Ohjasote on ydinfysiikkaa

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Niin kuin huomasitte, kävin Unkarissa. Siellä mentiin western-tyylillä, ja se oli – loogista. Siis ei se ollut loogista, että unkarilaiset ratsastavat kuin cowboyt, vaan kaikki mitä hevosen kanssa tehtiin, tähtäsi johonkin jossa on järkeä. Jokainen liike oli perusteltu, tämä tehdään siksi, koska karjaa ajaessa pitää jne. Liikkeelle lähdöt, pysähdykset, muoto, kaikki. Satulakin on semmoinen kuin se on, jotta siinä jaksaa istua koko päivän ja jotta hevonen kärsisi mahdollisimman vähän sen alla. Miksi hevosen pään tulee olla alhaalla? Jotta selkälihakset ovat ylhäällä, ja satula lepää lihasten päällä. Myöskin kun hevosen pää on alhaalla, se on sinun kanssasi, eikä väijy ulkopuolisia. Niin loogista, että pistää miettimään mikä järki tässä eurooppalaisessa tyylissä on.

Vesterisen tyyli.

Vesterisen tyyli.

Kohta 1. Nuori mies nimeltä Robert opetti vielä nuorempaa hevosta, siis ratsutti sitä. Selitti koko ajan mitä teki. Mieleenpainuvin lausahdus oli seuraava: ”Teen tämän pohkeenväistön vain niin monta kertaa, että se on hyvä. Joskus yksikin kerta riittää. Jos tekisin enemmän, se olisi vain MINUN EGONI TAKIA, EI HEVOSEN HYVÄKSI.”

Meinasi pää räjähtää moisesta lausunnosta. Voi herran tähden, kuinkahan monta kertaa sitä on tullut itse paukutettua sitä sun tätä sarjaa ihan kerta kaikkiaan oman egon vuoksi? Aika monta! Kylläpä nyt hävettää. Hevonenhan tekee aina parhaansa, ja kun se ei riitä, niin sehän on ihan kujalla, että mitä se nyt vielä tahtoo? Vai.

Kohta 2. Ymmärrän, että eurooppalainen ja western -tyylit ovat erilaisia. Siltikin korvaan jäi soimaan lause: ”Älkää käyttäkö ohjia, ellei ole pakko. Niitä ei tarvita.” Ja voi hyvä tavaton, kun niistä malttoi päästää irti ja rentoutui riittävästi selässä, niin sehän oli perkule totta. Eihän niitä tarvittu. Kysynkin nyt: miksi kuolaintuen pitää olla niin pirullisen kova? Olen ainakin kahdelta kouluratsastaja/opettajalta kysynyt, että annapa ohjastuntuma mun kädelle, niin tiedän. Se on molemmilla kerroilla ollut niin kova, etten jaksa pitää sellaista yllä. Toki heppa kevenee jonkun ajan kuluttua, mutta siis nyt on täti kujalla. Miten tämä voi olla näin?

Voipi olla, että suhtautumiseni ohjasotteeseen on kieroutunut, koska Pullukka on aina ollut hiton vaikea edestä. Se on suorastaan kryptinen. Näin ollen kuvittelen itsekin olevani kryptinen. Tai ehkä olenkin. Oli miten oli, mutta näin on. Nyt vasta olenkin solmussa.

Onko sinulla Musta Ori -syndrooma?

"Annan vain yhden Leenan nousta selkääni."

”Annan vain yhden Leenan nousta selkääni.”

Muistatteko, kun luitte pikkutyttönä Musta Ori -kirjaa ja ajattelitte, että olispa hienoa jos minullakin olis hevonen, joka ei anna kenenkään muun ratsastaa kuin minun? Merja Jalolla taisi olla vähän vastaava kirja, mutta siinä seikkaili valkoinen hevonen. Kirjoissa tyttö/poika pelastaa hevosen varmalta kuolemalta ja siitä hyvästä hevonen rakastuu ihmiseen niin, että palkitsee hänet olemalla kiva.

