Juustoa, laulua ja viiniä – ja aijoo – hevosia

Piereskelevä parivaljakko.

Piereskelevä parivaljakko.

Jos Horse Show’ssa nähtiin Lasten Matinea, täällä Unkarissa on aika kova Aikuisten Matinea. Ratsastusleirimme iltaohjelmaan kuuluikin perjantai-iltana seuraavaa: hyppäsimme melko isoon kärryyn, jota veti kaksi tummaa, iloista hevosta, jotka päättivät heti alkumatkasta murtaa jään pieremällä vuorotellen oikein kunnolla. Eihän siinä vaiheessa enää tunne tarvetta teititellä ketään. Matkaa tehtiin auringon laskiessa kolmisen varttia ja sitten yhden nenään tuli lyijykynän haju. Oltiin kaikki sitä mieltä, että joo, niin muuten haiseekin lyijykynä. Yllätys oli suuri, kun luulemamme koulu, josta kuvittelimme lyijykynän hajun tulevan, osoittautuikin juustolaksi. Olimme juuston syntysijoilla.

Suomi100-tossut jalkaan ja juustolaan.

Suomi100-tossut jalkaan ja juustolaan.

Juustomestari Otto avautuu.

Juustomestari Otto avautuu.

Otto-niminen kaveri esitteli juustontekemisen salat sujuvalla unkarilla. Toinen kaveri käänsi. Nyt osaan tehdä juustoa. Opiskelukierroksen jälkeen toki maisteltiin. Koska voisin elää juustolla, olin taivaassa. Myös huuhteluvälineenä käytetty punkku oli erittäin herkullista. Vedimme riittävästi molempia ja otimme asianmukaisia mannekiinikuvia.

Huippumalli haussa.

Huippumalli haussa.

Lauantaina oltiin taas opin äärellä. Meille tehtiin kentällä tehtävärata, joka tuli selvittää hevosensa kanssa. Tehtävä ei ollut sinänsä vaikea: jykkä pohkeenväistö (side pass), pujottelu ravissa ja laukannosto, laukkaa ympyrä, jonka jälkeen stop, pari askelta eteen ja peruutus. Kuulostaa helpolta, mutta uudet avut ja uudet hevoset – no, kyllä te tiedätte.

Olin Elviksen kanssa ekaa kertaa kentällä. Elviksen liikkeet EIVÄT ole kovin pehmeät ja joustavat, ja sainkin ohjeeksi, että kokoa sitä vähän, niin liike pehmenee. Ok. Paikoitellen homma onnistuikin. Elvis yritti alkuun olla vähän raavas mies joka ei naista kuuntele, mutta osoittauduin lopulta kuitenkin vielä raavaammaksi kuin hän. Väkivalta ei näytellyt mitään roolia. Onnistuimme tehtävässä ihan jees!

Elvis ja mää ja pieni hevosmies.

Elvis ja mää ja pieni hevosmies.

Maastossa paahdettiin, mutta ei lujaa, paitsi viimeisenä päivänä. Merkit ohjaajilta olivat seuraavat: kaksi sormea – pikkuravia (jogging), kolme sormea – laukkaa (loping) ja viimeisenä päivänä mukaan astui neljän sormen laukka – kovaa. Se oli kyllä melko siistiä! Kerrankin ei tarvinnut pidätellä, ja muutenkin ohjissa roikkuminen väheni päivä päivältä. Se oli ilahduttava huomio. Minäkin edistyn!

Nähtiin tällä reissulla ritari hevosineen, ainakin omasta mielestämme.

Nähtiin tällä reissulla ritari hevosineen, ainakin omasta mielestämme.

Sunnuntaiaamuna Robert näytti meille miten ratsastetaan nuorta hevosta noin toista kertaa. Edellisestä kerrasta oli vuosi. Jostain syystä en usko, että itse onnistun vastaavassa hommassa ihan yhtä hyvin. Oli nimittäin helpon ja loogisen näköistä hommaa!

Kaksi komeata nuorikkoa, joista toinen on hevonen.

Kaksi komeata nuorikkoa, joista toinen on hevonen.

Pääsin taas sisälle westerniin ja ulos enkku-tyylistä. Se tulee olemaan ongelma, kun palaan Pullukan selkään. Voivoi. Mutta ei harmita yhtään! Pystyn oleen.

Mikäli riehaannut tämän myötä Unkarista, mene heti varaamaan reissusi täältä.

Jos haluat lukea lisää suomenkielisiä tarinoita ratsastusmatkakohteista, tee se täällä.

Tämän reissun mahdollisti Horsexplore.

 

 

Uusi formaatti: hevosmuialle mies!

Joku tuommonen ois hyvä.

Joku tuommonen ois hyvä.

