Brad Pittin kanssa Unkarissa!

Uuh! Brad Pitt kuvassa!

Uuh! Brad Pitt kuvassa!

Terveisiä El Broncosta, Unkarista! Saavuttiin eilen kohteeseen päivällä, siis minä, Riippa ja muutama muu. Osa oli mennyt paikan päälle jo edellisenä iltana. Viimeinen setti tuli eilen illalla.

No niin: siis tämä paikkahan on ihan naurettava. Ihan käsittämättömän kaunis ja ihmiset NIIN kivoja. Tokihan sen tiesinkin, että paikan pääjehut, Gaborin ja Roland kohtasin jo viime syksynä Horse Showssa, kun he olivat promoamassa paikkaansa Horsexploren edustajina. No niin siis: heti kärkeen syötiin unkarilaista, tomaattipainotteista ruokaa ja sen jälkeen saman tien hevosen selkään. Kyseessä täällä on siis lännenratsastus, joten kaikki paitsi HEVONEN on pikkuisen vierasta melkein kaikille meistä. Ihan sama, sillä kaikki selitettiin huolellisesti kentällä. Opettajamme Gabor neuvoi yksityiskohtaisesti mitä lännenhepalla tehdään ja mitä ei. Kyseessä on kaiketi reining, jos oikein ymmärsin. Samaan aikaan pihalla melko upeaa paint-oria hyppyytettiin pukilla. Gabor oli vaan, että oho, ai noi on tuossa. Itse tuijotin ihan silmä kovana touhua. On se!

Sitten selkään! Ensi hätään opeteltiin pysäyttämään heppoja, joka on sikäli uutta, että ohjistahan ei vedetä, ellei ole pakko. Arvatkaa osattiinko. Ei. Naurettiin vaan, että mitä helevttiä. Hevoset huokaili, että taivas mitä juntteja. Hirveän kilttejä ja kivoja olivat hepat kyllä kun vaan tajusi antaa oikeat avut.

Ai mikäkö oli meikäläisen hevosen nimi? No tietenkin BRAD PITT. Miten voi olla? Brad on melko pieni quarter ja erittäin hellyyteen valmis eläin. Rakastimme toisiamme syvästi heti saman tien. (Anteeksi Pullukka, what happens in Unkari, stays in Unkari!) Kun vihdoin alkoi valjeta mistä kahvasta käännetään ja kuinka kovaa, Brad osoittautui ihan saakelin hienoksi eläimeksi. Sehän kiipeää vaikka puuhun jos niin sovitaan. Ja me sovittiin.

Ensin könyttiin siis kentällä hallintalaitteita etsien, sitten lähdettiin maastoon. Ja voi penaali, mitkä maastot! Ohhoh, sattuipa olemaan kansallispuistoa ja ohhoh, pohja on entistä merenpohjaa eli pehmeää hiekkaa, jota sitoo kevyt heinikko ja ohhoh, kun sattui olemaan sata kilometriä laukkapolkua ja ohhoh kun hevoset kulkee sivistyneessä laumassa laukaten. Eihän täs ole mitn järkeä! Niin on hienoa!

Ensimmäinen ratsastuskerta kesti siis kutakuinkin 2 tuntia, hiukka kenttää ja rutkasti maastoa.

Ilta oli melko masentava, juotiin ruoan jälkeen viiniä ja mentiin spahan. Ja naurettiin kurkku pitkänä. En tiedä mistä lie kiinni, mutta saakelin hyvä ryhmä koossa ja joka hetki on vaan hauskempaa! 16 eilispäivän hevostyttöä eivät voi olla väärässä. Tämä toimii.

Huomenna lisää tarinoita, jota voitte lukea kateus kurkunkannessa painaen. (Okei, hampaiden välissä kirskui kyllä hiekka maastolenkin jälkeen, jos jostain pitää narista. Eikä mulla ole shortseja mukana. Että ei tää pelkkä juhlaa ole. On tää myös ruusuilla tanssimista.)

Tuolla voi hiukka fiilistellä: http://www.horsexplore.com/hungary-budapest-ranch-stay

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt. Ja me.

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt. Ja me.

Törmäsin Kari Vepsään

Rampen kans tutustumassa WE-puistoon. Kuva: Terhi Paavola

Rampen kans tutustumassa WE-puistoon. Kuva: Terhi Paavola

Tänään piti olla jännä päivä. Laitoin kellon soimaan että kerkiän. Ratsureima Ranchin avajaiset alkoivat klo 12 ja paikalla piti olla hyvissä ajoin. Oli tarkoitus, että ratsastan läpi Suomen esnimmäisen Working Equitation-puiston. Toisin kävi. Hevonen, jolla minun piti ratsastaa, katsottiin liian virmaksi (oli vasta tullut Suomeen, arabiori), joten siirryinkin oloneuvosten puolelle. Niinpä kulutin aikaani hengailemalla ranchilla ja jeesailemalla Kainulaisen Miaa, joka oli Rampensa kanssa tullut kokemaan puiston tuoreeltaan.  Puiston avasi itseoikeutetusti EM-mitalisti Miguel Da Fonseca, joka alkaakin olla tuttu naama näillä leveyksillä.

