Jumala antaa ja jumala ottaa

Eilen oli paskin päivä pitkään aikaan. Koira jouduttiin lopettamaan onnettomuuden myötä. Ei siitä sen enempää kuin että kyllä te tiedätte miten hirveää se on. Myönteiset puolet 1: oli jo vanha, ei lähtenyt kesken raikkaimman nuoruuden. Myönteistä 2: toinen koira elää.

Vasen on taivaassa, oikea kotona, joka sekin voidaan paikoitellen mieltää taivaaksi.

Vasen on taivaassa, oikea kotona, joka sekin voidaan paikoitellen mieltää taivaaksi.

No sitten otettiin tänään vähän erilainen lähestyminen koko elämään. Oltiin päivä ihan muissa hommissa (ihmis-) ja mentiin vasta yövuoroon tallille. Oltiin jo kaavailtu, että annetaan Pullukan hölkätä vapaana maneesissa. Tai siis laukata. Mutta sitten saimmekin idean, että OTETAANPA SE LAPSIHEVONEN MUKAAN! Ja sekös ilahdutti, jos nyt voi joku ilahduttaa.

Tässä kuvasatoa, compliments by Anna H.

IMG_0763

Hevoskuiskari ja hänen hevosensa, molemmat kai päissään, kun näin rakeinen kuva.

IMG_0753

Kuiskaajan lapsi, remmissä Hilpura ja perässä Pullukka.

IMG_0813

Tän selvempiä hölkkäkuvia ei saatu, sorit siitä.

IMG_0780

Äiti, mihin päin?

Summa summarum: Hilpan ravi on PALJON hienompi kuin äitinsä, laukkakin saattaa olla. Huomionoarvoista oli myös se, että tytöt ovat HYVIN samannäköisiä (pulleita). Jos Hilppa on nyt 2-vuotiaana melkein äitinsä kokoinen, kyllä siitä isompi tulee, näin kuvittelemme.

Summa summarum 2: Voi saakeli miten kiitollinen sitä saa ja tajuaakin olla, kun nuo molemmat ovat terveitä ja äkkiä katsottuna vissiin aika onnellisiakin. Niin paljon rikkinäisiä heppoja on ystäväpiirissä, että kyllä tämä on melko hieno tilanne! Ja nykyään nämä meidän hyväkkäät tarhaavat kimpassa ja hoitavat toisiaan <3

Summa summarum 3: Saattaa se jumalakin jotain ottaa ja antaa, mutta kyllä se on ensisijaisesti verottaja ja eläinlääkäri ja hevoset, joihin mun rahat menee. Niin että terveiset.

Etualalla äiti ja tytär, taka-alalla sen sijaan äiti ja tytär.

Etualalla äiti ja tytär, taka-alalla sen sijaan äiti ja tytär.

Mitä olen oppinut tällä viikolla

Hyvää joulua, Kavioliittolaiset!

Hyvää joulua, Kavioliittolaiset!

Kun taluttelet varsaa maneesissa, laita sille fullcheeck-kuolaimet. Tämä siksi, että kun varsa saa hepulin, tavalliset kuolaimet luiskahtaa helposti poskelle, mikä sitten tapahtuikin. Ei, tutit ei riitä, nekin luiskahtaa suuhun.

Kun esittelet varsalle joulukuusta, se saattaa TODELLA pitää siitä. Jopa niin, että joulukuusen koristenauhaa saakin yhtäkkiä nykiä sen kurkkutorvesta. Eipähän peljästynyt ainakaan.

Kun hevonen on vapaalla heinällä, se voi lihota merkittävästi jopa PÄIVÄSSÄ. Juoksuttamalla pääsee monta kierrosta pelkän pierun voimalla. Laihtui ehkä 50 kg.

Cob-kokoinen älä-ahmi-heinää-tai-kuolet-räjähtämällä-kuonokoppa ei mahdu Pullukalle, vaikka pieninenäinen onkin.

Karsinan kuivituksen voi hoitaa myös niin, että laittaa karsinan kulmiin kuiviketta. Siitä sitä on kätsä raapia tarpeen tullen keskemmälle.

Talviaikana hevosia kannattaa juottaa ihan ämpäristä, sillä automaattivesi on hiton kylmää. Eivät juo siitä tarpeeksi. Ymmärrät kai, ”aivot jäätyy”-tunne?

Hevosten rokottaminen 23.12. on neron keksimä systeemi. Se mahdollistaa hevosille pienen hetken ilman meikämanneja ja meikämanneille pari päivää aikaa lihota kunnolla. Elää kerrankin kunnolla ”sit ku”-elämää.

Himalajan suolakivessä ei välttämättä ole mukana narua.

On mahdollista, että Lick-it ei maistu ahneelle hevoselle.

Iso lasinen uunivuoka on mahdollista pudottaa tiskipöydältä niin, että se ei mene rikki. Siinä ollut makaroonilaatikko mahtuu myös yhteen Australianpaimenkoiraan ilman, että kukaan huomaa mitään. Paitsi ettei sitä makaroonilaatikkoa enää ole. Itse asiassa vuoka on nuolut niin puhtaaksi, että epäilen oliko koko makaroonilaatikkoa koskaan olemassakaan.

Nahkaiset ratsastushanskat voivat muuttaa pois ilmoittamatta mitään.

Otsalamppu on paras keksintö sitten pyörän.