Miten, siis MITEN te hyvät naiset onnistutte a) hankkimaan miesystävän/aviokkaan/avokkaan, b) pitämään sen c) olemaan riitelemättä ajan/rahankäytöstä? Olisipa ihanaa jos osaisin pitää tästä luennon ja kirjoittaa ehkä kirjankin. Verkkokurssikin olisi kätsä. Vaan ei. En yhtään tiedä. Itse ratkaisin asian valitsemalla hevoset. Köyhyyshän siinä on riskinä.

Ihan hiljattain yksi kaveri tilitti savu päästä nousten, että mitä helvettiä pitää tehdä kun äijä haluaa kökkiä yhdessä sohvalla ja itse olisi koko ajan menossa tallilla. Tai vaikka ei olisikaan koko ajan menossa tallilla, niin miehestä tuntuu siltä. Miehellä ei tiettävästi ole aikaa/rahaavieviä harrastuksia, joten yksinäistähän siellä sohvan kulmassa tulee. Miten tämä ratkaistaan? Muistan muinaiselämästäni, että miehellä oli tapana huudella kylillä, että ”siellä se Katja luuhaa tallilla 5-6 tuntia päivässä, 5-6 päivänä viikossa”, vaikka todellisuudessa niihin aikoihin pääsin tallille max kolme kertaa viikossa ja reissuun meni JOKA IKINEN KERTA tasan 3 tuntia. Sehän voi toki olla, että minun 3 tuntiani oli hänen 5-6- tuntiaan. Ja vaikka joka jumalan kerta olin sen 3 tuntia tallilla MATKOINEEN, siippa rimpautti AINA puolentoista tunnin kohdalla, että TUUTKO KOHTA (Taustalla hirveä lasten itkukuoro).

Nuorena haaveilin rikkaasta miehestä. (Ei löytynyt.) Kun kasvoin aikuiseksi, haaveilin rakkaasta miehestä. (Löytyi.) Nyt mietin, että ehkä semmoinen olisi kiva, jolla on pitkä pinna ja joka on hirveän vähän kotona. Löytyykö ratkaisu kenties tiettyjen harrasteryhmien kautta? Tarkastellaanpa. Golfaaja on hyvä mies. Golfiin saa kulumaan kesällä kokonaisia päivä ja talvella viikkoja, jos kaveri lähtee maailmalle hutkimaan. Lajiin kuulemma syntyy hirveä himo. Se on positiivista plussaa. Himoitsija ymmärtää himoitsijaa.

Purjehtija tuntuu myös oivalta ratkaisulta. Venhoa voi korjata ja maalata talvellakin ja kesäisinhän mies katoaa merelle. Ongelma, jonka näen sekä golfin että pujehduksen kohdalla on se, että useimmiten moisten miesten rinnalla tepsuttaa hyvälle tuoksuva, sorja ja sivistynyt sisäharrastaja-nainen. Ei kovinkaan usein rempseä ulkoilmamuia, jolla on ramppauspipo päässä (ramppauspipo= pipo, joka ei ole ihan päässä muttei ihan poiskaan, koska pitää rampata eestaas.) Houston, we have a problem.

Jaa mutta entäs bikerit, siis motoristit! Siinäpä oivallinen porukka. Tonkivat koneitaan läpi talven ajasta ja rahasta piittaamati. Keväällä polkaisevat vehkeen käyntiin ja kas, laite tussahtaa siihen paikkaan. Ihan kuin jännevamman puhkeaminen kauden ekoissa kisoissa. Hyvinkin samanhenkistä, siis! Haju ja ulkonäkö ovat sivuseikkoja, kunnon harrastus ja hyvät jutut ovat pääasia. Rahaa on, jos kohde on kiinnostava. Tai jos ei ole rahaa, on mielikuvitusta. Esim. eräs biker-exäni keräsi tien poskesta juuri kuolleita jänöjä ja teki niistä mahtavaa keittoa. Näin!

Kuka tietää mikä on tilanne jääkiekkoharrastajien keskuudessa? Entäpä potkupalloilijoiden? Suunnistajien? On tästä hyvä tehdä hieman kartoitusta, ettei sitten tule pettymyksiä kesken hyvän parisuhteenalun.

Mutta, hyvät lukijani, kertokaa ihmeessä jos jossain kasvaa mieslaji, joka suhtautuu myönteisesti vaimojen/tyttöystävien hevosharrastukseen. Lajin parissahan voi olla myös hauskaa, eikä kukaan tule varmasti estämään, jos mies haluaa itsekin aloittaa lajin parissa.

Aallot tallikavereille!

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3 Tunnistaako joku tästä itsensä? Reetta? Anna? Pipa?

