Korvaammeko ihmissuhteet hevosilla?

Meidän Pikku Hilppa ja crazy horselady.

Meidän Pikku Hilppa ja crazy horselady.

Eräs kengittäjä kerran mutisi, että hevosnaiset on ihan hulluja, koska niillä ei ole mitään muuta kuin hevoset. Ei ole kavereita, ei miehiä (tai naisia) eikä muuta elämää. Kengittäjän mukaan se tekee naisista aivan mahdottomia. En väittänyt vastaan. Aloitin välittömän arvioinnin. Täytyy myöntää, että aika paljon tulee luuhattua hevosten parissa. Paljon on myös tullut kannettua rahaa baareihin, silloin ennen. Ehkä siksi en ole lainkaan katkera siitä, etten ole GP-ratsastaja tai mikään muukaan merkille pantava. Kun en ole uhrannut elämääni lajille. Olen myös siinä edellisessä elämässä baarielämän lisäksi tehnyt pari lasta.

Kun lapset olivat pieniä, en tohtinut käydä tallilla neljää kertaa enempää viikossa. Se oli ihan maksimi. Miksikö? Koska a) joka kerta kun olin ollut tallireissulla noin tunnin, puhelin soi: Tuutko kohta? Taustalla huusi kaksi lasta täyttä kurkkua ja b) koska en oikeasti halunnut, että lasten äiti on aina pois. Tallille oli tuolloin 40 kilometriä matkaa. Kompromissi, siis. Jonkun mielestä hevonen kärsi. Asia selvä. Onneksi en tuolloin edes tiennyt kuinka monella eri tavalla hevosta voi kohdella väärin.

Lasten kasvaessa olen paitsi eronnut, myös onnistunut luisumaan tallille enemmän. Silti olen päättänyt, että jos pitää valita, niin valitsen kakarat. Jotenkin tuntuisi moraalittomalta valita ennemmin oma harrastus kuin omat nappulat. Urheilijat joutuvat kai miettimään moisia asioita ihan päivittäin. Itse tuumin, että ehdin tallilla sitten kun nassikat eivät enää jaksa hengailla kanssani.

Koska olen mahdollisimman maltillinen ratsuhevosen omistaja, pääsen seuraamaan sivusta molempia ääripäitä. Eräällä ystävälläni on ihana, pullea suomenhevonen omassa pihassa. Sillä ratsastellaan kun keretään ja ajetaan kun keretään. On sillä pari loimea, mutta on sillä myös tuuhea tukka. Satula on mikä on, jostakin tempaistu. Ruokinta on ihan sivistyneen vähäpätöistä, korsirehu pelaa suurta roolia. Kengitetään kun siltä näyttää. Ongelmat muodostuvat pääasiassa kaatuneista aidoista, jos ongelmia ylipäänsä ilmenee. Silloinkin hevonen on lähinnä siirtynyt viereiselle lohkolle tai ilmestynyt ikkunan alle morjenstelemaan.

Joku pitää moista menoa vastuuttomana.

Toisessa äärilaidassa hevosen jalat pestään joka päivä rivishampoolla (tai jollain vastaavalla), jottei riviä tule. Sen tarha on päällystetty kumimatolla ja heinät ovat heinäverkossa. Nämä siksi, ettei hevosen vatsaan mene hiekkaa (ei ole aiemmin koskaan ollut). Samainen hevonen saa joka päivä massiivisen ämpärillisen märkää erikoissössöä. Kaikki varusteet pestään joka päivä (reipas!) ja vanhat loimet lentävät auttamattomasti roskiin. Hevosen mieltä ei pahoiteta laukkaamalla silloin kun se ei halua. Hevosen kanssa ei mennä maastoon, ettei mitään satu.

Joku pitää moista menoa vastuuttomana.

Ollaanhan me hulluja. Onhan se totta, että jos korvaa parisuhteen koiralla, kissalla tai hevosella (tai joku jopa lapsella), niin eihän siinä ole mitään tolkkua. Toisethan harrastavan omia lapsiaan! Ihan yhtä sekopäistä se on. Jonain päivänä lapsiparalle valkenee väistämättä, että hän ei olekaan maailman napa. Silloin iskee masennus, psykoosi ja allergia. Tiedä vaikka vielä keliakia, dystopia ja noro.

