Aallot tallikavereille!

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3 Tunnistaako joku tästä itsensä? Reetta? Anna? Pipa?

Tänään, niin kuin monesti aiemminkin, olen pohtinut millaista olisi, jos hepat asuis omassa pihassa. Maastoon mennessä monesti tepsuttelemme sellaisen pikkutallin ohi, jonka pihassa hengaa tamma ja varsa. Pullukkaa häkellyttää näky joka kerta. Mietin johtuuko se siitä, että hänkin haluaisi itse asiassa olla äitiyslomalla vai siitä, että siellä ne vaan kykkii, PIKKUTALLIN ASUKIT.

Mietin millaista se olisi, jos tekisin aina kaiken itse ja yksin. Aika paljonhan sitä tulee puuhasteltua muutenkin hevosen kanssa ihan kaksin, mutta silti. Talliakin on tullut tehtyä niin, että tiedän mitä se on.

Sitten palasin siihen hetkeen, kun päätin tänään lähteä maastoon, vaikka satoi. Hain Pullukan sisään. Tallin käytävällä oli meininki meneillään, kohta oli alkamassa yhden ratsun jalkojen klippaus. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja naurettiinkin porukalla jollekin asialle. Tajusin meneväni kohta helvetillisessä sateessa maastoon (kentällä järvi, maneesissa kurssi) ja hevoseni on klipattu. Sehän saa perkele keuhkoödeeman ja lannehalvauksen, vähintään. Hokaan, että eihän meillä ole mitään saderatsastusloimia, kun ei ikinä semmoista ole tarvittu. Niinpä kysäisen tallikavereilta sattuuko heillä olemaan. Juu, kyllä löytyy, kuuluu vastaus. ”Haen ihan just!” Miten kiva <3

Toisinaan ratsastaminen on ihanaa. Siitä tulee vielä ihanampaa, kun sen saa jakaa jonkun kanssa. Toisinaan se on ihan hirveää paskaa, mutta hirveys vähenee, jos siitä saa tilittää tallikaverille. Kun on isolla tallilla, pääsee mukaan järjestämään tapahtumia: kisoja, kursseja ja sen tyyppistä. On myös talkoita. Sellaisenaan velvollisuus ei tunnu mitenkään erityisen mahtavalta, mutta kun sukeltaa mukaan toimintaan ja alkaa puuhata, se onkin AINA pirun hauskaa. Yhteinen ponnistelu tuo väistämätöntä mielihyvää. Auttaminen antaa minulle kiksejä. Olen myös erittäin kiitelty kannustaja. Vähättelen menestyksekkäästi (muiden) epäonnistumisia ja korostan suurieleisesti onnistumisia.

Jos menen muistoissani melkein sinne asti, missä värit ovat jo haalenneet, muistan joidenkin hevosten nimiä ja ainakin muutaman tallikaverin. Ennen kaikkea muistan, miten hauskaa on tallikavereiden kanssa ollut. 80-luvulla Etelä-Vantaan ratsastuskoulussa (Miettiset <3)oli ehkä maailman hauskinta. (Ei vähiten siksi, että vaihdoin sinne tallilta, jossa isot tytöt olivat inhottavia ja minä olin pieni tyttö.) Saatan unohtaa nimet, mutta en koskaan sitä, kuinka yövyimme tallilla ja sekoilimme pitkin pihoja yöpuvuissa. Pelasimme tietenkin spiritismiä ja kikatimme hysteerisesti. Jokaisella oli mukanaa joku ihmeellinen eväs, minulla se oli sitruunatee, jota söin lusikalla. Toki muutkin aloittivat saman heti.

Muuton myötä vaihtui tallikin, ja meni hetken, ennen kuin löysin oman porukkani. Kävin useilla eri talleilla ja hain hyvää meininkiä. En muista niistä muista paikoista juuri mitään, mutta kun aloin käydä Järvenpään ratsastustallilla, alkoi mahtava kausi. Olin pelkkä tuntiratsastaja (okei, valmennustiimissä), en edes hoitaja, ja silti tunsin kuuluvani joukkoon. Odotin aina, että taas tulisi torstai, jolloin polkisin 11 kilometriä tallille ja kuolisin siellä nauruun hauskojen tallikavereiden kanssa. Tunti meni monesti ihan miten sattuu ja välillä otti kovastikin päähän, mutta porukan kanssa oli PARASTA. Kotimatka sujuikin monesti kaatosateessa ja sysipimeässä polkien. So not!