Tänään, niin kuin monesti aiemminkin, olen pohtinut millaista olisi, jos hepat asuis omassa pihassa. Maastoon mennessä monesti tepsuttelemme sellaisen pikkutallin ohi, jonka pihassa hengaa tamma ja varsa. Pullukkaa häkellyttää näky joka kerta. Mietin johtuuko se siitä, että hänkin haluaisi itse asiassa olla äitiyslomalla vai siitä, että siellä ne vaan kykkii, PIKKUTALLIN ASUKIT.

Mietin millaista se olisi, jos tekisin aina kaiken itse ja yksin. Aika paljonhan sitä tulee puuhasteltua muutenkin hevosen kanssa ihan kaksin, mutta silti. Talliakin on tullut tehtyä niin, että tiedän mitä se on.

Sitten palasin siihen hetkeen, kun päätin tänään lähteä maastoon, vaikka satoi. Hain Pullukan sisään. Tallin käytävällä oli meininki meneillään, kohta oli alkamassa yhden ratsun jalkojen klippaus. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja naurettiinkin porukalla jollekin asialle. Tajusin meneväni kohta helvetillisessä sateessa maastoon (kentällä järvi, maneesissa kurssi) ja hevoseni on klipattu. Sehän saa perkele keuhkoödeeman ja lannehalvauksen, vähintään. Hokaan, että eihän meillä ole mitään saderatsastusloimia, kun ei ikinä semmoista ole tarvittu. Niinpä kysäisen tallikavereilta sattuuko heillä olemaan. Juu, kyllä löytyy, kuuluu vastaus. ”Haen ihan just!” Miten kiva <3

Toisinaan ratsastaminen on ihanaa. Siitä tulee vielä ihanampaa, kun sen saa jakaa jonkun kanssa. Toisinaan se on ihan hirveää paskaa, mutta hirveys vähenee, jos siitä saa tilittää tallikaverille. Kun on isolla tallilla, pääsee mukaan järjestämään tapahtumia: kisoja, kursseja ja sen tyyppistä. On myös talkoita. Sellaisenaan velvollisuus ei tunnu mitenkään erityisen mahtavalta, mutta kun sukeltaa mukaan toimintaan ja alkaa puuhata, se onkin AINA pirun hauskaa. Yhteinen ponnistelu tuo väistämätöntä mielihyvää. Auttaminen antaa minulle kiksejä. Olen myös erittäin kiitelty kannustaja. Vähättelen menestyksekkäästi (muiden) epäonnistumisia ja korostan suurieleisesti onnistumisia.

Jos menen muistoissani melkein sinne asti, missä värit ovat jo haalenneet, muistan joidenkin hevosten nimiä ja ainakin muutaman tallikaverin. Ennen kaikkea muistan, miten hauskaa on tallikavereiden kanssa ollut. 80-luvulla Etelä-Vantaan ratsastuskoulussa (Miettiset <3)oli ehkä maailman hauskinta. (Ei vähiten siksi, että vaihdoin sinne tallilta, jossa isot tytöt olivat inhottavia ja minä olin pieni tyttö.) Saatan unohtaa nimet, mutta en koskaan sitä, kuinka yövyimme tallilla ja sekoilimme pitkin pihoja yöpuvuissa. Pelasimme tietenkin spiritismiä ja kikatimme hysteerisesti. Jokaisella oli mukanaa joku ihmeellinen eväs, minulla se oli sitruunatee, jota söin lusikalla. Toki muutkin aloittivat saman heti.

Muuton myötä vaihtui tallikin, ja meni hetken, ennen kuin löysin oman porukkani. Kävin useilla eri talleilla ja hain hyvää meininkiä. En muista niistä muista paikoista juuri mitään, mutta kun aloin käydä Järvenpään ratsastustallilla, alkoi mahtava kausi. Olin pelkkä tuntiratsastaja (okei, valmennustiimissä), en edes hoitaja, ja silti tunsin kuuluvani joukkoon. Odotin aina, että taas tulisi torstai, jolloin polkisin 11 kilometriä tallille ja kuolisin siellä nauruun hauskojen tallikavereiden kanssa. Tunti meni monesti ihan miten sattuu ja välillä otti kovastikin päähän, mutta porukan kanssa oli PARASTA. Kotimatka sujuikin monesti kaatosateessa ja sysipimeässä polkien. So not!

Alan taipua sille kannalle, että olen isojen tallien ystävä. Tai ei sen mikään hehtaarihalli tarvitse olla, mutta niin, että voi valita kaverinsa. Tällä hetkellä olen erityisen siunattu, sillä tallimme väki on mahtavaa. Ja parhaat tallikaverini ovat alle 18-v, joista toinen on oma lapseni. En valita!

Ai muuten! Meidän tallilla (Hästbacka) on marraskuun alusta kaksi vapaata karsinaa hyville tyypeille! Nuijia ei oteta.