Hyvää joulua, jengi! t. Pullukka, Hilppa ja Katja (&lapsi)

 

Hienoja teorioita

Pärjään vielä ilman peräänantorehua.

Pärjään vielä ilman peräänantorehua.

Juuri kun sitä luulee tietävänsä kaiken, niin johan nurkan takaa ilmestyy aivan uusi asia. Ruokinnan tiimoilta olen viime aikana naurua pidätellyt ihan tosissani. Jos kysyt heppojen ravintoasiantuntijalta mitä eläimelle pitäisi syöttää, on vastaus hyvinkin pitkälti ”heinää, kauraa ja kivennäistä.” Jostain kumman syystä tiedän melko vähän hevosia, jotka elävät näin alkukantaisella ruoalla. Omani toki, ainakin melkein. Lisänä Pullukka saa vain liisterin, jossa on pellavaa, chiaa ja vitamiineja. Tarpeen tullen roiskaisen sekaan myös elektroniikkaa eli elektrolyyttejä. Hyvin on voinut, ripulitkin tiessään. (tältä erää)

Pikkuisen tuossa jo heruttelinkin aiemmin, että kuulin, että eräät olivat käyneet keskustelua hevosen peräänannosta. Että kuinka hevonen ei tietenkään mene missään peräänannossa, koska se saa kauraa, ja kaura tekee mahan kipeäksi. No voihan se niinkin olla, mutta että siihen peräänantoon on sitten joku rehu. Joku niin ihana rehu, että hevonen oikein kiittää heilahtamalla perikseen. Olen jo kuullut, että sitä on tilailtu laajalti. Se on varmasti yhtä toimivaa kuin se, kun kaavailin syöttäväni Pullukalle raskausaikana gramaanit, jotta Hilppa osaa sitten olla periksessä. Tai mitä ihmettä: en ole kokeillut! En voi siis väittää!

Aika monta kertaa menee asioissa puurot ja vellit sekaisin. Kerran kuulin, että eräs eukko ei voinut laittaa hevostaan laitumelle, koska kuulemma laidun on kaikkein stressaavin paikka hevoselle. Tämä ihminen sanoi sen minulle suoraan. Suuni oli varmaan niin kauan auki, että huulet rohtuivat. Tokihan hevonen on täysin kujalla, jollei sitä ole koskaan tarhattu eikä se ole ollut laitumella, mutta lähtökohtana – Suomessa – näkemys on aika jännä. Jos laitumella olevilta keskimäärin kysytään, että mikä meininki, melko moni varmasti näyttäisi kuvainnollista peukkua. Pullukkahan toki veti tämänkin ihan vaan jonkin verran yli. Veti kahdessa päivässä semmoiset määrät nurmea (ilmeisesti hengittämättä), että vatsa oli kuin pallo, eikä käveleminen oikein onnistunut. Paskamaiset ihmiset kuitenkin kävelyttivät häntä, jonka seurauksena hevosestani purkautui noin vartin pituinen pieru. Hevoseni laihtui heittämällä kuusikymmentä kiloa. Olo keveni. Ihana fiilinki.

Päästin pikku puupan ehkä.

Päästin pikku puupan ehkä.

On minua myös läksytetty, kun olen juoksuttanut hevosta riimulla. Niin ei saa tehdä, sanoivat. Hevoselle se on vaarallista. Puhumattakaan ihmisistä. Narun päässä toljotti Pullukka päällään puhekupla ”monelta syödään?” En ymmärtänyt riskejä. Turvallista on kuulemma juoksuttaa kuolaimilla ja sivuohjilla. Ihan pelkällä tuurilla on Pullukka-polo jäänyt henkiin. Ja minä. Näin siis hevonen, joka mennessäni jyrkkää ylämäkeä ilman satulaa, pysähtyy kesken mäen, katsoo taakse ja päällä on puhekupla ”nousetko vähän ylemmäs siellä selässä, sä putoat kohta.” Ok, sori. Ja matka jatkuu.

Eräs estevalmentaja nauroi minulle kovaan ääneen, kun kerroin harjoittelevani siirtymisiä hevoseni kanssa. Ihan siis käynnistä raviin, ravista laukkaan ja kaikkea siltä väliltä. ”Mihin ihmeeseen sinä estehevosella siirtymisiä tarvitset,” sanoi hän. Piipitin, että esim. hallintaan. Hän nauroi. Samainen valmentaja kajautti lapselleni, joka hölkkäsi rennosti ja ryhdikkäästi suomenhevosella ilman satulaa, että ”mitäs järkeä tuossa on? Ei mitään! Kukaan kilparatsastajakaan ei ratsasta ilman satulaa.” Jaa. Hyvä tietää. Ei mekään sitten, kun ei kerran kilparatsastajatkaan. Ai niin, mutta eihän me olla kilparatsastajia. JA MITÄ VAIKKA OLTAISIIN?

Voi kerta kaikkiaan tämä laji on välillä hämärä. On kyllä niin monta kiehtovaa ohjetta, että jotta. Onneksi olen jo itse niin vanha, että ei paljon kiinnosta. Ja sitäpaitsi: huomenna lapsi KILPARATSASTAA Pullukalla estekisoissa ekaa kertaa! Raportoin iltasella.

Nyt meneen lepoon. Olen ollut 48h vahtimassa lukion ekaluokkalaisten risteilyä. God bless me.