Rennosti ratsailla (tirsk)

Tällai kai.

Tällai kai.

Ai, kylläpä naurattaa taas omat oivallukset. Menin pitkäst’ aikaa Pullukalla ilman satulaa. Otin oikein reippaat laukatkin alkuvaiheessa, verrytelläkseni molemmat. En ollut moinaankaan, vaikka meinasin pudota, koska pitäähän sitä harjoitella. Yritin istua sillai rennosti sen tynnyrin päällä, koska ratsastessa rentous on mukamas hyve. No se on kyllä ihan paskaa. Rehellisyyden nimissä rennoksi voi heittäytyä vasta sitten, kun on ensin piiskannut keskivartalonsa olemaan kuin kivi. Jos keskikroppa on rento, koko saamarin teline huojuu, eikä mistään tule mitään. Rentoutta pitää etsiä ihan eri paikasta. Olin jotenkin ymmärtänyt (enkä varmaan ole ainoa), että kropan rentous on hyvä juttu. Virhe.

Itse asiassa juuri holtittomasti laukkaamalla alkaa pikku hiljaa löytyä se oma tasapaino, joka muodstuu väkisinkin oikeista elementeistä. Kun ei jaksa enää roikkua harjassa ja puristaa jaloilla, alkaa keskivartalo työskennellä. Jeah. Anna anteeksi, hevonen. Kyllä tää tästä.

KÄDET. Toverini Ville Virtanen loihe niin hienosti lausuman, että ole vyötäröstä alaspäin hevosen kanssa samaa, ja siitä ylöspäin omaa settiä. Jos keskikroppa on tiivis, käsillä on varaa toimia myös itsenäisesti, ei ainoastaan tukemaan tasapainoa.

JALAT. Erityisesti ilman satulaa ratsastaessa korostuu se tosiasia, että jaloilla ei voi puristaa. Satulassahan voi, mutta ilman satulaa se ei onnistu. Jos puristaa, hevonen ei tajua yhtään mitä pitää tehdä. Sen selässähän on tiikeri, joka pitää kynsillä kiinni. Jalkojen pitää antaa roikkua hervottomana. Juuri silloin löytyykin yllättäen – TADAA – istunta ja reidet! Yks kaks niillä kahdella voikin aikaan saada kaiken! Miten kätsää!

SELKÄ. Jos yrität myödätä selällä, kun laukkaat ilman satulaa, selkäsi kuolee kohta. Yhtäkkiä sitä tajuaa, että myötäämisen pitääkin tapahtua vatsapuolelta! Ja kas, näin muodostuukin vartalooni pylly, joka pysyy hevosen selässä kiinni. Vatslihakset paitsi kehittyvät, myös auttavat ratsastamaan paremmin. En millään jaksaisi tehdä kotona rutistuksia, mutta ilman satulaa ratsastessa ei oikein ole vaihtoehtoja. Henkiin jääminen vaatii tekoja!

HEPPA. Ilman satulaa tunnet hevosen selän. Jos hevonen kulkee ns. hyvin, tunnet sen selkäfileet kivasti pepussasi. Muutenkin kaikki pienet eleet resonoivat tuhatkertaisesti. Sitä tajuaa kuinka paljon satulan kanssa oikein hosuukaan ylimääräistä. Eihän se niin valtavaa tekemistä kaipaakaan. Heppa kuuntelee ihan ihmeissään, että mitä se nyt siellä väsää. Pienikin heilahdus aiheuttaa reaktion.

SUOSITTELEN. Kehityskäyrä on VAIN ylöspäin.

Vieraissa käymällä ratsastusinto takaisin

 

Vieraissa.