Alan taipua sille kannalle, että olen isojen tallien ystävä. Tai ei sen mikään hehtaarihalli tarvitse olla, mutta niin, että voi valita kaverinsa. Tällä hetkellä olen erityisen siunattu, sillä tallimme väki on mahtavaa. Ja parhaat tallikaverini ovat alle 18-v, joista toinen on oma lapseni. En valita!

Ai muuten! Meidän tallilla (Hästbacka) on marraskuun alusta kaksi vapaata karsinaa hyville tyypeille! Nuijia ei oteta.

Varsat sisään, vaikka henki lähtis

laitsa4

Hikari-Hilppa.

Tänään oli sitten se päivä, kun varsat ja pienet perheet käytiin lassoamassa sisään laidunkaudelta. Siellä oli ainakin Hilpan kanssa pari nuorikkoa, molemmat yksivuotiaita ja pari pienperhettä, eli tamma+varsa. Kaikki luottivat siihen, että Hilppa suurin piirtein avaa lastaussillan itse ja laittaa puomin kiinni perässään, niin helppo se on. Vähän suorastaa jännitti, että jospa se onkin kesän aikana tullut hulluksi. No ei ollut. Se marssi koppiin niin kuin olisi tehnyt sitä aina. Kaveriksi Hilppa sai vuotiaan kämppiksensä, Tikun. Tikku katsoi miten Hilppa teki ja teki saman perässä. Näin siis hikarit.

Osa 2: otetaan vaikeaksi mielletty lievästi hysteerinen 1-vuotias seuraavaksi. Otetaan se yksin, niin saadaan kaikki kädet käyttöön. Tämä tammanpötkäle vinssattiin pyllystä hihnoilla nostelemalla ihan siististi koppiin. Kukaan ei remponut mihinkään, kesti vain hetken tajuta mikä on liikkeen suunta. Peukku tälle, etenkin kun oletusarvo oli jotain ihan muuta.

Osa 3: pienperheet. Äiti oli konkari matkustamisessa, mutta aivan teinimutsi mitä varsaan tulee. Varsaa oli käsitelty sen elämän aikana niin vähän, että se oli aivan kujalla kutakuinkin kaikesta. Tamma oli hieman junahtava, puski reippaasti siitä mistä katsoi parhaaksi. Minä olin tamman remmin varressa. Pari kertaa huusin ”timber”, kun huomasin, että äiskän etukaviot nousivat taivasta kohti, enkä ollut ihan varma mihin ne laskeutuvat. Samaan aikaan hänen lapsensa ampaisi ties mihin, tai siis laitumen toiseen päähän. Siellä olikin vastassa toinen pienperhe, joka saattoi hortoilevan lapsen takaisin hieman hönön äiskänsä luo. Lapsi saarrettiin loimien avulla lastaussillalle, josta se nostettiin koppiin ja äiti toiseen koloon. Lapsi istui lattialla omalla puolellaan. Kun meikä loikkasi koppiin äidin kanssa, jäin käytännössä melkein ilmaan roikkumaan, kun varsa nojasi minuun pyllyllään ja keskiaita nousi ilmaan ja nosti minut ylös. Onneksi matkaa oli vain muutama sata metri, joten henkiinjäämismahdollisuudet itselläni olivat hyvät.

Osa 4: toinen pienperhe. Äiti oli asiallinen kuin mikä. Keskittyi syömään sillä aikaa, kun lasta yritettiin ujuttaa koppiin. Kaksi kertaa lapsi hyppäsi käytännössä kaikkien olkapäiden yli vapauteen. Onneks tämänkesäiset eivät paina vielä paljon mitään. Sitten vaan lapsi kiinni ja uudestaan. Heti kun ipana oli kopissa, rauha laskeutui maahan. On se jännä! Molemmat matkasivat pikkureissun kuin vanhat tekijät.

