Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Ostaha sie hevoine! Uskallanko?

"Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa."

”Hyppää ainakin 160 talossa ja puutarhassa.”

Lähipiirissäni ollaan käymässä hevoskauppaa. Tällä tarkoitan, että yksi perhe on myymässä ja toinen ostamassa. Hyvällä tuurilla saan heidät saman pöydän ääreen ja siitä kaupat. Ja silti asia ei ole sillä kunnossa. Mitä tahansa voi tapahtua. Vähän niin kuin että vinkkaat kaverille työpaikasta, jossa pomona on tuttusi ja sitten he vihaavatkin toisiaan. Mutta eivät välttämättä.

Kaveri siis soitti ja kysyi onko hullun hommaa lähteä ostamaan hevosta Virosta. Ei se ole yhtään sen hullumpaa kuin mistään muualtakaan, vastasin. Koska se on totta. Kyllä, varmasti joku hevoskauppias tahi muu ammattilainen älähtää tähän, että hanki hevosesi Suomesta, se on ongelmatonta. Ehkä on, ehkä ei. Molemmista löytyy esimerkkejä. Jos ihmisellä on viitseliäisyyttä lähteä reissun päälle hevosta etsimään, niin miksi ei! Onhan se opettavaista ja parhaassa tapauksessa hauskaakin.

Onhan se ihanaa, jos ammattilainen hakee sinulle jostain valmiiksi katsotun hevosen hyvin ratsastettuna. Hintaan toki pitääkin tuolloin kuulua ammattilaisen palkkio. Silti ei ole takuuta siitä mitä sieltä tulee. On vain ihmisen sana. Ammattilainen voi aivan yhtä vilpittömästi olla sitä mieltä, että nyt on hyvä ja ehjä ja kaikin puolin fantsu, ja sitten kuitenkin joko jotain sattuu tai kemiat vaan eivät kohtaa. Se on täysin mahdollista. Itsehän esim. luulin välittäneeni aivan ihanan hevosen henkilölle A, joka tykkäsi hevosesta kovin ja ratsasti sillä nätisti, mutta kotopuolessa homma ei toiminutkaan. Ei kerta kaikkiaan, vaikka kuinka yritettiin. Ei siinä muu auta kun vaihtaa suuntaa – sekä hevosen, että ihmisen.

Hevosen ostaminen siis on AINA sika säkissä, joten muutama asia on hyvä ottaa huomioon jo alussa. Yksi on se, että kaikkea voi sattua, mutta silti sinua ei pyritä aina huijaamaan. On täysin mahdollista, että kaikki ei mene putkeen, vaikka kaikki olisivat rehtejä. Toinen on se, että hevosen omistamiseen kuuluu ostovaiheen jälkeenkin monta juttua. Esimerkiksi se, että hevonen voi käyttäytyä uudessa paikassa aivan eri tavalla kuin edellisessä. Se ei ole kenenkään syy. Myös ruoan erilaisuus voi vaikuttaa. Kuin myös käsittelyn erilaisuus. Puhumattakaan ratsastamisesta. Hirveän paljon kaikenmoista saa anteeksi, jos osaa ratsastaa pirun hyvin. Melko harva meistä osaa. Siksipä on syytä testata jollain hyvällä ratsastajalla onko hevonen todella hullu ennen kuin hyökkää myyjän kimppuun. Se voi olla kivulias tieto, että oletkin itse vain melko keskinkertainen. Mutta hei: aina voi oppia lisää! Itse näen hevosen haasteellisuuden mahdollisuutena oppia! Onhan se ihan helvettiä toisinaan, mutta entäs sitten? Se on semmosta ja tää on tämmöstä, eikö ne niin sano.

Kuten jo Chrisse Wegeliuskin sanoi, puhtaat röntgenit eivät ole välttämättä tae mistään. Tai ovat: siitä, että luusto on ehjä. Hevosessa on niin valtaisa määrä muutakin, että ei se autuaaksi tee. Joku voi lisäksi olla täysin terve ja ehjä, mutta hirveä ratsastaa sileällä ja lyömätön esteillä. Tai tuuppaushommissa vertaansa vailla mutta esteet saavat raivohulluuden valtaan. Kuka niistä selvän ottaa?

Ainoa tapa selvittää omat ja hevosen rajat on viettää sen kanssa paljon aikaa ja pitää aistit auki. Niitä oppii melko hyvin lukemaan kun vain malttaa katsella. Joskus rumasta rotiskosta voi hyvällä hoidolla ja ratsastuksella sukeutua verraton suorittaja, toisinaan taas kiivas ja kiiltävä kisaratsu saattaa teloa itsensä kuoliaaksi jo ekana tarhapäivänä. It happens. Ei pidä myöskään murehtia pitkistä saikuista. Siinäkin oppii aina jotain. Jos ei muuta, niin omaa pinnaa ehtii venyttää.

