Vieraissa käymällä ratsastusinto takaisin

 

Vieraissa.

Vieraissa. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Olisi kai se ihme, jollei välillä tulis tiensä päähän tämän ratsastushomman kanssa. Jos nyt tarkkoja ollaan, ja vaikka oltaisiin epätarkkojakin, niin vuosikymmeniähän tämän parissa on jo puuhattu. Välillä touhukkaammin, välillä laiskemmin, mutta viimeiset 20 vuotta aika aktiivisesti. Oikein naurattaa ajatella miten pihalla sitä oli ihan vaikka silloin 20 v. sitten. Tai eilen, jos sitä katsoo matkan päästä. Mutta tärkeintä onkin säilyttää terve kiinnostuneisuus asioita kohtaan. Niin kiveen hakattua totuutta ei tässäkään lajissa ole, etteikö siihen voisi tulla muutosta. Vuosikymmenien saatossa ovat muuttuneet istunta, ohjastuntuma, satulat, turparemmien kiinnitys, satuloiden muoto, jalustimien pituus, kantapäiden paikka jne. Ainakin kerran olen joutunut vaihtamaan tekniikkaa asiassa jos toisessakin, koska tuulet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ei juurikaan kuunneltu herkällä korvalla, vaan komennettiin. Siitäkin piti opetella pois. Tietty sitä horjahti sitten liian vauhdikkaasti toiseen äärilaitaan, jossa hevonen saa tehdä mitä lystää, kunhan ei vaan tule paha mieli. Nyt olen kaiketi löytänyt jonkun keskitien. Moni ei ole, ja näen, että aha, siellä mennään samassa junassa, missä minäkin joskus olin.

Oli pitkään aika, jolloin ei kiinnostanut oikeastaan yhtään ratsastaa Pullukalla koulua. Ei kerta kaikkiaan tuntunut, että pinna riittää. Onneksi minulla on lapsi, joka oli opetellut ratsastamaan Puldella paremmin kuin minä, ja hän oli innostunut uusista taidoistaan. Onhan hienoa saada eläin liikkumaan kivasti ja mielellään! Mitä pidemmälle ratsukko ehti, sitä kuemmas taakse minä jäin vilkuttamaan nenäliinan kanssa. Toisaalta olin huojentunut, että nytpähän molemmat voivat hyvin, toisaalta kaipasin sitä tunnetta, kun hevonen nousee ja alkaa kantaa itseään, leijua. Siitä ei ollut sillä erää tietoakaan.

Sitten talliimme tuli tämä hieman Pullukkaa (vielä) tummempi kimo tamma, jolla oli pikkuinen varsa vielä kyljessä kiinni. Vieroituksen yhteydessä äitiä piti liikuttaman, ja olin vapaaehtoinen. Loput tiedättekin. Löysin ratsastuksen ilon uudestaan. Hevonen on aivan huippu ratsastaa, ja minä menisin sillä vaikka kolme kertaa päivässä. Onnistumisen myötä uskalsin mainostaa, että voin muuten auttaa muidenkin hevosten liikuttamisessa. No niitähän alkoi löytyä, ja kas: osasinkin! Olin ihan kuvitellut, että kyvyt menivät innon myötä. No ei ne. Siellä ne olivat! Ja ihan hullua, mutta jaksan myös ratsastaa vaikka kuinka, kaksi peräkanaa menee ihan heittämällä. Miten suuri onkaan innon voima! (Tätä voi pohtia muillakin elämänalueilla. Itse asiassa mistä löytyisi vastaava into siivoukseen? Hukkasin intoni 70-luvun alussa.)

Eilen olin Pullukan kanssa luontoretkellä, siitä tykkään kovasti. Meillä ei yleensä laitella satuloita tai semmosia ja rämmitään metsässä mättäillä. Se on parasta sekä päälle, että kropalle. Tänään oli sitten kouluratsastuksen vuoro. Suorastaan jännitti, lähinnä oma reippauteni. Jaksanko, viitsinkö? Ja kappas, Pullukka olikin aivan valtavan hieno! Olin saanut toivottua piristettä vieraista. Niinhän ne sanoo, että joskus vieraissa käyminen auttaa, vanha suhde elpyy. Näin siinä kävi, ehdottomasti! Oikein esitettiin keskiravit sun muut, kun oli niin meno päällä. Onpa ihana sanoa taas, että rakastan ratsastaa omalla hevosellani <3

Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Hevonen pelkää raktoria ja puun lehtiä

Saatoin piehtaroida.

