Vieraissa käymällä ratsastusinto takaisin

 

Vieraissa.

Vieraissa. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Olisi kai se ihme, jollei välillä tulis tiensä päähän tämän ratsastushomman kanssa. Jos nyt tarkkoja ollaan, ja vaikka oltaisiin epätarkkojakin, niin vuosikymmeniähän tämän parissa on jo puuhattu. Välillä touhukkaammin, välillä laiskemmin, mutta viimeiset 20 vuotta aika aktiivisesti. Oikein naurattaa ajatella miten pihalla sitä oli ihan vaikka silloin 20 v. sitten. Tai eilen, jos sitä katsoo matkan päästä. Mutta tärkeintä onkin säilyttää terve kiinnostuneisuus asioita kohtaan. Niin kiveen hakattua totuutta ei tässäkään lajissa ole, etteikö siihen voisi tulla muutosta. Vuosikymmenien saatossa ovat muuttuneet istunta, ohjastuntuma, satulat, turparemmien kiinnitys, satuloiden muoto, jalustimien pituus, kantapäiden paikka jne. Ainakin kerran olen joutunut vaihtamaan tekniikkaa asiassa jos toisessakin, koska tuulet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ei juurikaan kuunneltu herkällä korvalla, vaan komennettiin. Siitäkin piti opetella pois. Tietty sitä horjahti sitten liian vauhdikkaasti toiseen äärilaitaan, jossa hevonen saa tehdä mitä lystää, kunhan ei vaan tule paha mieli. Nyt olen kaiketi löytänyt jonkun keskitien. Moni ei ole, ja näen, että aha, siellä mennään samassa junassa, missä minäkin joskus olin.

Oli pitkään aika, jolloin ei kiinnostanut oikeastaan yhtään ratsastaa Pullukalla koulua. Ei kerta kaikkiaan tuntunut, että pinna riittää. Onneksi minulla on lapsi, joka oli opetellut ratsastamaan Puldella paremmin kuin minä, ja hän oli innostunut uusista taidoistaan. Onhan hienoa saada eläin liikkumaan kivasti ja mielellään! Mitä pidemmälle ratsukko ehti, sitä kuemmas taakse minä jäin vilkuttamaan nenäliinan kanssa. Toisaalta olin huojentunut, että nytpähän molemmat voivat hyvin, toisaalta kaipasin sitä tunnetta, kun hevonen nousee ja alkaa kantaa itseään, leijua. Siitä ei ollut sillä erää tietoakaan.

Sitten talliimme tuli tämä hieman Pullukkaa (vielä) tummempi kimo tamma, jolla oli pikkuinen varsa vielä kyljessä kiinni. Vieroituksen yhteydessä äitiä piti liikuttaman, ja olin vapaaehtoinen. Loput tiedättekin. Löysin ratsastuksen ilon uudestaan. Hevonen on aivan huippu ratsastaa, ja minä menisin sillä vaikka kolme kertaa päivässä. Onnistumisen myötä uskalsin mainostaa, että voin muuten auttaa muidenkin hevosten liikuttamisessa. No niitähän alkoi löytyä, ja kas: osasinkin! Olin ihan kuvitellut, että kyvyt menivät innon myötä. No ei ne. Siellä ne olivat! Ja ihan hullua, mutta jaksan myös ratsastaa vaikka kuinka, kaksi peräkanaa menee ihan heittämällä. Miten suuri onkaan innon voima! (Tätä voi pohtia muillakin elämänalueilla. Itse asiassa mistä löytyisi vastaava into siivoukseen? Hukkasin intoni 70-luvun alussa.)

Eilen olin Pullukan kanssa luontoretkellä, siitä tykkään kovasti. Meillä ei yleensä laitella satuloita tai semmosia ja rämmitään metsässä mättäillä. Se on parasta sekä päälle, että kropalle. Tänään oli sitten kouluratsastuksen vuoro. Suorastaan jännitti, lähinnä oma reippauteni. Jaksanko, viitsinkö? Ja kappas, Pullukka olikin aivan valtavan hieno! Olin saanut toivottua piristettä vieraista. Niinhän ne sanoo, että joskus vieraissa käyminen auttaa, vanha suhde elpyy. Näin siinä kävi, ehdottomasti! Oikein esitettiin keskiravit sun muut, kun oli niin meno päällä. Onpa ihana sanoa taas, että rakastan ratsastaa omalla hevosellani <3

Janni tähtää olympialaisiin

Zipon kanssa niitulla.

Zipon kanssa niitulla.

Toiset meistä ovat hiukka päämäärätietoisempia kuin toiset. Itse kuulun niihin, jotka aina suunnittelevat tavattomasti, mutta sitten aina tulee jotain, ja tekishän sitä jos ehtis! Nyt esittelenkin teille nuoren, joka myös tekee. Voidaan puhua minun kohdallani ihan puhdasverisestä tirkistelystä, sillä en tunne tällaista elämää ensinkään. Siispä asiaan!