Melko harvoin kai nykyään kukaan ajautuu hevosen kanssa autiolle saarelle, mutta sama fiilis löytyy helposti. On vaan niin kertakaikkiaan ihanaa olla korvaamaton. Kukapa siitä ei haaveilisi? Toki löytyy hevosia, joiden kohdalla yksi ihminen on Se Oikea. Tällaiset hevoset yleensä kiertävät useamman tyypin läpi ennen kuin yksi ajattelee samalla tavalla kuin juuri tämä kopukka. Tämän tyyppisestä hevosesta luin juuri Hevosurheilusta. Hevosen nimi on Wilhelmina ja sillä ratsastaa nyt Sanna Backlund. Sanna kertoi kuinka pitkä ja kummallinen tie on hevosen kanssa kuljettu, kunnes palaset loksahtelevat paikoilleen. Se kuulostaa hienolta. Ja varmaan tuntuu vielä hienommalta.

Arvostan ihmisiä, jotka eivät anna periksi. Silti monesti periksiantamattomuus merkitsee samaa kuin jämähtäminen. Että on se kumma kun se aina kieltää vaikka niin on harjoiteltu. Kenties harjoittelussa on jotain pielessä? Tai itsessä? Traagisen moni ei päästä hevosensa selkään ketään muuta, koska ”se on niin vaikea”. Ei kai mikään ratsuksi kelpaava nyt niin vaikea ole, ettei ammattilainen siellä hetken pärjäisi. On tietty eri asia mihin hevonen on tottunut. Saattaahan se pullikoida erilaisten ideoiden äärellä, mutta ketä se haittaa? Jos tuloksena on toimiva, tyytväinen hevonen ja näin ollen onnellinen omistaja, eikö se kannata?

Muistan aikanaan, kun sain osakseni kottikärryllisen kultaa. En ehkä konkreettisesti, mutta kuvainnollisesti. Sain hevoseni vuokraajaksi itseäni paremman ratsastajan. Ensin se sattui sieluun. Perkele, siellä se viilettää, hienosti. ”Se sun vuokraaja meni sun hevosella tosi hienosti”. Niin varmaan. Kun egoni jousti vähän, tajusin, että olen suuren viisauden äärellä. Piru vie, tämähän on neroutta. Hevoseni on parempi, kun sillä ratsastaa joku PAREMPI RATSASTAJA pari kertaa viikossa. Heureka!

Eikö marttyyrien aika olekin jo ohi? Ei kai kukaan tänä päivänä enää itke, että voi kauheeta kun on pakko mennä itse tallille joka päivä, koska jos en mene, hevoseni ehkä surmaa jonkun. Ja vielä hirveämpää tietysti on, jos joku menee sillä hevosella ja sanoo, että se on tosi kiva. Aaaaa! Juu ei. Nämä ovat juuri niitä paikkoja, jossa viisaus mitataan. Pelkääkö hevoseni OIKEASTI maastoilla, vai olenko minä vain päättänyt, että se ei tykkää eikä ole tottunut, joten menemme maneesissa. Onko hevoseni avoväistö vaikea, vai teenkö minä siitä vaikean? Kieltääkö se, koska on kenkku, vai koska minä olen epävarma?

Sen ihmisenhän saa valita, joka sinne Mustan Orin selkään kiipeää. Ei ole pakko valita sitä ylimielistä munapäätä, joka katsoo sinua kuin  idioottia, että tämähän on ihan helppo. Siitä tulee vain ja ainoastaan paha mieli. Mutta, for God’s sake, laita sinne hevosen selkään joku hyvä ratsastaja! Heti kun olet niellyt egosi, opit niin paljon, ettet tajuakaan. Eikä sinun välttämättä tarvitsekaan vaihtaa hevostasi uuteen, kun se on niin kamala.

PS. Viime keskiviikkona estetunnilla opettaja hyppäsi hetkeksi Pullukan selkään. Joku siinä ammatti-ihmisen selkään astumisessa jo on, että Pullukka otti heti asennon ja venytti ylähuulen keskittymisasentoon ja suoritti kuin mikäkin…suorittaja! Parasta.

Jos saan valita, niin mieluumin syön.

Jos saan valita, niin mieluumin syön.

Rajaton itseluottamus järjen tiellä

Cao Zhongrong of China falls from his horse ChuChu . Hups.

Cao Zhongrong of China falls from his horse ChuChu. Hups.

