Ohjasote on ydinfysiikkaa

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Niin kuin huomasitte, kävin Unkarissa. Siellä mentiin western-tyylillä, ja se oli – loogista. Siis ei se ollut loogista, että unkarilaiset ratsastavat kuin cowboyt, vaan kaikki mitä hevosen kanssa tehtiin, tähtäsi johonkin jossa on järkeä. Jokainen liike oli perusteltu, tämä tehdään siksi, koska karjaa ajaessa pitää jne. Liikkeelle lähdöt, pysähdykset, muoto, kaikki. Satulakin on semmoinen kuin se on, jotta siinä jaksaa istua koko päivän ja jotta hevonen kärsisi mahdollisimman vähän sen alla. Miksi hevosen pään tulee olla alhaalla? Jotta selkälihakset ovat ylhäällä, ja satula lepää lihasten päällä. Myöskin kun hevosen pää on alhaalla, se on sinun kanssasi, eikä väijy ulkopuolisia. Niin loogista, että pistää miettimään mikä järki tässä eurooppalaisessa tyylissä on.

Vesterisen tyyli.

Vesterisen tyyli.

Kohta 1. Nuori mies nimeltä Robert opetti vielä nuorempaa hevosta, siis ratsutti sitä. Selitti koko ajan mitä teki. Mieleenpainuvin lausahdus oli seuraava: ”Teen tämän pohkeenväistön vain niin monta kertaa, että se on hyvä. Joskus yksikin kerta riittää. Jos tekisin enemmän, se olisi vain MINUN EGONI TAKIA, EI HEVOSEN HYVÄKSI.”

Meinasi pää räjähtää moisesta lausunnosta. Voi herran tähden, kuinkahan monta kertaa sitä on tullut itse paukutettua sitä sun tätä sarjaa ihan kerta kaikkiaan oman egon vuoksi? Aika monta! Kylläpä nyt hävettää. Hevonenhan tekee aina parhaansa, ja kun se ei riitä, niin sehän on ihan kujalla, että mitä se nyt vielä tahtoo? Vai.

Kohta 2. Ymmärrän, että eurooppalainen ja western -tyylit ovat erilaisia. Siltikin korvaan jäi soimaan lause: ”Älkää käyttäkö ohjia, ellei ole pakko. Niitä ei tarvita.” Ja voi hyvä tavaton, kun niistä malttoi päästää irti ja rentoutui riittävästi selässä, niin sehän oli perkule totta. Eihän niitä tarvittu. Kysynkin nyt: miksi kuolaintuen pitää olla niin pirullisen kova? Olen ainakin kahdelta kouluratsastaja/opettajalta kysynyt, että annapa ohjastuntuma mun kädelle, niin tiedän. Se on molemmilla kerroilla ollut niin kova, etten jaksa pitää sellaista yllä. Toki heppa kevenee jonkun ajan kuluttua, mutta siis nyt on täti kujalla. Miten tämä voi olla näin?

Voipi olla, että suhtautumiseni ohjasotteeseen on kieroutunut, koska Pullukka on aina ollut hiton vaikea edestä. Se on suorastaan kryptinen. Näin ollen kuvittelen itsekin olevani kryptinen. Tai ehkä olenkin. Oli miten oli, mutta näin on. Nyt vasta olenkin solmussa.

Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Paremman istunnan jäljillä, vol 14 765

In the alku of jotain todella deep.

In the alku of jotain todella deep.

Ai miksikö aloitin salilla käynnin? No tietenkin siksi, että Hippoksessa sanottiin, että niin pitää tehdä. Joka paikassa tohotetaan, että ratsastajan tulee harrastaa muutakin kuin ratsastusta. Etenkin tavoitteellisen ratsastajan. No, minä tavoittelen parempia kykyjä. Olen nyt kyykännyt kuin sekopää Janin valvonnassa ja kieltämättä oloni alkaa olla tiukempi. Onko se vaikuttanut ratsastukseeni mitenkään? Ei ole. Uskonkin, että ratsastuksestani tulee parempaa jos ratsastan enemmän. Jaksan varmasti paremmin jos olen lihaksikkaampi ja kovakuntoisempi. Nyt takana…ööö…kuukausi jumppausta! Jeee! Suosittelen kaikesta huolimatta, ehdottomasti.

MUTTA. Suurin ongelma useimmilla meistä onkin se, että teemme LIIKAA hevosen selässä. Etenkin nyt tuntuu siltä, kun Janin patistamana kävin tutustumassa Alexander-tekniikkaan. Tervetuloa uusi elämän, tervemenoa yliyrittäminen.

Alexander-Jyri kysyi minulta ensiksi tiedänkö mitään tekniikasta. Luulin, että osasin sössöttää asiasta jotain, mutta enpäs osannutkaan. Niinpä Jyri kertoi minulle missä mennään. Ihminen käyttää selkäänsä, niskaansa ja ylipäätään kaikkia osiaan ihan turhaan ja liikaa. Erityisesti selän ja niskan liika jännittyneisyys saa aikaan erilaisia vaivoja. Uskon kyllä. Niinpä ihan ensin Jyri laittoi minut istumaan tuolille, jonka hän on itse modannut. Siinä tunsin istuvani kuin mäkihyppääjä – etukenossa. Jyri oli hieman kauhuissaan, sillä hänen mielestään olin ennemminkin hieman takakenossa. Great! En edes tiedä miten päin olen! Sitten Jyri alkoi varovasti hivuttaa minua kohti istuma-asentoa, jossa selkäni ja niskani saavat olla rennosti. Se tuntui IHAN OIKEASTI USKOMATTOMALTA. En voinut uskoa, miten kevyeltä ja tasapainoiselta voi ihan pelkkä istuminen tuntua. Saattaapi olla, että te muut istutte aina suorassa, mutta minä näemmä en. Sitten Jyri kehotti minua nousemaan seisomaan niin, etten käytä oikeastaan mitään lihaksia. Mitä ihmettä. ”Joojoo, nouset vaan reflekseillä, kyllä jalat kantaa” sanoi Jyri, ja niin teki.

Sama toistettiin penkillä, jossa oli ehta Hubertus-satula arviolta 70-luvulta. Tuttu tuote siis alkeis-, jatko I- ja jatko II-kursseilta. Hyvin toimi edelleen! Jyri kehotti olemaan työntämättä ristiselällä yhtään eteenpäin. Se oli mullistavaa. ”Jätä selkä taakse” sanoi hän tajuamatta, että maailmani kääntyi raiteiltaan.

Tänään kokeilin uutta tekniikkaani turvallisesti Pullukan kanssa maastossa. Aivan upeaa! En kertaakaan joutunut ns. etsimään hyvää kohtaa satulasta tahi tasapainottelemaan yhtään millään. Ihan varmasti joku on aiemminkin selittänyt tämän minulle, mutta niin, etten tajunnut. Jyri sanoi, että vatsalihaksia pitää käyttää vain tarvittaessa, ei koko ajan. Jos jatkuvasti jännittää jotain, hengitys pienenee ja jousto kropasta katoaa. Ihan varmasti!

Onpa hienoa. Tämä nimenomainen Jyri on pitänyt kursseja ratsastajille yhdessä ystävänsä Tanja Kortelaisen kanssa, joka on Centered riding -opettaja. Eläköön! Minulla on toivoa!

Loppukevennyksenä laitan lähes-onnistuneen kuvan Hilpan suusta. Yksi hammas on lähtenyt, Hilpalla on ns. ekaluokkalaishymy. 🙂

Tirsk!

Tirsk!