Vieraissa. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Olisi kai se ihme, jollei välillä tulis tiensä päähän tämän ratsastushomman kanssa. Jos nyt tarkkoja ollaan, ja vaikka oltaisiin epätarkkojakin, niin vuosikymmeniähän tämän parissa on jo puuhattu. Välillä touhukkaammin, välillä laiskemmin, mutta viimeiset 20 vuotta aika aktiivisesti. Oikein naurattaa ajatella miten pihalla sitä oli ihan vaikka silloin 20 v. sitten. Tai eilen, jos sitä katsoo matkan päästä. Mutta tärkeintä onkin säilyttää terve kiinnostuneisuus asioita kohtaan. Niin kiveen hakattua totuutta ei tässäkään lajissa ole, etteikö siihen voisi tulla muutosta. Vuosikymmenien saatossa ovat muuttuneet istunta, ohjastuntuma, satulat, turparemmien kiinnitys, satuloiden muoto, jalustimien pituus, kantapäiden paikka jne. Ainakin kerran olen joutunut vaihtamaan tekniikkaa asiassa jos toisessakin, koska tuulet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ei juurikaan kuunneltu herkällä korvalla, vaan komennettiin. Siitäkin piti opetella pois. Tietty sitä horjahti sitten liian vauhdikkaasti toiseen äärilaitaan, jossa hevonen saa tehdä mitä lystää, kunhan ei vaan tule paha mieli. Nyt olen kaiketi löytänyt jonkun keskitien. Moni ei ole, ja näen, että aha, siellä mennään samassa junassa, missä minäkin joskus olin.

Oli pitkään aika, jolloin ei kiinnostanut oikeastaan yhtään ratsastaa Pullukalla koulua. Ei kerta kaikkiaan tuntunut, että pinna riittää. Onneksi minulla on lapsi, joka oli opetellut ratsastamaan Puldella paremmin kuin minä, ja hän oli innostunut uusista taidoistaan. Onhan hienoa saada eläin liikkumaan kivasti ja mielellään! Mitä pidemmälle ratsukko ehti, sitä kuemmas taakse minä jäin vilkuttamaan nenäliinan kanssa. Toisaalta olin huojentunut, että nytpähän molemmat voivat hyvin, toisaalta kaipasin sitä tunnetta, kun hevonen nousee ja alkaa kantaa itseään, leijua. Siitä ei ollut sillä erää tietoakaan.

Sitten talliimme tuli tämä hieman Pullukkaa (vielä) tummempi kimo tamma, jolla oli pikkuinen varsa vielä kyljessä kiinni. Vieroituksen yhteydessä äitiä piti liikuttaman, ja olin vapaaehtoinen. Loput tiedättekin. Löysin ratsastuksen ilon uudestaan. Hevonen on aivan huippu ratsastaa, ja minä menisin sillä vaikka kolme kertaa päivässä. Onnistumisen myötä uskalsin mainostaa, että voin muuten auttaa muidenkin hevosten liikuttamisessa. No niitähän alkoi löytyä, ja kas: osasinkin! Olin ihan kuvitellut, että kyvyt menivät innon myötä. No ei ne. Siellä ne olivat! Ja ihan hullua, mutta jaksan myös ratsastaa vaikka kuinka, kaksi peräkanaa menee ihan heittämällä. Miten suuri onkaan innon voima! (Tätä voi pohtia muillakin elämänalueilla. Itse asiassa mistä löytyisi vastaava into siivoukseen? Hukkasin intoni 70-luvun alussa.)

Eilen olin Pullukan kanssa luontoretkellä, siitä tykkään kovasti. Meillä ei yleensä laitella satuloita tai semmosia ja rämmitään metsässä mättäillä. Se on parasta sekä päälle, että kropalle. Tänään oli sitten kouluratsastuksen vuoro. Suorastaan jännitti, lähinnä oma reippauteni. Jaksanko, viitsinkö? Ja kappas, Pullukka olikin aivan valtavan hieno! Olin saanut toivottua piristettä vieraista. Niinhän ne sanoo, että joskus vieraissa käyminen auttaa, vanha suhde elpyy. Näin siinä kävi, ehdottomasti! Oikein esitettiin keskiravit sun muut, kun oli niin meno päällä. Onpa ihana sanoa taas, että rakastan ratsastaa omalla hevosellani <3

Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.