Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Hevonen pelkää raktoria ja puun lehtiä

Saatoin piehtaroida.

Saatoin piehtaroida.

Nyt kun olen villiintynyt tuosta ilman satulaa -muudista, niin tulee myös testattua miten hyvin pysyy satulassa ns. ”tilanteen” tullen. Tulihan se sitten. Kävin iltapäivällä sairaalassa katsomassa ystävää, joka oli jo matkalla tuonelaan. Sen jälkeen mikään ei ole parempi idea kun mennä tallille ja hankkiutua vaikeuksiin. Ei kun suihtet päähän ja luontoon! Päätimme Pullukan ja tyttöjen kanssa käydä kurkkaamassa ihan outo pelto. Se on tallin tontin laidalla oleva pakettipelto, jonne ei edes osaa mennä ellei tiedä sen olemassaolosta. Heinää tai sen kaltaista kasvustoa siellä oli mahaan asti. Koirien oli kiva loikkia, eikä Pullukkaa järkyttänyt ollenkaan, vaikka koirat loikkivat niitulla aivan villisti. Kunnes pellon laidalla suoraan silmiin katsoi peura. Yksi peura. Huutelin sille heti ”Terve peura, miten pyyhkii? Sinuna lähtisin ennen kuin koirat huomaa!” Huutelut siis siksi, että se hiukka pelästyisi ja ottaisi jalat alleen. Sen sijaan Pullukka kuunteli minua korva pitkänä: ”Mitä helvettiä, onko tuolla villieläin? OLENKO MINÄ PELLOLLA VILLIELÄIMEN ARMOILLA? VIEKÄÄ MINUT POIS, HETI! TEHKÄÄ JOTAIN!” Ja sitten se otti itse jalat alleen. Tässä vaiheessa peura toki järkyttyi ja luikki pöheikköön. Pullukka sinkoili ympäriinsä etsien selvästikin ovea, josta pääsisi pois tilanteesta. Hevosparka. Onneksi olin liimapersetuulella ja pysyin kyydissä. On muuten melko jännä olla totaalisen pinkeän hevosen selässä ilman satulaa. Ja koirat: olisipa kiva, jos niistä olisi joskus hyötyä jossain, mutta ei. Kun kysyin heiltä näittekö tytöt peuran, katse oli kutakuinkin tämä:

Jaa mitä.

Jaa mitä.

 

Jatkettiin sitten urheasti matkaa, vaikka järkytys oli jo luonut leimansa metsäretkeemme. Äskeinen saattoi olla peura, mutta seuraava voikin jo olla tiikeri. Sinänsä kiva nähdä Pullukka hereillä! Pihaan päästyämme jo osattiin järkyttyä traktoristakin. Heh. Yhtenä päivänä yksi tallikaveri sanoi, että hänen hevosensa pelkää traktoria. Nauratti jonkun verran, koska olin niin monena päivänä nähnyt hevosen tarhassaan täysin rauhallisena, vaikka tarktori hinkkasi ohi ees-taas koko ajan. Sanoin, että voisikohan se hevonen pelätä sinun reaktiotasi, sillä traktoria se näkee paljon enemmän kuin sinua. Tosiaan! Niin kun on monesti puhuttu, jännitys lähtee useimmiten ihmisestä. Sen olen kyllä huomannut, että jännitys voi lähteä alun perin myös hevosesta, mutta sen saa pois, jos jaksaa vaan olla liian rauhallinen. Tästä on todistusaineistoa. Eräs maastokaverimme ihaili kuinka koirat kulkevat kivasti maastossa meidän mukana. Sanoin, että se on pakko, koska en jaksa mennä erikseen kaikkien eläinten kanssa metsään. Hän ihaili myös sitä, kuinka avasin auton oven ja päästin koirat ulos – hevosen selästä käsin. Working equitation, eikös totta. Taas vetosin laiskuuteen: en millään jaksa tulla selästä alas ja hypätä takaisin selkään, tämä on paljon helpompaa. Laiskuus teettää hyviä asioita! Seuraavaksi tähtään kakkojen siivoamiseen selästä käsin.

Varmasti niitä totaalisekoilijoitakin on, joita ei vaan voi opettaa lungeiksi. Sellaisilla ei sitten fiilistelläkään maastossa. Toivon, että jokainen sellainen hevonen päätyy ammattilaisen näppeihin. Semmoisella ei täti tee yhtään mitään.

Pullukan mielikuva itsestään.

Pullukan mielikuva itsestään.

 

Hyvä ratsastus, parempi mieli

Terveisiä olympialaisten harjoitusleiriltä Kirkkonummen Kylmälästä! Tai jonkun mielestä ihan siitä ei ole kysymys, mutta voin sanoa, että se on fiilis. Ratsastin nimittäin tänään timanttisen hyvin. Puretaanpa hieman tätä tapahtumaketjua

Minä en tiedä näistä asioista mitään.

Minä en tiedä näistä asioista mitään.

josko sieltä valkenisi miksi juuri tänään, miksi juuri nyt, olin niin julmetun taitava. Tyylilleni uskollisesti onnistuin tietenkin niin, että kameraa ei ollut lähimainkaan.

