Ostaha sie hevoine! Uskallanko?

"Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa."

”Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa.”

Lähipiirissäni ollaan käymässä hevoskauppaa. Tällä tarkoitan, että yksi perhe on myymässä ja toinen ostamassa. Hyvällä tuurilla saan heidät saman pöydän ääreen ja siitä kaupat. Ja silti asia ei ole sillä kunnossa. Mitä tahansa voi tapahtua. Vähän niin kuin että vinkkaat kaverille työpaikasta, jossa pomona on tuttusi ja sitten he vihaavatkin toisiaan. Mutta eivät välttämättä.

Kaveri siis soitti ja kysyi onko hullun hommaa lähteä ostamaan hevosta Virosta. Ei se ole yhtään sen hullumpaa kuin mistään muualtakaan, vastasin. Koska se on totta. Kyllä, varmasti joku hevoskauppias tahi muu ammattilainen älähtää tähän, että hanki hevosesi Suomesta, se on ongelmatonta. Ehkä on, ehkä ei. Molemmista löytyy esimerkkejä. Jos ihmisellä on viitseliäisyyttä lähteä reissun päälle hevosta etsimään, niin miksi ei! Onhan se opettavaista ja parhaassa tapauksessa hauskaakin.

Onhan se ihanaa, jos ammattilainen hakee sinulle jostain valmiiksi katsotun hevosen hyvin ratsastettuna. Hintaan toki pitääkin tuolloin kuulua ammattilaisen palkkio. Silti ei ole takuuta siitä mitä sieltä tulee. On vain ihmisen sana. Ammattilainen voi aivan yhtä vilpittömästi olla sitä mieltä, että nyt on hyvä ja ehjä ja kaikin puolin fantsu, ja sitten kuitenkin joko jotain sattuu tai kemiat vaan eivät kohtaa. Se on täysin mahdollista. Itsehän esim. luulin välittäneeni aivan ihanan hevosen henkilölle A, joka tykkäsi hevosesta kovin ja ratsasti sillä nätisti, mutta kotopuolessa homma ei toiminutkaan. Ei kerta kaikkiaan, vaikka kuinka yritettiin. Ei siinä muu auta kun vaihtaa suuntaa – sekä hevosen, että ihmisen.

Hevosen ostaminen siis on AINA sika säkissä, joten muutama asia on hyvä ottaa huomioon jo alussa. Yksi on se, että kaikkea voi sattua, mutta silti sinua ei pyritä aina huijaamaan. On täysin mahdollista, että kaikki ei mene putkeen, vaikka kaikki olisivat rehtejä. Toinen on se, että hevosen omistamiseen kuuluu ostovaiheen jälkeenkin monta juttua. Esimerkiksi se, että hevonen voi käyttäytyä uudessa paikassa aivan eri tavalla kuin edellisessä. Se ei ole kenenkään syy. Myös ruoan erilaisuus voi vaikuttaa. Kuin myös käsittelyn erilaisuus. Puhumattakaan ratsastamisesta. Hirveän paljon kaikenmoista saa anteeksi, jos osaa ratsastaa pirun hyvin. Melko harva meistä osaa. Siksipä on syytä testata jollain hyvällä ratsastajalla onko hevonen todella hullu ennen kuin hyökkää myyjän kimppuun. Se voi olla kivulias tieto, että oletkin itse vain melko keskinkertainen. Mutta hei: aina voi oppia lisää! Itse näen hevosen haasteellisuuden mahdollisuutena oppia! Onhan se ihan helvettiä toisinaan, mutta entäs sitten? Se on semmosta ja tää on tämmöstä, eikö ne niin sano.

Kuten jo Chrisse Wegeliuskin sanoi, puhtaat röntgenit eivät ole välttämättä tae mistään. Tai ovat: siitä, että luusto on ehjä. Hevosessa on niin valtaisa määrä muutakin, että ei se autuaaksi tee. Joku voi lisäksi olla täysin terve ja ehjä, mutta hirveä ratsastaa sileällä ja lyömätön esteillä. Tai tuuppaushommissa vertaansa vailla mutta esteet saavat raivohulluuden valtaan. Kuka niistä selvän ottaa?