Jokainen on varmaan joskus törmännyt tähän kummalliseen ilmiöön: siihen, että ratsastetaan korkeammalla tasolla kuin mihin rahkeet riittävät. Itse törmään ilmiöön silloin tällöin kisoissa ja hyvinkin usein kisatuloksia seuratessani. Mikähän lienee saa ihmisen uskomaan omiin kykyihinsä kerta toisensa jälkeen, vaikka aina saa lähteä luppakorvana kisoista kotiin? Ja nyt en missään nimessä puhu ratsukoista, jotka eivät ole palkintopalleilla pudotusten, hitauden tai satunnaisten kieltojen takia, vaan niistä, jotka hylätään aina uudestaan ja uudestaan, koska hevonen ei kerta kaikkiaan uskalla hypätä kyseisen ihmisen komennoilla.

Jutustelin aiheesta tänään ammattilaisen kanssa. Hän totesi, että säännöt sallivat nykyään kaikenlaisten häröilijöiden pääsyn ylemmälle tasolle. Ihan niin kuin pääsy ylemmälle tasolle automaattisesti tarkoittaisi sitä, että olet kuule pikkusen parempi nyt, paas poksauttaen kuohuvaa. Sehän kuulostaa ihan nuorisolaisten höpinöiltä! Aina jos nuorisolta kysyy mitä olet hypännyt, vastauksena tulee ”120cm yksittäisenä”, sen kummemmin määrittelemättä missä, milloin ja missä olosuhteissa moinen suoritus on tehty. En nyt ehkä vielä varaisi lentoja olympialaisiin sen perusteella. On totta, että joskus kun hyppää oikein osuvasti sarjaa, jonka viimeinen okseri on vaikkapa 120, se nousee päähän saman tien. Yhtäkkiä kuvittelen aivan kevyesti olevani taitava. Taitavuus-illuusio onneksi romahtaa aika kovaa seuraavalla tunnilla, kun aivan helppo kaarevalla uralla tehtävä kavalettisarja ei taitu sitten millään. Ja niin sen kuuluukin mennä. On aivan oikein, että välillä nousee päähän ja välillä putoaa naamalleen – siis noin henkisesti. Silloin pysyy keskimäärin puoliväliää, eikä luiskahda luulemaan itsestään liikoja. Mikään ei ole parempaa kuin onnistua paremmin kuin kuvitteli.

Muistan jonain vuonna lukeneeni ulkomaisen koulutuomarin kommentteja Pyhää Yrjöä kisanneista ratsukoista: ”Hyvin monen täällä ratsastaneen ei edes pitäisi vielä startata Pyhää Yrjöä.” Kommentista nousi hirveä haloo. Kai jokaisella on oikeus yrittää? No periaatteessa miksei, mutta missä järki? Moni perusteli omaa suoritustaan huonolla päivällä tai hermostuneella hevosella, mutta eikö se taito paista läpi kaikista näistä? Että näkee ratsastajan tekevän oikeita asioita ja hevonen vaan sekoilee. Silloinhan hevonen ei kenties ole vielä valmis vaikka ratsastaja olisikin.

Esteratsastuksessa väitän, että 110 on se maaginen raja. Nuorisolaiset hihkuvat onnesta, kun siirtyvät metrin luokkiin. 110-luokkiin siirryttäessä pitääkin alla olla jo kunnon opetusmestari tai sitten pitää itse osata tähdätä. Sillä korkeudella alkaa stop-nappula painua pohjaan, jos kuski ei osaa. Sitä näkee kiusallisen paljon. Ponit ovat monesti niin touhukasta kansaa, että ne lentävät vaikka pienen asuinalueen yli jos maalissa on ruokaa tarjolla. Hevosissa tilanne onkin jo kinkkisempi. Ne ovat harkitsevia ja laukkaavat askel kerrallaan.

Kerran kysyin yhdeltä valmentajalta, että kannattaako esteitä lähteä hyppimään reippaasti, jollei osaa tasaisella mitään. ”Ehdottomasti,” totesi tämä valkku. Hän oli sitä mieltä, että ensin rohkeus, sitten taidot. Eilisen Hevosurheilussa Sanna Backlund tuntui painottavan ihan toista laitaa. Että pitäisi ensin oppia ratsastamaan tasaisella, sitten vasta viilettää yli aitojen. Tuppaan olemaan samaa mieltä. Vähemmän loukkaantumisia lupaa tämä tekniikka. Arvioisin, että myös vähemmän stop-nappulaa.

Eikö kaiken kaikkiaan ole paljon kivempi olla 60 sentin aitojen kruunaamaton kuningas, kuin 110-ratojen ikuinen hylsy? Exactly.