Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Paremman istunnan jäljillä, vol 14 765

In the alku of jotain todella deep.

In the alku of jotain todella deep.

Ai miksikö aloitin salilla käynnin? No tietenkin siksi, että Hippoksessa sanottiin, että niin pitää tehdä. Joka paikassa tohotetaan, että ratsastajan tulee harrastaa muutakin kuin ratsastusta. Etenkin tavoitteellisen ratsastajan. No, minä tavoittelen parempia kykyjä. Olen nyt kyykännyt kuin sekopää Janin valvonnassa ja kieltämättä oloni alkaa olla tiukempi. Onko se vaikuttanut ratsastukseeni mitenkään? Ei ole. Uskonkin, että ratsastuksestani tulee parempaa jos ratsastan enemmän. Jaksan varmasti paremmin jos olen lihaksikkaampi ja kovakuntoisempi. Nyt takana…ööö…kuukausi jumppausta! Jeee! Suosittelen kaikesta huolimatta, ehdottomasti.

MUTTA. Suurin ongelma useimmilla meistä onkin se, että teemme LIIKAA hevosen selässä. Etenkin nyt tuntuu siltä, kun Janin patistamana kävin tutustumassa Alexander-tekniikkaan. Tervetuloa uusi elämän, tervemenoa yliyrittäminen.

Alexander-Jyri kysyi minulta ensiksi tiedänkö mitään tekniikasta. Luulin, että osasin sössöttää asiasta jotain, mutta enpäs osannutkaan. Niinpä Jyri kertoi minulle missä mennään. Ihminen käyttää selkäänsä, niskaansa ja ylipäätään kaikkia osiaan ihan turhaan ja liikaa. Erityisesti selän ja niskan liika jännittyneisyys saa aikaan erilaisia vaivoja. Uskon kyllä. Niinpä ihan ensin Jyri laittoi minut istumaan tuolille, jonka hän on itse modannut. Siinä tunsin istuvani kuin mäkihyppääjä – etukenossa. Jyri oli hieman kauhuissaan, sillä hänen mielestään olin ennemminkin hieman takakenossa. Great! En edes tiedä miten päin olen! Sitten Jyri alkoi varovasti hivuttaa minua kohti istuma-asentoa, jossa selkäni ja niskani saavat olla rennosti. Se tuntui IHAN OIKEASTI USKOMATTOMALTA. En voinut uskoa, miten kevyeltä ja tasapainoiselta voi ihan pelkkä istuminen tuntua. Saattaapi olla, että te muut istutte aina suorassa, mutta minä näemmä en. Sitten Jyri kehotti minua nousemaan seisomaan niin, etten käytä oikeastaan mitään lihaksia. Mitä ihmettä. ”Joojoo, nouset vaan reflekseillä, kyllä jalat kantaa” sanoi Jyri, ja niin teki.

Sama toistettiin penkillä, jossa oli ehta Hubertus-satula arviolta 70-luvulta. Tuttu tuote siis alkeis-, jatko I- ja jatko II-kursseilta. Hyvin toimi edelleen! Jyri kehotti olemaan työntämättä ristiselällä yhtään eteenpäin. Se oli mullistavaa. ”Jätä selkä taakse” sanoi hän tajuamatta, että maailmani kääntyi raiteiltaan.

Tänään kokeilin uutta tekniikkaani turvallisesti Pullukan kanssa maastossa. Aivan upeaa! En kertaakaan joutunut ns. etsimään hyvää kohtaa satulasta tahi tasapainottelemaan yhtään millään. Ihan varmasti joku on aiemminkin selittänyt tämän minulle, mutta niin, etten tajunnut. Jyri sanoi, että vatsalihaksia pitää käyttää vain tarvittaessa, ei koko ajan. Jos jatkuvasti jännittää jotain, hengitys pienenee ja jousto kropasta katoaa. Ihan varmasti!

Onpa hienoa. Tämä nimenomainen Jyri on pitänyt kursseja ratsastajille yhdessä ystävänsä Tanja Kortelaisen kanssa, joka on Centered riding -opettaja. Eläköön! Minulla on toivoa!

Loppukevennyksenä laitan lähes-onnistuneen kuvan Hilpan suusta. Yksi hammas on lähtenyt, Hilpalla on ns. ekaluokkalaishymy. 🙂

Tirsk!

Tirsk!

Kuinka perseellään voikaan istua

Istua kenottaa, miten kuten.

Istua kenottaa, miten kuten.

