Olin nuori ja tarvitsin rahaa

huikee

Mietin tuota sanontaa ja tajusin, että tuollainenkin aika on elämässäni on ollut. En nyt ehkä ihan mitä tahansa tehnyt tuohen eteen, mutta esim. kerran lattialautojen välistä löytynyt markka oli viikon pelastus. Sillä sai melkoisen keon perunoita 90-luvulla. Niitä sitten keiteltiin ennen kun seuraava opintotuki jysähti tilille. Kaun eläköön harvat lautalattiat!

Tänä päivänä kaikki voisi olla toisin. Voisin elellä ihan kivasti ja käydä toisinaan vaikka etelässä perheen kanssa, mutta ei. Piti niitä hevoja hankkia. Elämä on luisunut siihen pisteeseen, jolloin rahaa hankitaan pääosin kahdesta syystä: a) jotta saan ylläpidettyä hepat ja b) jotta saan maksettua verot. Kaikkeen muuhun menee suhteessa niin vähän rahaa, että sen löytää maasta jos kulkee tarkkana. (Aikanaan muuten ravintolassa työskennellessäni illan paras potti tuli kun asiakkaat häipyivät. Tarkkanäköisimmät meistä löysivät baaritiskien edestä lattialta jopa satasia.)

Kun jotain oikein haluaa, keinot keksii kyllä. Kuinkahan monta keikkaa olen tehnyt tietty satula mielessäni? Monta. Eräskin kakkapallero on saanut kyytiä, jotta olen saanut rokotukset kuitattua. Jostain syystä mikään työ ei tunnu liina rankalta kun tietää mihin rahat menevät. Eilisen Hesarissa oli juttua naisesta, joka oli suuttunut kun ystävänsä ehdotti hänelle siivoustyötä, koskä hän oli jäänyt restonomina (muistaakseni) työttömäksi. Nainen suuttui: enhän minä nyt voi siivomaan ruveta! Jassoo, tuumin itse. En näe ensimmäistäkään ongelmaa siinä, että siivoaisin työkseni. Jos parempipalkkaista hommaakin on tarjolla, toki tartun, mutta jos ei, niin miksi ihmeessä ei. Siivosin nuorena paljonkin. En ollut hirveän hyvä, mutta hommani hoidin. Uskon, että osa työmoraalistani kumpuaa nimenomaan hevoshommista. Siellä ei kevyitä töitä ole olemassakaan ja jonkun ne on tehtävä. Miksen siis minä? Jostain syystä jo pikkutyttönä oli aivan selvää, että hevosten eteen tehdään töitä. Eihän ne penteleet osaa edes karsinoitaan siivota itse.

Hevosenomistaja tarvitsee aina rahaa. Jos ei juuri nyt, niin ainakin kohta. Jos ei sitä ole, pitää olla tieto siitä mistä sitä voi EHKÄ saada jos tilanne tulee. Pankki on melko monen hyvä ystävä. Eräs kaveri kertoi ostaneensa hevosen Master Cardilla, ja koska nostettu summa oli niin iso, Master Card tarjosi takaisinmaksulle tuottoisan palvelun: jokainen takaisin maksettu ropo sijoitettiin ja ne kasvattivatkin pottia. Komeaa! Itse ostan seuraavan hevoseni ehdottomasti Masterilla. En lainkaan tajua miten tämä systeemi toimii, mutta sellainen minulle, kiitos.

Silloin tällöin minulle soittaa joku innokas, nuori pörssihai ja kysyy mikä on sijoitusteni tila. On ihanaa nauraa kovaa ja liian pitkään ja sanoa: minulla on hevosia. Keskustelu loppuu yleensä aika pian. Jossei lopu, niin viimeistään siinä vaiheessa kun poika kysyy minkä alueen sijoittaminen kiinnostaisi ja minä vastaan ASEKAUPPA KIINNOSTAA.

PITKÄ PÄÄTYYN JA PERÄÄN, JENGI! Hyvää vappua!

Hyvää vappua, vai mikä se oli!

Hyvää vappua, vai mikä se oli!

 

Jännittää, mutta miksi

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Se on kyllä kumma, tämä jännitys. En ole muistaakseni ikinä pelännyt hevosia. En ole myöskään koskaan pelännyt putoavani, tai että vauhti kiihtyy liian kovaksi. Olen aina luottanut siihen, että henkiin jäädään ja jos ei jäädä, niin paskaako sitä sitten itkemään. En siis turhia stressaile, mitä eläimiin tulee.

MUTTA ENTÄS TUNNIT. Aivan sairasta! Saatan jännittää jo edellisenä iltana miten tunti menee. Älkää kysykö miksi. Sama nimittäin tapahtuu kun olen osallistumassa esim. johonkin juoksutapahtumaan. Jännitän, että miten minun käy. Että mitä jos lopun kesken, vaikka miksi ihmeessä loppuisin? Sykkeeni saattaa nousta korkeallekin pelkästä jännityksestä. Uuvun myös alussa hyvin nopeasti (onko se nyt ihme). Sitten kun pääsen käyntiin, olen yhtäkkiä vahva kuin härkä ja saatan jatkaa maailman tappiin. Aivan ihmeellistä. Olen monet kerrat juossut alku matkan melkein takaperin, niin hiljaa, koska syke on ollut taivaissa. Sitten viimeiset 5 kilsaa juossut kuin jänö muiden ohi, koska hehän tekevät yleensä kuolemaa 15 km:n kohdalla, ja sehän on ihan normaalia.