Ainoa tapa selvittää omat ja hevosen rajat on viettää sen kanssa paljon aikaa ja pitää aistit auki. Niitä oppii melko hyvin lukemaan kun vain malttaa katsella. Joskus rumasta rotiskosta voi hyvällä hoidolla ja ratsastuksella sukeutua verraton suorittaja, toisinaan taas kiivas ja kiiltävä kisaratsu saattaa teloa itsensä kuoliaaksi jo ekana tarhapäivänä. It happens. Ei pidä myöskään murehtia pitkistä saikuista. Siinäkin oppii aina jotain. Jos ei muuta, niin omaa pinnaa ehtii venyttää.

Bottom line: Etsi hevosta, joka tuntuu sielussa, älä syyllistä, joka löysi vääränlaisen. Jos sinulla ei ole sielua, luota ammattilaiseen.

Hevosnainen on paljon muutakin kuin hevosnainen

Tallilla me voidaan näyttää tältä.

Tallilla me voimme näyttää tältä.

Se on kyllä jännä miten meidät hevosihmiset nähdään. Että ollaan kaikki yhtä suurta heppahöperöjen laumaa, jotka haluavat ilman muuta myös yöpyä hevosensa kainalossa ja ostella tauluja jossa on hevosen kuva. Hyvä ettei kaverit ajeluta minua autolla hevosia katsomaan Ruskeasuolle. Myöskin ehdotellaan, että haluaisitko lähteä vaikkapa Guineaan, siellä pääset ratsaille. Voi ei. Jos nimittäin lähden lomalle, se tarkoittaa lomaa juuri kaikista eläimistä. Erityisesti hevosista! Kaikkien luulisi jo tietävän, että minulla on ihan kaksikin omaa hevosta. Sen lisäksi en tunne palavaa tarvetta lähetä iltasella johonkin katselemaan laiduntavia hevosia.

Tässä kohtaa nousee esiin sponsorien vähyys lajissamme. Isoja brändejä ei kiinnosta hevosmuijat, koska nehän vain hevostelevat. Ei muuten pidä paikkaansa! Väitän kiven kovaa, että mitä enemmän henkilö hevostelee, sitä palavammin hän haluaa hetkosen jotain muutakin elämäänsä, on se sitten kampaajalla käyntiä, kosmetologia tai aurinkolomaa. En tunne montaakaan hevosnaista, joka ei laittautuisi uloslähtiessään tai joka kieltäytyisi lasillisesta skumppaa. Rohkenen jopa väittää, että hevosnainen oikein odottaa, että pääsee näyttämään, että osaa olla myös nainen, eikä pelkkä tallimuija. Sehän on kivaa! Vähän niin kuin roolileikkiä. Me katsellaan myös televisiota (tällä hetkellä suosikkini on MTV:n keskiviikon Yövahti, Netflixissä Jälkiä jättämättä -sarja), luetaan kirjoja (yöpöydällä Elena Ferranten Loistava ystäväni) ja juodaan viiniä (Lind). Me myös syödään (McDonalds), meikataan (Biotherm), pestään pyykkiä (Bi Luvil) ja ajetaan autoa (Toyota Prius).

Taivaalle kiitos jostain putkahti esiin tutkimus, jonka mukaan hevostytöt pärjäävät paremmin työelämässä kuin ei-hevostytöt. Tuskin se mikään kaiken kattava sääntö on, mutta antaa kuitenkin lajillemme lisäarvoa: harrastuksellamme on väliä! Se kehittää meitä! Onhan se tosiasia, että hevosnainen ei turhista ulise ja tarttuu hanakasti toimeen, koska hevosten kanssa ei ole varaa jahkata. Jos jahkataan, ollaan jo puskassa.

Puhutaanko lantionpohjalihaksista? Kyllä, kätilökin sen totesi synnytyslaitoksella: ratsastajat paranevat nopeammin synnytyksestä, koska lantionpohjalihakset ovat keskivertoa paremmin kehittyneet. Eihän hevosen selässä sovi housuun paskoa, vaikka jalat hiukka harallaan kyykitäänkin. Olen kuullut, että tymäköistä lantionpohjalihaksista voi olla etua jossain muussakin hommassa. Tiedä sitten.