Aijoo, siis tähän koko keikkaan meni melkein neljä tuntia. Hankkikaa ihmeessä varsoja, jos on vapaa-ajanongelmia!

Sillä aikaa lapsi klippasi Pullukan – nyt se näyttää ihan kilpahevoselta! Kuvia en ehtinyt enää räpsiä, niitä ensi kerralla.

Näyttää kivalta, voi olla maanvaiva.

Näyttää kivalta, voi olla maanvaiva.

Voi saakeli näitä vaatteita

Team Hirvikallio. Kuva: Lakimiesliitto

Team Hirvikallio. Katsokaa, miten hevoset kärsivät jo lähtiessä. Kuva: Lakimiesliitto

Käytiin maastossa. Arvatkaa montako hirvikärpästä adoptoin matkalla? En jaksanut laskea. Tai siis lasken vielä. Maastoreissu loppui jo noin 27 tuntia sitten, mutta viimeinen epeli löytyi aamusella tyynyltä. Ja kyllä, kävin suihkussa. Edelleen tuntuu siltä, että porukkaa kävelee pitkin kroppaa. Olin pukeutunut beigeen takkiin ja harmaisiin housuihin. Ei koskaan enää! En tosin myöskään tiedä miten OLISI pitänyt pukeutua. Hevosista kaikki ruskeat keräsivät kunnon saaliin, Pullukalla oli vain muutama.

Ja voi kunpa tämä turhautuminen jäisi vain hirvikärpäsiin.

Ylipäänsä siis oikeasti: miksi ratsastushousujen vetoketjut aukeavat AINA itsestään? Onko tosiaan niin, että vatsan on oltava täysin litteä, että voit edes sonnustautua ratsihousuihin? Ja miksi kuitenkin parhaat tuntemani ratsastajat ovat pienimuotoisia pömppömahoja? Mitä pelleilyä tämä oikein on?

Olkoon housut, mutta entäs saappaat: miksi ne ovat niin kovia? Tai jos ne eivät ole kovia, ne ovat kohta rikki? Tai jos ne eivät ole kumpaakaan, niin ne ovat samanhintaisia kuin kesäauto. Minichapsit on kiva vaihtoehto saappaattomalle, edullinenkin. Mutta miksi, oi miksi minichapsini eivät pysy kiinni? Siksikö, koska housutkin aukeavat aina? Ovatko ne jotenkin synkassa?

Entäs kypärä. Luojalle kiitos minun pääni ei ole rakennettu kalliilla maulla. Hieno Samshield tuntui siltä, kuin joku puristaisi otsasta ja takaraivosta ja ohimoille jäisi kolot. Tyttärelle se toki sopi erinomaisesti, etten päässyt säästämään. Tässä kohtaa olin siis tyytyväinen. Mutta siis ihmetyttää tämä ”ilmastointi” kypärissä. Miten sen pitäisi ilmastoida? Miksi kypäräni on aina märkä, päivästä toiseen? Millainen ilmastointi siinä pitää olla, että ei ole märkä? Missä niitä ilmastoituja kypäriä on? Miksi en omista sellaista, vai omistanko?

Mennäänkö hanskoihin? Mennään vaan. Nykyaikaiset kumihanskat ovat ihanat. Ei tarvitse itse pitää ohjista kiinni, hanskat pitävät. Ongelma on sitten siinä, että hanksat kuluvat puhki. Jatkuvalla syötöllä saa ostaa uusia hanskoja. Ellei tee niin kuin minä: pidän nahkaisia talviratsastushanskoja kesät talvet. Ja tietty niisä on hirveä hiki. Ja taas on vaikeaa.

Mikäs tämä liivijuttu sitten on? Kaikilla on toppaliivi. Minäkin haluan pitää toppaliiviä. Milloin sitä pidetään? Kun on kylmä, laitan lämpimän takin. Kun on lämmin, otan sen pois. Mihin kohtaan se liivi laitetaan?

Miksi raippa aina katoaa? Onko se sukua sateenvarjolle? Entäs kannukset: miksi minulla on kolme (3) kannusta? Mistä se yksi tuli / mihin se yksi meni?

Onko näillä kaikilla joku yhteys peltokuvioihin?

Kuva: paranormaaliblogi.

Kuva: paranormaaliblogi.