Brad Pittin kanssa Unkarissa!

Uuh! Brad Pitt kuvassa!

Uuh! Brad Pitt kuvassa!

Terveisiä El Broncosta, Unkarista! Saavuttiin eilen kohteeseen päivällä, siis minä, Riippa ja muutama muu. Osa oli mennyt paikan päälle jo edellisenä iltana. Viimeinen setti tuli eilen illalla.

No niin: siis tämä paikkahan on ihan naurettava. Ihan käsittämättömän kaunis ja ihmiset NIIN kivoja. Tokihan sen tiesinkin, että paikan pääjehut, Gaborin ja Roland kohtasin jo viime syksynä Horse Showssa, kun he olivat promoamassa paikkaansa Horsexploren edustajina. No niin siis: heti kärkeen syötiin unkarilaista, tomaattipainotteista ruokaa ja sen jälkeen saman tien hevosen selkään. Kyseessä täällä on siis lännenratsastus, joten kaikki paitsi HEVONEN on pikkuisen vierasta melkein kaikille meistä. Ihan sama, sillä kaikki selitettiin huolellisesti kentällä. Opettajamme Gabor neuvoi yksityiskohtaisesti mitä lännenhepalla tehdään ja mitä ei. Kyseessä on kaiketi reining, jos oikein ymmärsin. Samaan aikaan pihalla melko upeaa paint-oria hyppyytettiin pukilla. Gabor oli vaan, että oho, ai noi on tuossa. Itse tuijotin ihan silmä kovana touhua. On se!

Sitten selkään! Ensi hätään opeteltiin pysäyttämään heppoja, joka on sikäli uutta, että ohjistahan ei vedetä, ellei ole pakko. Arvatkaa osattiinko. Ei. Naurettiin vaan, että mitä helevttiä. Hevoset huokaili, että taivas mitä juntteja. Hirveän kilttejä ja kivoja olivat hepat kyllä kun vaan tajusi antaa oikeat avut.

Ai mikäkö oli meikäläisen hevosen nimi? No tietenkin BRAD PITT. Miten voi olla? Brad on melko pieni quarter ja erittäin hellyyteen valmis eläin. Rakastimme toisiamme syvästi heti saman tien. (Anteeksi Pullukka, what happens in Unkari, stays in Unkari!) Kun vihdoin alkoi valjeta mistä kahvasta käännetään ja kuinka kovaa, Brad osoittautui ihan saakelin hienoksi eläimeksi. Sehän kiipeää vaikka puuhun jos niin sovitaan. Ja me sovittiin.

Ensin könyttiin siis kentällä hallintalaitteita etsien, sitten lähdettiin maastoon. Ja voi penaali, mitkä maastot! Ohhoh, sattuipa olemaan kansallispuistoa ja ohhoh, pohja on entistä merenpohjaa eli pehmeää hiekkaa, jota sitoo kevyt heinikko ja ohhoh, kun sattui olemaan sata kilometriä laukkapolkua ja ohhoh kun hevoset kulkee sivistyneessä laumassa laukaten. Eihän täs ole mitn järkeä! Niin on hienoa!

Ensimmäinen ratsastuskerta kesti siis kutakuinkin 2 tuntia, hiukka kenttää ja rutkasti maastoa.

Ilta oli melko masentava, juotiin ruoan jälkeen viiniä ja mentiin spahan. Ja naurettiin kurkku pitkänä. En tiedä mistä lie kiinni, mutta saakelin hyvä ryhmä koossa ja joka hetki on vaan hauskempaa! 16 eilispäivän hevostyttöä eivät voi olla väärässä. Tämä toimii.

Huomenna lisää tarinoita, jota voitte lukea kateus kurkunkannessa painaen. (Okei, hampaiden välissä kirskui kyllä hiekka maastolenkin jälkeen, jos jostain pitää narista. Eikä mulla ole shortseja mukana. Että ei tää pelkkä juhlaa ole. On tää myös ruusuilla tanssimista.)