Liiallisen hössötyksen kohteena olleista hevosista saattaa tulla hermoraunioita. Tössä (= Eeva-Liisa Penttilä), jonka tallissa Pullukka vietti raskaus- ja lapsivuodeajan kertoi, että aika monta kertaa on hössöttävä naisihminen kurvannut pihaan tamman kanssa ja aloittanut heti valtavan selostuksen siitä, kuinka vaikea, ellei suorastaan mahdoton tamma on käsitellä. Eukon kurvattua pihasta tamma on suorastaan lösähtänyt ja lampsinut onnellisena syömään heinää. Ei ikinä mitään ongelmia! Haha. (Noinkohan olin itse juuri moinen tampio.)

Ystävänpäivän opetus olkoon: ottakaa iisisti!

Kengittäjät kilpasilla

 

crap-e1410201411721

Yllättävän paljon kuulee karvahattujen suusta kuinka hevonen pitäisi kengittää ja kuinka kengittäjä ei ymmärrä. Se kuulostaa vähän siltä kun harrastajalääkäri alkaisi neuvoa kirurgia. Onhan se toki niin, että semmoisiakin heppuja on, jotka ovat itse opetelleet kengittäjän työn. Ei se välttämättä ole huono tie, mutta saattaa venähtää pitkäksi. Ja jokunen voi kärsiä siinä matkalla. Koulutuksen tarkoitushan on estää oppilaita tekemästä tyhmiä virheitä.

Kuin sattuman kaupalla kaksi ystävääni päättivät hakea tannoin kengittäjän oppiin. Molemmat pääsivät. Kummatkin myönsivät jo ensimmäisen kuukautensa jälkeen olevansa totaalisen kujalla. Että miten ikinä voi tulla hyväksi? Kun se asentokin on niin helvetillinen. Ja ainoa tie oppia on katsella itseään parempia ja nakuttaa nakuttamasta päästyään.

Kengittäjän työ on käsityötä. Sen lisäksi on hyvä, jos on joku tatsi eläimiin. Helpottaa ihan hulluna. Siihen on syynsä miksi minä en hakeudu kengityshommiin. Olen nikkarina ala-arvoinen ja pelkkä hokkien ruuvaus saa tajuntani hämärtymään. Ehkä juuri siksi arvostan suuresti ihmisiä, joilla on palava halu tehdä hevosen kaviosta hienosti kengitetty. Sellaista paloa ei kaikilla ole. On suuri ero katsella sellaisen työtä, joka oikeasti haluaa tehdä kaiken pieteetillä ja sellaista, joka vaan lätkäisee kengät kavioon. Viimeksi mainitusta tulee fiilis, että pitäisikö tässä pyytää anteeksi jostain.

Jotkut arvostelevat, että kengityskisoissa tehdään vain hyvänNÄKÖISTÄ jälkeä, mutta että loppukäyttäjä kärsii. Sitähän voi kaikin mokomin mennä seuraamaan viikonloppuna Elma-messuille Helsingin messukeskukseen. Siellä on niekka poikineen mittelöimässä kengityksen kuninkuudesta. Mukana menossa ovat mm. istuva Suomen mestari Riina Villanen, vanha guru Jaska Granström ja esmes elokuvaohjaaja Auli Mantila, joka on nykyään kengittäjä. Ihan ulkomailtakin näyttää nimensä perusteella joku tulevan.

Hevosenomistajana arvostan kengittäjiä suunnattomasti, vaikka yksi niistä on aiheuttanut Pullukalle puolen vuoden breikin. Sattuuhan sitä. Ei johtunut kengittäjän hutiloinnista. Kavio on uusiutuva luonnonvara, ei siitä kannata ranteita avata. Pullukan kaviot voivat nykyään paremmin kuin kuunaan.