Saatoin piehtaroida.

Nyt kun olen villiintynyt tuosta ilman satulaa -muudista, niin tulee myös testattua miten hyvin pysyy satulassa ns. ”tilanteen” tullen. Tulihan se sitten. Kävin iltapäivällä sairaalassa katsomassa ystävää, joka oli jo matkalla tuonelaan. Sen jälkeen mikään ei ole parempi idea kun mennä tallille ja hankkiutua vaikeuksiin. Ei kun suihtet päähän ja luontoon! Päätimme Pullukan ja tyttöjen kanssa käydä kurkkaamassa ihan outo pelto. Se on tallin tontin laidalla oleva pakettipelto, jonne ei edes osaa mennä ellei tiedä sen olemassaolosta. Heinää tai sen kaltaista kasvustoa siellä oli mahaan asti. Koirien oli kiva loikkia, eikä Pullukkaa järkyttänyt ollenkaan, vaikka koirat loikkivat niitulla aivan villisti. Kunnes pellon laidalla suoraan silmiin katsoi peura. Yksi peura. Huutelin sille heti ”Terve peura, miten pyyhkii? Sinuna lähtisin ennen kuin koirat huomaa!” Huutelut siis siksi, että se hiukka pelästyisi ja ottaisi jalat alleen. Sen sijaan Pullukka kuunteli minua korva pitkänä: ”Mitä helvettiä, onko tuolla villieläin? OLENKO MINÄ PELLOLLA VILLIELÄIMEN ARMOILLA? VIEKÄÄ MINUT POIS, HETI! TEHKÄÄ JOTAIN!” Ja sitten se otti itse jalat alleen. Tässä vaiheessa peura toki järkyttyi ja luikki pöheikköön. Pullukka sinkoili ympäriinsä etsien selvästikin ovea, josta pääsisi pois tilanteesta. Hevosparka. Onneksi olin liimapersetuulella ja pysyin kyydissä. On muuten melko jännä olla totaalisen pinkeän hevosen selässä ilman satulaa. Ja koirat: olisipa kiva, jos niistä olisi joskus hyötyä jossain, mutta ei. Kun kysyin heiltä näittekö tytöt peuran, katse oli kutakuinkin tämä:

Jaa mitä.

Jaa mitä.

 

Jatkettiin sitten urheasti matkaa, vaikka järkytys oli jo luonut leimansa metsäretkeemme. Äskeinen saattoi olla peura, mutta seuraava voikin jo olla tiikeri. Sinänsä kiva nähdä Pullukka hereillä! Pihaan päästyämme jo osattiin järkyttyä traktoristakin. Heh. Yhtenä päivänä yksi tallikaveri sanoi, että hänen hevosensa pelkää traktoria. Nauratti jonkun verran, koska olin niin monena päivänä nähnyt hevosen tarhassaan täysin rauhallisena, vaikka tarktori hinkkasi ohi ees-taas koko ajan. Sanoin, että voisikohan se hevonen pelätä sinun reaktiotasi, sillä traktoria se näkee paljon enemmän kuin sinua. Tosiaan! Niin kun on monesti puhuttu, jännitys lähtee useimmiten ihmisestä. Sen olen kyllä huomannut, että jännitys voi lähteä alun perin myös hevosesta, mutta sen saa pois, jos jaksaa vaan olla liian rauhallinen. Tästä on todistusaineistoa. Eräs maastokaverimme ihaili kuinka koirat kulkevat kivasti maastossa meidän mukana. Sanoin, että se on pakko, koska en jaksa mennä erikseen kaikkien eläinten kanssa metsään. Hän ihaili myös sitä, kuinka avasin auton oven ja päästin koirat ulos – hevosen selästä käsin. Working equitation, eikös totta. Taas vetosin laiskuuteen: en millään jaksa tulla selästä alas ja hypätä takaisin selkään, tämä on paljon helpompaa. Laiskuus teettää hyviä asioita! Seuraavaksi tähtään kakkojen siivoamiseen selästä käsin.

Varmasti niitä totaalisekoilijoitakin on, joita ei vaan voi opettaa lungeiksi. Sellaisilla ei sitten fiilistelläkään maastossa. Toivon, että jokainen sellainen hevonen päätyy ammattilaisen näppeihin. Semmoisella ei täti tee yhtään mitään.

Pullukan mielikuva itsestään.

Pullukan mielikuva itsestään.