Kun avajaisseremoniat oli ohi, törmäsinkin Ranchin melkein-naapuriin, Kari Vepsään. Olemme vanhoja tuttuja musabisneksestä, mutta tänä pänä puhe kääntyy heittämällä ihahaa-puolelle. Kaverini kertoi vieneensä hevosensa joskus Vepsälle, koska hevo oli oppinut huonoille tavoille. ”Voi että niitä on nykyään paljon”, sanoi Kari. Kyselimme miksiköhän. ”No kun ihmiset ei nykyään tiedä hevosista mitään. Ne tietää ratsastuksesta, mutta ei hevosista. Ei ne tiedä miten hevoset käyttäytyy tai mitä ne syö. Eikä ne ymmärrä kuinka paljon hevosen kuuluu liikkua. Jos hevosta liikuttaa pikkuisen pari kertaa viikossa, ei pidä ihmetellä miksi se poukkoilee.” Lisäsin siihen, että oletko Kari huomannut, että ihmiset pelkäävät myös hevosiaan aika paljon. ”Juu näin on”, sanoi Kari.

Tämähän on ikävää. Samaan aikaan kun iloitaan, että yhä useampi ihminen hankkii hevosen ja/tai alkaa ratsastaa, yhä useampi on pihalla kuin mustin koppi siitä mitä sillä hevosella kuuluu tehdä. Ja neuvoja satelee satoihin suuntiin. Toisaalta on ihanaa, että on ammattilaisia, jotka auttavat jos tilanne lähtee kätösestä. Ongelmahevosten kouluttajat auttavat monesti myös ihmisiä. Siellähän se ongelma usein piilee.

Voi meitä ihmisiä. Me ollaan niin kujalla.

Pääsin myös pussailemaan erään kanssa.

Pääsin myös pussailemaan erään kanssa. Kuva: Terhi Paavola

Ihmiset tekevät kisat ja valmennukset

Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Nyt on tullut käytyä erilaisissa kisoissa. On ollut prameaa kohdetta ja vähemmän prameaa. On ykköstasoa ja kakkostasoa. On törmätty huippuihin ja ihan tavallisiin harrastajiin. On siis perspektiiviä sanoa, että: siellä on kivaa, missä on ihmisten mielestä kiva painaa duunia. Tunnetustihan kisoista palkkaa saa vain tuomari ja joskus ei sekään. Saattaapi olla, että joku stewrdikin tienaa roposen. Siksi ilmapiiri tuntuukin voimakkaasti, jos vapaehtoisvoimin on saatu kisat kasaan. En nyt lähde nimeämään paikkoja, kukin voi sitten päätellä tykönään tai olla jopa eri mieltä.

Kanslia on melko tärkeä paikka. Ei pelkästään siksi, että sitä kautta koko kisat alkavat. Kansliaan mennään ihan ensimmäiseksi, ja jotkut jopa ensimmäistä kertaa. Tyhmiäkin kysymyksiä siis esiintyy. On hyvä jos kanslisti haluaa, että jengi onnistuu. Silloin ei tarvitse raivota jokaisesta vaihtorahasta tai jälki-ilmoittautumisesta. Useimmiten hommat järjestyvät, vaikka kaikki eivät ajattelekaan samoin. Sen sijaan tympeä kansliahenkilö muistetaan pitkään ja siitä kerrotaan muillekin.

Toinen juttu on hommien rullaaminen. Jos homma ei etene, henkilökuntaa on liian vähän tai huonosti organisoituna. Siinä palaa joskus jollain käpy. Kisaajat ovat muutenkin sekoamaisillaan jännityksestä, joten kaikki sähläämisestä johtuva viivytys kiristää pinnoja. Ihan käy mielessä, että jos henkilökuntaa ei ole, niin miksi ei? Miksi tallin/seuran porukka ei halua kantaa korttaan yhteiseen kekoon? Kaiketi siksi, että se ei tunnu yhteiseltä? Ja mistähän semmoinen taas johtuu? Etenkin jos on hienot puitteet, oikein harmittaa. Hyvällä porukalla tulos olisi jopa upea.

Hyvissä kisoissa on mukavaa porukkaa ja riittävästi hyvää evästä. Yleensä aina on liian kylmä tai liian kuuma, mutta jos tunnelma on hyvä, se ei haittaa. Jopa väsymys purkautuu holtittomana käkättämisenä. Eihän siinä jaksa kisajännittääkään, jos porukka vaan hymyilee ja tsemppaa ympärillä.

Pienet kisaajat katsovat ihaillen OIKEITA RATSASTAJIA. Ymmärrän, että esikuvan paikkaa harva erikseen valitsee, mutta se nyt vaan on sillä lailla, että OIKEIDEN RATSASTAJIEN lausumat sanat jäävät mieleen ikuisiksi ajoiksi, sekä hyvässä että pahassa. OIKEA RATSASTAJA, voit saada iänikuisen fanin (josta voi tulla isona vaikka miljonäärikoodari) oltuasi ystävällinen nuorelle ratsastajalle. Vaikka Cajus Aminoff viruukin yhä kaiketi tyrmässä tekemästään virheestä, muistan silti miten hän 70-luvulla ehti antaa minulle nimikirjoituksensa joissan SM-kisoissa Aulangolla. Ja miten hän vielä kysyi, että laitanko tähän hevostenkin nimet. Sanoin joo ja meinasin pyörtyä onnesta. Muut sen aikaiset tähdet eivät ehtineet antaa nimmareita.

Entäs vieläkö Emile Faurie seikkailee keskuudessamme? Toivottavasti, sillä siinäpä oli semmoinen kaveri, joka ei nyrpistellyt ihmiselle, joka ei ole itse GP-tsaolla. Taidankin ensi kerralla pyytää nimmaria. Ja toinen on Hervé Godignon, jonka kanssa saattaa rupatella ihan sivistyneesti, vaikkei olekaan sisäpiirissä. Toivon, että he ovat jossain tekemisissä vielä Suomen kanssa. Ihan noin niin kuin ilmapiirin vuoksi jollei muuten.