Jos haluat mennä Elma-messuille äimistelemään mm. kengittäjien kilpataontaa, laitahan viestiä! Kavioliitto arpoo 10 lippua halukkaille! JA MUISTAKAA ÄÄNESTÄÄ BLOGIEXPOON MEIKÄMANNEJA TÄÄLLÄ. Pitäähän meidän nyt joskus edes voittaa jotain!

c707b63a7245ceec55e5dbf6f68ecd2df3b453f64df51534930914afa46e4a64_1

Kuolaimet suuhun, mihinkäs muuhun

Pullukan kynsihuolto. Kuva: Anna Aalto

Pullukan kynsihuolto. Kuva: Anna Aalto

Kaveri lähetti minulle uudenkarheat NeueSchule-kuolaimet. Olivat aivan uutta huutoa, hevoselle ystävälliset ja ihan erilailla muotoillut kuin perinteiset. Toisin sanoen ne olivat kaarevat, kolmipalaiset ja sitä ystävällistä materiaalia. Ilolla lähdin kokeilun tielle.

Tässä ne hienot on.

Tässä ne hienot on.

Kompastuskivi 1: ihan pikkusen liian pienet. Justiinsa riittivät suun mittaan, mutta jos ottaisin käyttöön, ottaisin sentin pidemmät. No, ei protestoinut ja olin metsään menossa, joten eikun kokeilemaan.

Pullukkahan on kaiken kaikkiaan mutkikkain hevonen suustaan, jota olen kutakuinkin 37 vuoden aikana tavannut. Niinpä olen kokeillut niveliä, suoria, kilkuttimia, kälkyttimiä, kulkuttimia, kumia, erilaisia metalleja ja kuolaimetonta. Olen myös kokeillut erilaisia turparemmejä ja apuohjia.

Tällä hetkellä tyytyväisimmän hevosen saa kumi-pelhamilla, ei millään muulla. Noin neljä kuukautta sitten kumi-pelham oli hänen mieletään aivan paska. Silloin uskottiin pelkästään kolmipalaa, jos sitäkään. Toisinaan suora kumi on ainoa oikea. Full-cheeckiä kokeilin myös vain todetakseni, etten enää koskaan kokeile.

Niinpä tämä ihana, uusi kuolain, jolta odotin kaikkea, olikin ihan kuin mikä tahansa, mikä ei juuri tänään käy. Ei varsinaisesti seonnut niistä, mutta en myöskään saanut ensimmäistäkään tuntumaa. Kylläpä ottaa pattiin. Olisi ihanaa käyttää mahdollisimman hevosystävällisiä kamoja, mutta mitä jos hevosen mielestä hevosystävällisimmät vehkeet ovatkin aivan eri kuin minun mielestäni? Jos hevonen tosiaan viihtyy pelhamin kanssa? Mikä minä olen siihen sanomaan mitään?

Monesti olenkin tätä miettinyt. Jos hevonen on tyytyväinen karsinassaan, mutta kauhuissaan tarhassa, niin pitääkö se sinne laittaa? Entäs jos hevonen viihtyy loimi päällä, niin miksi se pitää totuttaa olemaan ilman? Jos hevonen stressaantuu vapaana, eikö se saa olla hihnassa? Jos hevonen ei kestä luista pyllyäsi sen selässä, eikö satula olekin silloin parempi vaihtoehto? Eikös se hevosenlukutaito olekin juuri sitä, että nähdään milloin hevonen on tyytyväinen?

Esimerkkinä mainittakoon Pullukka, joka oli silminnähden onnellinen kökkiessään uuden kengittäjän käsissä. Ettäkö hevosta ei saisi kengittää? Millä minä sitten hemmottelen hevostani?

Entäs trailerishow. Ensimmäinen hevoseni Korppu rakasti matkustaa tarilerilla. Edellinen omistaja käytti häntä ihan ajelulla. Vai että se stressaa? Ei kaikkia.

Ollaankos siis suvaitsevaisia ennen kaikkia hevostemme kanssa. Jos kirjassa lukee, että kylmä suihku on parasta hevoselle, se ei välttämättä mene hepalle jakeluun.