Tuolla voi hiukka fiilistellä: http://www.horsexplore.com/hungary-budapest-ranch-stay

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt. Ja me.

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt. Ja me.

Mistä tunnistaa kivan tallin?

Me viihdytään täällä! T. Hillpa ja Raili. PS: Kuva ois kiva

Me viihdytään täällä! T. Hillpa ja Raili. PS: Kuva ois kiva

Ai kamala. Puhuin kaverini kanssa puhelimessa, hän kertoi vaihtaneensa tallia. Oli kuulemma käynyt sietämättömäksi olo entisessä paikassa. Olinhan itse ihmetellyt paikallista touhua matkan päästä jo pitkään, mutta vihdoin kaveri sai tehtyä ratkaisun. Olen iloinen hänen puolestaan. Hevonen tosin hoidettiin ensin pois vatsahaavasta. Melkoisen nafti päivittäinen heinämäärä oli kaiketi tehnyt tehtävänsä. Kunpa se olisi ollut suurin ongelma. Tällä hetkellä kaveri iloitsee siitä, että saa uudella tallilla olla oma itsensä ja itkeä, nauraa ja jutella muiden kanssa. Kukaan ei halua hyökätä eikä vieritä pahaa oloaan muihin.

Onhan se hullua. Maksat itsesi kipeäksi ja olet surullinen koko ajan, koska tunnelma on paska. Ei semmoinen peli vetele. Surullisintahan on tietysti se, että tallin omistajat eivät ole vielä älynneet katsoa peiliin, vaikka ovi käy niin, että sen voisi vaihtaa pyöröoveksi. Ei kai kukaan voi olla niin oikeassa, että KUKAAN ei ole samaa mieltä? Sellaista on vaikea hahmottaa, etenkin kun itse etsin aina vikaa itsestäni, oli sitä tai ei.

Mitä sitten kivalla tallilla on, jos minulta kysytään?

  1. Hevosia, joilla on hyvä meininki. Ei yhtään hevosta, jota vihataan. Pelkkiä rakastettuaja hevosia, jotka otetaan huomioon yksilöinä.
  2. Ihmisiä, joilla on hyvä meininki. Ei yhtään ihmistä, jota vihataan. Pelkästään ihmisiä, jotka saa olla mitä on. Ei vaadita yhtenevyyttä.
  3. Auktoriteetti, jota uskotaan, mutta jota ei tarvitse juosta itkuisena pakoon.
  4. Tallin omistaja, joka HALUAA pitää tallia, eikä itke aamusta iltaan, että mitä paskaa. Tämäkin on valinta.
  5. Tallin ympäristö, joka ei halua hevosista eroon. Ampumista harrastavat maanomistajat saattavat heikentää harrastusmahdollisuuksia.
  6. Katto, joka ei vuoda ja joku, joka osaa nikkaroida hajoinneita paikkoja kuntoon.
  7. Ei-alkoholisti tallinpitäjä.

Summa summarum: harva meistä vaatii täydellistä ympäristöä. Se on loppujen lopuksi ihan sama onko aidat vitivalkoiset tai karsinan ovet takorautaa. Pääasia, että tallin porukka harrastaa kutakuinkin keskenään samaa lajia, jotta saavat tukea toisistaan. Ja että hevoset ovat riittävän kauan terveitä, jotta voidaan uumoilla, että tallin käytännöt edesauttavat/ylläpitävät hevosen terveyttä.

Ja hei te, jotka pyritte täydellisyyteen! Älkää missään nimessä tarjotko minulle tallipaikkaa tai tulko samalla tallille kanssani. Tulette kokemaan karvaan pettymyksen.

Hyvä talli ansaitsee mielenterveyden edistämismitalin!

Lisää naurua tähän lajiin!