Bottom line: Etsi hevosta, joka tuntuu sielussa, älä syyllistä, joka löysi vääränlaisen. Jos sinulla ei ole sielua, luota ammattilaiseen.

Hevosnainen on paljon muutakin kuin hevosnainen

Tallilla me voidaan näyttää tältä.

Tallilla me voimme näyttää tältä.

Se on kyllä jännä miten meidät hevosihmiset nähdään. Että ollaan kaikki yhtä suurta heppahöperöjen laumaa, jotka haluavat ilman muuta myös yöpyä hevosensa kainalossa ja ostella tauluja jossa on hevosen kuva. Hyvä ettei kaverit ajeluta minua autolla hevosia katsomaan Ruskeasuolle. Myöskin ehdotellaan, että haluaisitko lähteä vaikkapa Guineaan, siellä pääset ratsaille. Voi ei. Jos nimittäin lähden lomalle, se tarkoittaa lomaa juuri kaikista eläimistä. Erityisesti hevosista! Kaikkien luulisi jo tietävän, että minulla on ihan kaksikin omaa hevosta. Sen lisäksi en tunne palavaa tarvetta lähetä iltasella johonkin katselemaan laiduntavia hevosia.

Tässä kohtaa nousee esiin sponsorien vähyys lajissamme. Isoja brändejä ei kiinnosta hevosmuijat, koska nehän vain hevostelevat. Ei muuten pidä paikkaansa! Väitän kiven kovaa, että mitä enemmän henkilö hevostelee, sitä palavammin hän haluaa hetkosen jotain muutakin elämäänsä, on se sitten kampaajalla käyntiä, kosmetologia tai aurinkolomaa. En tunne montaakaan hevosnaista, joka ei laittautuisi uloslähtiessään tai joka kieltäytyisi lasillisesta skumppaa. Rohkenen jopa väittää, että hevosnainen oikein odottaa, että pääsee näyttämään, että osaa olla myös nainen, eikä pelkkä tallimuija. Sehän on kivaa! Vähän niin kuin roolileikkiä. Me katsellaan myös televisiota (tällä hetkellä suosikkini on MTV:n keskiviikon Yövahti, Netflixissä Jälkiä jättämättä -sarja), luetaan kirjoja (yöpöydällä Elena Ferranten Loistava ystäväni) ja juodaan viiniä (Lind). Me myös syödään (McDonalds), meikataan (Biotherm), pestään pyykkiä (Bi Luvil) ja ajetaan autoa (Toyota Prius).

Taivaalle kiitos jostain putkahti esiin tutkimus, jonka mukaan hevostytöt pärjäävät paremmin työelämässä kuin ei-hevostytöt. Tuskin se mikään kaiken kattava sääntö on, mutta antaa kuitenkin lajillemme lisäarvoa: harrastuksellamme on väliä! Se kehittää meitä! Onhan se tosiasia, että hevosnainen ei turhista ulise ja tarttuu hanakasti toimeen, koska hevosten kanssa ei ole varaa jahkata. Jos jahkataan, ollaan jo puskassa.

Puhutaanko lantionpohjalihaksista? Kyllä, kätilökin sen totesi synnytyslaitoksella: ratsastajat paranevat nopeammin synnytyksestä, koska lantionpohjalihakset ovat keskivertoa paremmin kehittyneet. Eihän hevosen selässä sovi housuun paskoa, vaikka jalat hiukka harallaan kyykitäänkin. Olen kuullut, että tymäköistä lantionpohjalihaksista voi olla etua jossain muussakin hommassa. Tiedä sitten.

Hevosnainen ei haise hevoselle tallin ulkopuolella (paitsi matkalla tallilta kotiin, sitä ei lasketa). Hän saattaa jopa harrastaa hajuvesiä, vaikka työskentelee kengittäjänä (totta!). Jotkut meistä ovat tavattomia hevidiggareita, toiset taas käyvät tangomarkkinoilla. Löytyypä joukosta Antti Tuisku -fanejakin. Siis ihan niin kuin mistä tahansa ihmisryhmästä. Me osaamme myös jutella monista eri asioista. Itsekin olen jutellut monesti esim. ihmissuhteista, joiden korjaamisessa olen hirveän hyvä (en omien).

Tunnistatko sinä toisen hevosihmisen kaupungilla? Et tunnista! Siinäpä se, me pystymme ujuttautumaan tavallisten ihmisten sekaan tuosta vaan. Se johtuu siitä, että osaamme kaikki samat asiat kuin muutkin. Tai itse asiassa enemmänkin.

Tallin ulkopuolella me voimme aivan hyvin näyttää tältä.

Tallin ulkopuolella me voimme aivan hyvin näyttää tältä.