Kouluratsastaja Janni Martikainen on 20-vuotias nuori, joka asuu tällä hetkellä suomalaisen kouluratsastajan Fia Lindhin luona Tanskassa. Jannilla on mukananaan kaksi omaa hevosta, Michigan-L ja Cornando V/D Cadzandhoeve. Cornandolla eli Korpulla on saavutettu mm. viime vuonna Nuorten SM-hopeaa. Michiganin eli Michun kanssa henkilökohtaista PM-hopeaa juniorien PM:ssä 2015. Täällä kaikki muut saavutukset so far: Janni

Jannin historiasta löytyy valtava menestysputki ponien Zippo ja Hazelberg’s Macho kanssa.

Macho oli kilpurien kilpuri Jannille!

Macho oli kilpurien kilpuri Jannille!

Niinhän se menee, että aina ei voi voittaa. Jannin kohdalla tämä tuli eteen, kun poneista siirryttiin hevosiin. Ponit olivat aina olleet terveitä, ja hevosten kanssa ei ollutkaan yhtä hyvä tuuri. Siitähän tuolla tasolla on jo kyse – tuurista.

–       Michu tuntui heti testiajossa oikealta, se oli ihana ratsastaa, mutta on sillä kyllä ollut vaikka mitä terveydellistä pulmaa, pohtii Janni.

–       Sillä on semmoinen hassu kalansilmä ja se katsoi mua sillä, ja ajattelin, että toi on kyllä makee heppa.

Ja makeehan se oli, jopa paikoitellen liian makee itselleen. Alussa Jannin ja Michun luottamus oli tietenkin hataralla pohjalla ja sitä piti kasvattaa. Luottamuksen puute näkyi mm. lastausvaikeuksissa.

–       2015 menin Michun kanssa McLeaneille Saksaan. Olin käynyt Warwickin valmennuksissa Suomessakin, koska meillä oli semmoista hakemista se alku. Saksassa sitten asiat loksahtivat kohdilleen. Sekä lastaus- että kyttäysongelmat häipyivät hyvien harjoitusten myötä. Opin, miten ongelmatilanteet ratsastetaan läpi.

Kalansilmäinen kaveri, Michigan-L.

Kalansilmäinen kaveri, Michigan-L.

Ongelmien selättäminen toi uutta varmuutta tekemiseen. Jannin tähtäin on jo vuosia ollut olympialaisissa. Kun tyttö ilmoitti perheelleen, että nyt on näin, perhe istui alas ja keskusteli asiasta. Onko meillä varaa tähän? Onko meillä aikaa tähän? Pitkällisen keskustelun päätteeksi sovittiin, että kyllä, jos likka näkee itsensä olympialaisissa, me autetaan siinä hommassa kaikin tavoin. Vaikka helppo tie se ei ole. Eikä halpa. Ja tosiasia on se, että ennen pitkää rahatkin loppuvat. Olympiatasolla hevosen on oltava niin laadukas, että siihen ei perheellä ole enää resursseja.

Mutta tilanne on hetken vielä hyvä. Tanskassa kaikki on nyt mallillaan. Aiemmin Janni oli Saksassa treenaamassa ja siellä kaikki ei sujunut yhtä upeasti, hevosilla oli yhtä ja toista terveysongelmaa ja koko homman mielekkyys mietitytti. Silloin Janni pohti tosissaan haluaako hevosista ammatin. Joskus tilanne vaatii syvän alhon, että ajatus kirkastuu. Janni päätti, että perhana, täältä noustaan vielä. Hevosten kanssa toimiessa ei kuitenkaan voi koskaan olla varma mistään. Sen sijaan itsensä kanssa voi olla.

– Mulla on tosi hyvä kilpailupää ja olen varmasti enemmän tosissani kuin moni muu. Mulla on myös tosi tarkat rutiinit ja aikataulut, enkä luista niistä koskaan.

Hyvä me!

Hyvä me!

Tällä hetkellä elämä on pelkkää hevosta. Janni aloitti myös Ypäjällä valmentajaopit. Millainen on päiväsi Tanskassa?

–       Herätys on kuuden maissa, siitä sitten hevosia ruokkimaan ja tarhaamaan. Tallissa on hevosia 20-30, en ole ihan varma lukumäärästä. Sitten siivotaan talli ja sen jälkeen ensimmäisen oman hevosen ratsastus. Puolen päivän korvilla vaihdellaan hevosia tarhaan ja ruokitaan hepat. Itse syön vasta 15-16 maissa. Iltapäivällä on vuorossa toisen oman hevosen ratsastus. Sitten laitellaan vielä hevosia kävelykoneeseen ja otetaan vikat tarhoista pois. Iltatalli tehdään jo klo 17. Sen jälkeen hoidan vielä omia hevosia jonnekin seitsemään asti.

