erikoisasiamiehen hevosen selkään. Be warned!

T. Irmeli Hikipää

Törkeetä, tiedän.

Törkeetä, tiedän.