Hevosnainen ei haise hevoselle tallin ulkopuolella (paitsi matkalla tallilta kotiin, sitä ei lasketa). Hän saattaa jopa harrastaa hajuvesiä, vaikka työskentelee kengittäjänä (totta!). Jotkut meistä ovat tavattomia hevidiggareita, toiset taas käyvät tangomarkkinoilla. Löytyypä joukosta Antti Tuisku -fanejakin. Siis ihan niin kuin mistä tahansa ihmisryhmästä. Me osaamme myös jutella monista eri asioista. Itsekin olen jutellut monesti esim. ihmissuhteista, joiden korjaamisessa olen hirveän hyvä (en omien).

Tunnistatko sinä toisen hevosihmisen kaupungilla? Et tunnista! Siinäpä se, me pystymme ujuttautumaan tavallisten ihmisten sekaan tuosta vaan. Se johtuu siitä, että osaamme kaikki samat asiat kuin muutkin. Tai itse asiassa enemmänkin.

Tallin ulkopuolella me voimme aivan hyvin näyttää tältä.

Tallin ulkopuolella me voimme aivan hyvin näyttää tältä.

Mistä hevoshulluuteni alkoi? Osa 1

meiju

Hevoshulluuteni alku.

Kävin kylässä maankuululla blogaajalla Natalia Tolmatsovalla (WTD). Uskon, että hän raportoi älyllisestä kohtaamisestamme piakkoin (kunhan toipuu). Nataliahan on vasta varsa, eli alle 30, eikä yhtään hevsohullu ja ehkä juuri siksi hän oli kiinnostunut kuulemaan mistä hevoshulluus syntyy. Olenko ollut aina yhtä hullu? Vai nytkö vasta? Hän itse tekee vain töitä ja treenaa ja ostelee itselleen vaatteita. Mitä ihmettä, tuumasin minä, minä en osta itselleni mitään. Ostan hevosille.

Näin se meni minun kohdallani:

Isäni muutti Hämeenlinnaan Aulangon tallin naapuriin 70-luvun puolen välin nurkilla. Olin silloin niukin naukin kouluikäinen. Naapurissa oli tallillinen hevosia, mutta kaikki liian isoja, joten en saanut ratsastaa. Niinpä keskityin haaveilemaan ratsastamisesta ja aikani kuluksi kykin yhden ponin ja yhden hevosen laitumella repimässä niille heinää maasta.

Täytettyäni 9 sain aloittaa alkeiskurssin Hakunilan Poni-Haassa. Siellä ramppasin alkeiskurssin ja jatkokurssin verran, kunnes siirryin lähempaan talliin Ylästöön. Poni-Haan ponit olivatkin vekkuleita kavereita 70-luvun lopulla. Ne ryhmittyivät kentän keskelle niin, että kyljet olivat kiinni toisissaan. Sitten me tytöt yritettiin nykiä ja viuhtoa poneja liikkeelle. Ei onnistuttu. ”Tää ei mee” oli melko taajaan kuultu, lohduton pikkutytön huuto. Ponit ottivat torkkuja ja varmaan kuolivat iltasella nauruun.

Pihalla juoksi vapaana muistaakseni Bingo-niminen shettis, joka oli ihan asiallinen niin kauan kuin kukaan ja mikään ei häirinnyt hänen rauhaansa, mutta kipitti hampaat irvessä perään, jos sitä kiusi.

Ensimmäinen hoitoponini. Vieläkö sellaisia on? Hoitoponeja?

Ensimmäinen hoitoponini. Vieläkö sellaisia on? Hoitoponeja?