Tanskassa homma siis sujuu, mitä valmennuksessa hiotaan juuri nyt? Onko pulmia?

–       Yritän päästä vanhoista ratsastustavoista eroon ja ottaa uudet, Fian neuvomat käyttöön. Nyt tehdään päivästä toiseen pelkkää läpiratsastusta. On ihanaa, kun Fian on opettanut esim. miten piruetissa istutaan! Olen tehnyt sen tähän asti vähän pieleen. Vanhojen tapojen muuttaminen vie kyllä aikaa.

Missä on seuraava tähtäin?

–       Ensi kausi alkaa maaliskuussa. Silloin odotan, että sekä minä että hevoset ollaan tikissä. Haluan, ettei radalle mennä selviytymään, vaan ESIINTYMÄÄN.

Kansainvälisen uran alku on hyvä: neljän startin jälkeen Janni on jo FEI:n tilastossa sijalla 36. Liekö päästään lähivuosina kirkumaan olympialaisiin HYVÄ JANNI! Tosin se vaatii lottovoittoa tai ihan vain jonkun hyvää hevosta. Peukut pystyyn että näin käy! Muuten homma nyypähtää kokonaan.

Kouluhevonen ja ratsastaja rentoina.

Kouluhevonen ja ratsastaja rentoina.

Ohjasote on ydinfysiikkaa

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Niin kuin huomasitte, kävin Unkarissa. Siellä mentiin western-tyylillä, ja se oli – loogista. Siis ei se ollut loogista, että unkarilaiset ratsastavat kuin cowboyt, vaan kaikki mitä hevosen kanssa tehtiin, tähtäsi johonkin jossa on järkeä. Jokainen liike oli perusteltu, tämä tehdään siksi, koska karjaa ajaessa pitää jne. Liikkeelle lähdöt, pysähdykset, muoto, kaikki. Satulakin on semmoinen kuin se on, jotta siinä jaksaa istua koko päivän ja jotta hevonen kärsisi mahdollisimman vähän sen alla. Miksi hevosen pään tulee olla alhaalla? Jotta selkälihakset ovat ylhäällä, ja satula lepää lihasten päällä. Myöskin kun hevosen pää on alhaalla, se on sinun kanssasi, eikä väijy ulkopuolisia. Niin loogista, että pistää miettimään mikä järki tässä eurooppalaisessa tyylissä on.

Vesterisen tyyli.

Vesterisen tyyli.

Kohta 1. Nuori mies nimeltä Robert opetti vielä nuorempaa hevosta, siis ratsutti sitä. Selitti koko ajan mitä teki. Mieleenpainuvin lausahdus oli seuraava: ”Teen tämän pohkeenväistön vain niin monta kertaa, että se on hyvä. Joskus yksikin kerta riittää. Jos tekisin enemmän, se olisi vain MINUN EGONI TAKIA, EI HEVOSEN HYVÄKSI.”

Meinasi pää räjähtää moisesta lausunnosta. Voi herran tähden, kuinkahan monta kertaa sitä on tullut itse paukutettua sitä sun tätä sarjaa ihan kerta kaikkiaan oman egon vuoksi? Aika monta! Kylläpä nyt hävettää. Hevonenhan tekee aina parhaansa, ja kun se ei riitä, niin sehän on ihan kujalla, että mitä se nyt vielä tahtoo? Vai.

Kohta 2. Ymmärrän, että eurooppalainen ja western -tyylit ovat erilaisia. Siltikin korvaan jäi soimaan lause: ”Älkää käyttäkö ohjia, ellei ole pakko. Niitä ei tarvita.” Ja voi hyvä tavaton, kun niistä malttoi päästää irti ja rentoutui riittävästi selässä, niin sehän oli perkule totta. Eihän niitä tarvittu. Kysynkin nyt: miksi kuolaintuen pitää olla niin pirullisen kova? Olen ainakin kahdelta kouluratsastaja/opettajalta kysynyt, että annapa ohjastuntuma mun kädelle, niin tiedän. Se on molemmilla kerroilla ollut niin kova, etten jaksa pitää sellaista yllä. Toki heppa kevenee jonkun ajan kuluttua, mutta siis nyt on täti kujalla. Miten tämä voi olla näin?

Voipi olla, että suhtautumiseni ohjasotteeseen on kieroutunut, koska Pullukka on aina ollut hiton vaikea edestä. Se on suorastaan kryptinen. Näin ollen kuvittelen itsekin olevani kryptinen. Tai ehkä olenkin. Oli miten oli, mutta näin on. Nyt vasta olenkin solmussa.