Päivä 1. No mutta. Olin toissa päivänä Pullukan kanssa maastossa keräämässä hirvikärpäsiä. Olihan se melko ärsyttävää, mutta koska kiusaaminen on muutenkin alaani, kiusasin Pullukkaa vielä kaupan päällisiksi pyytämällä häneltä hyväksyntää ohjasotteelle. Se ei hänelle käynyt, ei millään lailla. Suussa oli mukava kumikuolain, mutta silti: EI. Se on jo melkein huumoria kun otat höyhenotteen ohjasta, niin nenä nousee taivaaseen. En suostu. Korostaakseen vastarintaa hän saattaa vääntää naamansa sivuun niin, että näkee minut. Kuolain lenksuen hän katsoo minuun ja sanoo: EI. Tässä vaiheessa en ole lähes lainkaan vielä koskenut ohjiin.

Me tehdään usein niin, että polulla hän saa hiippailla niin kuin haluaa, mutta kun tullaan tielle (ihan pieni pätkä hiekkatietä), otetaan ohjat just in case. Mutta kun se ei rouvalle sopinut sitten. Pyysin melko helppoja asioita kuten esim. SEIS. Ei käy. Hän nousi takajaloilleen (etujalat lähemmäs 10cm maasta) ja uhkasi suistaa minut selästä (olinhan ilman satulaa). Senkin muija. Tepsuttelimme siinä hiekkatienpätkällä sitten  vaaditun ajan (ehkä 10 min), kunnes rouva suostui pysähtymään ja lähtemään liikkeelle – pyynnöstä. Mikä lie siinä sitten loksahti kohdilleen, mutta sen jälkeen hevoseni nousi kymmenisen senttiä korkeammaksi ja tunsin sen selkäfileet oikein kunnolla. Jumankekka! Kiipeilimme vielä jokusen mäen ylös työstäen selkää naama matalalla, ja voi itku miten häntä kaarella ja selkä ylhäällä hän tepsutti takaisin tallin pihaan. Maailman kevyimpänä ja joustavimpana hevosena. Tästä syntyi ajatus. Mitä jos Katja ratsastaisitkin vallankin ilman satulaa ja ottaisit ihan ehdan kontaktin hevoseesi JOKA PÄIVÄ.

Päivä 2. Tässä välissä luonnollisestikin lähti kenkä. Yksi harjoittelupäivä jäi siis väliin. Vastapainoksi siivosin parikymmentä karsinaa.

Päivä 3. Siivosin kymmenisen boksia ja läksin sen jälkeen jallittamaan hevosta laitumelta. Sain kopin heti ja Pullukka lampsi perässäni laatikolle. Lainasin naapurin Sannilta suitsia, jossa oli toisenlainen turparemmi kuin meillä ja myöskin uudenlaiset kuolaimet. Halusin olla kokeileva. No johan siinä heti alkumetreillä astuttiin ohjien päälle niin, että sekä ohjat menivät poikki molemmilta puolilta, että toinen poskihihna. Sillä tavalla.

Hyvin vahvasti tämän tyyppinen meno, mutta ilman takkia.

Hyvin vahvasti tämän tyyppinen meno, mutta ilman takkia.

Vaihdoin ehjiin vehkeisiin ja jatkoimme luontoon. Ensin pakollinen käyntikiipeily (tietty ilman satulaa) ja sitten maneesiin, koska TAIVAS MIKÄ SADE. Pullukka oli maneesissa ensimmäisen vartin oma, venkula itsensä. Sitten keskustelimme ainoastaan siitä, että jos pidän ohjista kiinni, se on ihan okei. En vetänyt yhtään, ei sitä voi vetää, se murenee koko eläin. Keskustelimme myös siitä, että jos pyydetään eteen, mennään eteen. JA VOI KUKKANEN MITEN HIENO SE OLI! Taas se vaan jotenkin yhtäkkiä nousi sieltä ja mä RAVAILIN JA LAUKKAILIN MILJOONIA KILOMETREJÄ ILMAN SATULAA JA OLI MAAILMAN HIENOINTA. Tehtiin napakoita, matkaavoittavia väistöjä ja voi veikkonen vaikka mitä. Eräs paikalla ollut alan ammattilainen kysyikin, että olisikohan sun Katja parempi mennä aina ilman satulaa, kun se kerran on silloin noin hyvä. Vastasin, etten varsinaisesti tiennyt, että tästä tulee näin hienoa, mutta harkitsen vahvasti.

Tajusin pari juttua (ai nyt jo, vastahan sä olet ratsastanut reilut 35 vuotta):

  • Ilman satulaa ratsastaessa ei tule kaiveltua pohkeella. Ei vaan kertakaikkiaan jaksa. Se on hyvä asia.
  • Pelkällä liikkeelle ja seis -komennoilla saa ihmeitä aikaiseksi, kun vaatii äärimmäistä kuuliaisuutta
  • Ratsastaminen on sairaan kivaa
  • Rakastan Pullukkaa (sen kyllä tiesin)

En koskaan enää ratsasta satulalla.