Ylästöön mennessäni olin käynyt jo pari leiriä Raken tallilla ja olin siis melkein ammattilainen. Ylästössä sain ensimmäisen hoitoponin, Bobin. Se oli ihana, mutta isot tytöt tallilla olivat niin karmeita, että pakenin piakkoin Etelä-Vantaan Ratsastuskouluun, jossa vietin mitä riemukkaimmat vuodet Pan-hevoa hoitaen. Samaan aikaan kävimme yhden kaverin kanssa silloin tällöin Vepsäläisen kalustekartanon vieressä olevalla pikkutallilla, jossa poneilla ei ollut satuloita ja niillä sai mennä ilman opetusta, koska opetusta ei ollut. Mieleeni on painunut myös sellainen yksityiskohta, että hevoset saivat ruuakseen vanhoja pullia ja viinereitä. Noin niinkun kauran sijaan. Oli siellä moni muukin asia hiukka vinksallaan, mutta ei siitä sen enempää. Sitten tapahtui hevosrakkauden kannalta karmeita: muutimme Tuusulaan.

Otos Vepsäläisen tallilta, miksi ihmeessä kuvaan änkesi myös äitini. Pyydän kiinnittämään huomion turvakypärään.

Otos Vepsäläisen tallilta, miksi ihmeessä kuvaan änkesi myös äitini? Pyydän kiinnittämään huomion turvakypärään.

Tuusulassa ramppasin Tuusulan ratsastuskoulun, Nurmijärven ratsastuskoulun ja Järvenpään tallin väliä. Sen lisäksi hoidin naapurin ravuria nimeltä VG Lonely. Se oli ravurina aivan morjens, ja yritti purra hoitaessa, mutta rakastin sitä ihan aidosti. Varsankin se työnsi maailmaan, eikä päästänyt mua lähellekään ainakaan kuukauteen. Varsasta tuli Lily Flower.

Ravuriparka ei tiennyt, että joutuu kanniskelemaan porukkaa myös selässään.

Ravuriparka ei tiennyt, että joutuu kanniskelemaan porukkaa myös selässään.

Sitten rukouksiini vastattiin: sain ponin vuokralle kahdeksi kuukaudeksi OMAAN KOTIIN. Kokemus oli uskomaton, ei vähiten siksi, että ne kaksi kuukautta pakkanen ei tainnut nousta kertaakaan yli 20 asteen. Siinä koeteltiin hevosplikkaa. Omastahan sitä haaveili aamusta iltaan, ja voi hyvä ihme miten nero sitä olikin omasta mielestään! Tiesin IHAN KAIKEN.

Serkkuni, 2-lapsen isä, villissä nuoruudessaan vuokraponini seljässä.

Serkkuni, 2-lapsen isä, villissä nuoruudessaan vuokraponini seljässä.

Ja jos tiesin kaiken vuonna -83, kun olin saanut ponin omaan pihaan, voitte kuvitella miten kaiken tiesin kun aloin käydä Juhani Ehon tallilla. En missään nimessä päässyt lähellekään Oikeita Kilpahevosia, mutta Tanskasta tuotuja myyntikopukoita pääsin kyllä liikuttelemaan. Hirveän moni ei sanoisi sitä ratsastukseksi. Noihin aikoihin merkille pantavaa oli myös se, että ratsastimme tie smissä varusteissa. Oli huopatossua, moonbootsia, lenkkaria, farkkua, verkkaria – you name it. Oltiin niin kovia. Ja yksi, johon EI pukeuduttu IKINÄ,  oli kypärä. Miten viisasta! Niin on 16-vuotias älyä täynnä. Ja taitoa. No intoa oli ainakin ja tuuria.

Jos ei muuten, niin istunta ainakin on toimiva. Hevonen oli muistaakseni Siegfrid.

Jos ei muuten, niin istunta ainakin on toimiva. Hevonen oli muistaakseni Siegfrid.

Ehon tallin jälkeen täytin 18. Siitä lähti melkoinen meininki ihan muissa harrastuksissa. Palasin asian ääreen 25-vuotiaana. Siihen aikakauteen tutustumme seuraavassa jaksossa! Malttia!

Seuraavassa jaksossa mm. saan elämäni ensimmäiset nahkasaappaat syntymäpäivälahjaksi, hankin vuokrakopukan, ostan ensimmäisen oman hevoisen ja homma lähtee mitä voimakkaimmin käsistä.