Annapa olla jos on joku arvohenkilö väijymässä ratsastusta. Hyvä etten putoa, kun jännittää niin. Siis oma osaaminen! Mä en tajua. En siis pelkää esteitä, vauhtia, kaatumista tai mitään, ainoastaan sitä, että omat kyvyt yhtäkkiä katoaa ja tulee vitutus. Ilmeisesti mulle on käynyt niin, koska osaan pelätä sitä. Toisaalta, jos on ratsastellut enemmän tai vähemmän 40 vuotta, niin kai siihen semmoinenkin keikka mahtuu.

Ja ei viitsitä puhua edes kisoista. Saattaisi olla, että koulukisat eivät jännittäisi niin, koska olen valmiiksi täysin varma, että tyrin jollain tyylilajilla. Tämä ankea itsetunto vie mut vielä perikatoon.

Tätä taustaa vasten saatan vähän aavistaa miltä tuntuu kun pelkää, vaikka siihen ei ole mitään järjellistä syytä.

Jännitän myös silloin kun lapsi ja Pullukka suorittavat. Meinaan pökrätä joka kerta. Olen ihan kuitti kisapäivien jälkeen.

Samaan aikaan toisaalla: voin tehdä suoraa tv-lähetystä mistä vain, milloin vain, vaikka kaikki kuolisivat ja romahtaisivat. Minä jatkan. Jos on katastrofi, minä hoidan, ei pulmaa. Villit hevoset eivät pelota minua yhtään, kyllä minä ne taltutan, tavalla tai toisella. Mitä suurempi hässäkkä, sitä tyynempi olen.

Niin että Dear Eki, mikä eteen? Tai ennemminkin Outi Impivaara tai Anna Andersén, miten pääsen tästä?

t.nimim. Jännittäjä -68

Kuka osaa kaikki säännöt? En ainakaan minä

Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Viikko sitten istuin kotikisoissamme koko päivän tuomaritornissa kuuluttamassa. Eihän se kuuluttaminen radiotoimittajalle nyt niin erityisen ihmeellinen tehtävä ole, mutta herran tähden miten paljon pitääkään asioista tietää! Opin sen päivän aikana kisoista enemmän kuin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Ihmettelin miksi. Ehkä siksi, että säännöt on pirullisen raskas setti lukea SRL:n sivuilta ja lisäksi ne muuttuvat koko ajan.

Säännöt, yleinen osa I:ssä on 42 sivua. Sama setti muutosmerkinnöin 42 sivua. Kilpailusäännöt, esteratsastus I kiehtovat 65 sivua, muutoksineen sama setti myös 65 sivua. Ja huhupuheiden mukaan muutoksia saattaa tulla useinkin, joten jos kisaat kerran kuussa, koko litania on hyvä lukea kerran kuussa. Melkoinen panos. Kävi mielessä, että olisikohan hyvä idea tehdä kisatapahtumasta video, jossa esiintyvät kaikki säännöt? Ei varmaan tulisi niin hirveän pitkä vidukka, ja huonot lukijatkin saisivat ideasta kiinni. Lähdettäisiin tallilta ja päädyttäisiin radalle, ja siihen kaikki kuvalla ja tekstillä mitä pitää osata.

Otetaan esimerkki. Vuoden alusta tuli voimaan sääntö, jonka mukaan YKKÖSTASON kisoissakin pitää olla kisanumero kiinni hevosessa NIIN, ETTÄ STEWARDI NÄKEE SEN. Eli jos se on esim. kävelytysloimen alla, ei saa starttilupaa. Ihan vaan tiedoksi. Periaatteessa kuulemma kisa-alueelle ei saa edes tulla ilman näkyvillä olevaa numeroa. Näin alkuun varmaan monikin paikka katsoo hommaa läpi sormien, mutta on myös paikkoja, jossa ei katsota. Siksi se on hyvä ottaa huomioon esim. NYT. Meidän kisoissa sai lainata tallilta avuksi koottuja kisanumeroita vitosen panttia vastaan. Ensi kerralla meikä tekee bisnestä: myyn unohtaneille numerolippuja viidellä kympillä (normihinta 3-10€). Niitä oli nimittäin paljon! Jopa puoliammattilaisten keskuudessa.

Semmoistakaan en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että kun hevosta kuljetetaan, sillä pitää aina olla passi mukana. Siis heti kun astutaan autoon. Tämänkin opin. Ei ole ikinä nimittäin ollut.

Sitten opin, että jos ratsukko hylätään radalla ja sille annetaan lupa hypätä perusrata loppuun, ratsastaja ei saa käyttää raippaa sen loppupätkän aikana KERTAAKAAN. En ollut ikinä edes kuullut moista. Ja nyt tiedän senkin.

Nykyään on melkein kaikissa paikoissa tapana, että seuraava ratsukko on radalla valmiina odottamassa vuoroaan. Tiesittekö, että sääntöjen mukaan tämä toinen ratsukko ei saa mennä kuin käyntiä? Kuulemma joissain paikoissa saa. No oikeasti ei saa. Taaskin törmättiin tilanteeseen, jossa puoliammattilainen laukkailee radalla kaikessa rauhassa (ei häirinnyt ketään millään tavalla) kun toinen vielä suoritti. Hänelle huomautettiin asiasta.

Verisääntö on sitten verisääntö, vaikka voissa paistaisi. Verta ei saa tulla suusta eikä kyljestä eikä muualtakaan. Sitä pohdittiin tuomareiden kanssa, että mitä jos ihmisestä tulee verta. Kukaan ei osannut ottaa kantaa siihen.