 

dressage-test

Katselin taas kerran videolta Brett Kiddingin häröilyä. Se on mykistävän – tai ei, nimenomaan päin vastoin – räjähtävän hauskaa! Vaikka en liiemmin luisi kouluratsastuksen puolelle (syy: suurpiirteisyys, epätarkkuus, yleinen hosuminen), niin tunnistin silti itseni. Se loputon jäpättäminen ja valmistautuminen väistämättömään, eli karmeaan tyrimiseen. Samaan aikaan pääkopassa väkevä usko ja uskomaton päättäväisyys, että laitojen välissä pysytään ja askellajit esitetään. Tuomareita pelätään jo varmuuden vuoksi, stewardista ei luojan kiitos tarvitse olla huolissaan. Missä muuten luuhaavat stewardit, jotka pitävät ihmispolon puolia? Entäs kun hevonen huumoripäissään vie ratsastajaa kuin mätää kurkkua? Mitäs kun hevonen saa pierupukki- ja yleinen säntäily-kohtauksen jäljiltä ihmisen kyyneliin ja terapiaan? Kuka vastaa ja ottaa ihmisen kiinni, kun hän juoksee baariin vetämään päänsä täyteen?

Puhumattakaan poniluokista! Tunnettu tosiasiahan on, että kirkkaasti kiinnostavinta on seurata ponien estekisoja, mielellään mahdollisimman isolla kentällä. Ponit saavat kunnolla tuulta alleen ja kenties myös ajatuksiinsa, sillä harvassa ovat ne kerrat, kun jokainen poni toimii sääntöjen mukaan. Toisinaan ponien naamasta näkee jo 20 metriä ennen estettä, että tuosta en muuten yli mene. Ikävä juttu tietysti ratsastajalle, koska hänhän ei näe ponin ilmettä sinne selkään. Se tulee monesti yllätyksenä. Mutta katsojalla ei tule aika pitkäksi! Sen sijaan nuoria hevosmiehiä ja -naisia käy sääliksi. Jos ei poni nöyryytä, niin viimeistään äiti menee kirkumaan kipailun johdolle, että miksi meidän Muumieveliinan ei annettu kokeilla toista kertaa? Tai miksi valokuvaaja otti kuvan juuri kun meidän Muumieveliina oli ylittämässä okseria ponillaan Hoorst van der Gubbenjeegel af Kyijkenhaal? Ponin silmäthän häikäistyvät! Samaan aikaan lapsi harjoittelee kulman takana hätäpäissään vaikkapa tupakanpolttoa, jotta äiti suuttuisi ennemmin hänelle kuin nolosti koko maailmalle.

Totuushan kuitenkin on se, että aina voi sattua ja tapahtua. Mikään kisa ei ole niin tärkeä, että sen takia kannattaa suututtaa itsensä, ympäristönsä ja koko kisajärjestelmä, miksei liittokin. Aina tulee uusi päivä, paitsi jos ollaan kuoltu.

Jokaisella osapuolella on jotain opittavaa. Me tädit (tai aikuiset harrastajat) voimme ihan hyvin lakata nöyristelemästä muiden vierellä. Esteporukka voi ihan hyvin lakata tietämästä ihan kaikkea ja kouluporukka voi alkaa avata hevosilleen maailmaa. Pienet lajit voivat lakata itkemästä lajinsa pienuutta ja kattojärjestö porukkansa epäjärjestystä. Jos itselleen oppii nauramaan, ei ole niin perkeleellisen kireä muidenkaan suhteen.

Naura enenmmän, ratsasta paremmin! (Tai ainakin voi yrittää)

PS. Suhteellisen hauska meno voi muuten olla viikon päästä Ratsastuskeskus Ainossa! Siellä nimittäin avataan Working Equitation kunnolla meille ihan tavallisille tallaajille. Juontamassa tapahtumaa eräs Katja Ståhl, jonka voi tavata samaan hintaan! Kavioliiton FB-sivulla arvonta ilmaislipuista! Huutomerkki!