Ja heti oli otsikossa epäilyttävää sanastoa. Nyt ei vaan kerta kaikkiaan voi käyttää mitään muuta sanaa, koska ”perseellään” ja perseellään ovat kaksi eri asiaa, ja sitä juuri haenkin. Puhumme toki ystävästämme istunnasta. Sehän on hauska asia selittää ihmiselle, joka ei tajua ratsastuksesta mitään – että hevosen selässä voi istua myös väärin. Sillä on nauratettu yhtä ja toista. Toinen hauskuus on selittää harjoitusravia – miksi pitää yhä harjoitella, vaikka osaa jo? Sitä minäkin olen miettinyt jo vuosisatoja.

Mutta siis se istunta. Aikanaan ratsastuskoulussa mietin monesti, että miten se voi olla mahdollista, että vuodesta toiseen en osaa tiettyjen hevosten selässä seistä jalustimilla OLLENKAAN. Vaikka kuinka yritin, aina kopsahdin takaisin alas. Toinen vaihtoehto oli killua etukenossa, silloin pysyin. Molemmathan oli tietysti väärin ja tuomittavaa. ”Suorista se selkäs, mikä tässä ei mene jakeluun,” huusi opettaja niin kuin silloin kuului huutaa. Niin, no juuri se ei mene jakeluun, että miksi en vaan pysy täällä.

Noin vuosituhat myöhemmin valkeni, että ahaa, reisiluuni on noin kymmenen senttiä pidempi kuin muilla. Kuin myös sääriluuni. Näin ollen sojotin sujuvasti ulkona lähes kaikista satuloista. En vaan kerta kaikkiaan löytänyt painopistettä, koska alusta ei antanut sille mitään mahdollisuuksia. Toisinaan näen edelleen vastaavia kohtalotovereita kyntämässä tunnilla. Tekisi mieli halata ja sanoa: älä välitä, sama ongelma jo vuodesta mikähänseoli. Todellakin! Satulan on hyvä vastata myös ihmispyllyä, eikä pelkkää hevonselkää. Riittävän kauan kun jyystää menemään satulalla, joka kippaa jatkuvasti takakaarelle, saa paitsi itselleen kipeän selän, myös hevoselle typerän olon. Miten se nyt ei löydä sitä paikkaansa?

Istunta on minulle viheliäinen juttu. Osaan istua maailman hienoimmin, kun homma kulkee, mutta kuin Klonkku, kun ei kulje. Kuulostaako tutulta? Joskus viime vuonna(vai oliko jopa toissa) ihastuttava Aira Toivola kävi neuvomassa minua istunnassa. Kävi niin, että vedin kaikki neuvot yli, enkä pystynyt toimimaan käytännössä lainkaan. Liian monista neuvoista menin ns. tilttiin ja lopulta se yksi ainutkaan osa minussa ei enää toiminut. Olen varma, että siitä se olisi lähtenyt pystysuora kehitysnousu, jos olisin ollut maltillinen ja viisas ihminen, mutta minussa se aiheutti vain osaamattomuuden suuren ahdistuksen. Ja se tie vie kotiin peiton alle.

Sama kävi kun olin ihan mahtavalla istuntakurssilla Röykässä vai Röylässä, en ikinä muista kumpi se on. Nurmijärven takana kumminkin. Ensin harjoiteltiin koneella, sitten oikealla hevosella. Menin kotiin ja oma hevonen oli, että lopeta heti, en suostu kulkemaan. Sinne jäi ne opit! Masentavaa.

Sitten unohdin koko istuntakriisin ja tutustuin siihen miten Heppa ja minä tajuttaisiin yhdessä jotain. Heti kun hevonen alkaa kulkea mielellään tuntumalla ja hyväksyy muitta mutkitta avut, kappas vaan istuntakin on ihan helppoa. Moni sanoo, että suora tie hyvään ratsastukseen on istunta, mutta kun perkkule siitä vain jännityn kuin vieteri ja kaikki leviää. Olisko seuraavaksi semmoinen muotia kuin toimiva istunta? Länkkään istuntani kelpasi ihan hyvin, jospa siirryn kokonaan sinne. Tai ravipuolelle, siellä sitä varmaan arvostetaan erityisesti.

Toistaiseksi hevosein on kulkenut hienoimmin ”aloita hiljaa” -tekniikalla, jonka opin Mia Kainulaiselta. Mia taas on ammentanut oppinsa Jean Luc Cornillelta, joka on tulossa Suomeen Horse in Motion -tapahtumaan ensi kuussa. Tässä video Miasta ja Rampesta, jotka todella oivalsivat jotain, niin kuin videoissa näkyy. Määkin haluan tuonne! Ja noin!