Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.

Oletko kouluratsastaja, koska pelkäät?

Älkää peljätkö. Suojaan selustaa.

Älkää peljätkö. Suojaan selustaa.

Juttelin yhtenä päivänä kaverini kanssa, joka harrastaa ratsastusta koulutallilla. Siellä ei siis ole yhtään estehevosta, eikä tule. Kuuntelin  kaverin juttuja aivan suu auki. Siellä ihmiset saattavat mennä reenaamaan aamulla ennen sianpieremää, ettei kukaan häiritse. Ei siinä mitään, kukin tyylillään. Sitä lähinnä mietin, että kilpailut yleensä osuvat paikkaan, jossa on muitakin, joten miten siellä sitten voi olla? Raivona?

Yhtenä päivänä joku henkilö oli aivastanut kentän laidalla, ja siitä oli noussut hirmuinen kalabaliikki. Että pitääkö tulla tänne aivastelemaan, hevoset pelkää. Taas suuni oli ammollaan. Mitä ihmettä? Mikä ihmeen vakuumi on riittävä, jos aivastuskin on liikaa?

Tulin siihen kehäpäätelmään, että monet kouluratsastajat pelkäävät kontrollin menetystä. Eihän se kivaa ole kellekään jos hevonen häipyy otteesta, mutta joillain se vaan menee yli. Se ajaa jopa sen yli, että opeteltaisiin yhdessä sietämään maailmaa, kestettäisiin pieni häly ja hämminki ja jatkettaisiin sitten elämää kun on totuttu. Joskushan siihen voi luiskahtaa hirveästi aikaa. Uskon, että vielä enemmän menee aikaa, jos koko elämän joutuu suunnittelemaan sen mukaan milloin voi ratsastaa, ettei kukaan häiritse.

Toisella tallilla kovaa laukkaaminen on kielletty. Se kuulemma johtaa siihen, että kaikki villiintyvät. Sehän kuulostaa ihan ratsastuskoulun alkeiskurssilta. Yksi laukkaa ja muut seisovat tai kävelevät, ettei mitään vaan tapahdu. Eikö se olekaan se alkupiste, josta kehitytään nimenomaan hevosen hallinnassa? Ja miltä mahtaa tuntua hevosesta, jonka selässä ollaan aina vähän varpaillaan?

Harva tuntuu muistavan, että oma pelko tarttuu sekä koiraan että hevoseen. Sehän on toki vaikea hallita, oma pelko, mutta jo pelkästään sen tiedostaminen auttaa. Että okei, nyt tässä ollaan vähän paniikissa, mitenköhän tästä tunteesta pääsee eteenpäin. Hirveän harvoin paniikki on auttanut ratkaisemaan mitään. Ainakaan etukäteen suoritettu panikointi.

Moni tuttuni, joka on sairaan hyvä ratsastamaan ja pärjäisi vaikka minkä norsun kanssa, ei suostu enää menemään maastoon laukkaamaan tai hyppäämään esteitä. Se on kuulemma liian pelottavaa. Hyväksyn sen mukisematta. Sitä sen sijaan sitä en hyväksy, että minun pitää alkaa hiippailla, koska muita pelottaa. Se on ympäröivän maailman olemassaolon kieltämistä.

Kaikki ihmiset ja hevoset eivät sovi yhteen

Hyvä parivaljakko!

Minulla säteilee polla.

Kuinkahan monta vuosikymmentä tuli harjoiteltua ratsastusta kunnes tajusin, että en välttämättä olekaan maailman paskin, vaan en vain osaa ratsastaa jotain tiettyä/tiettyjä hevosia. Pääsin tämän ajatuksen jäljille kun luin jonkun suomalaisen kouluratsastajan haastattelua jostain. Kuvaavaa on, etten ollenkaan muista kenestä oli kyse. Pointti oli se, että ihminen hakkasi päätä seinään yrittäessään hevosella jos toisellakin ja vasta sitten kun SE OIKEA osui kohdalle, homma alkoi sujua. Hänellä toki kyse oli kilpailemisesta, itselläni ihan vain itseni voittamisesta. Että etenisin henkilökohtaisesti johonkin, saisin fiiliksiä.

Muistan kokeneeni moisia fiiliksiä joskus nuorena. Ne jäävät mieleen. Kerran, olin jotain 12, opettaja pisti kesken tunnin minut vaihtamaan hevosta yhden toisen kanssa, koska se toinen ei saanut poniaan MIHINKÄÄN. Meinasin haljeta ylpeydestä kun tunsin jo selkään noustessa, että homma lähtee toimimaan. Osittain siksi, että tahtotilani (anteeksi sana) oli väkevä, mutta osittain siksi, että opettaja uskoi minuun. Osasyy saattoi olla sekin, että jostain syystä tajusin millä kikalla hepan sai liikkeelle. Tai en ainakaan estänyt sitä liikkumasta.

Moni on sanonut, että jos tavallinen tallukka lätkäistään aivan kertakaikkisen huippukouluratsun selkään, hevonen ei kulje MIHINKÄÄN. Uskon sen kokeilemattakin. Muutenhan kaikki meistä olisi huippuja, jos se pelkästään hevosesta olisi kiinni. Tai silloin kannattaisi vuokrata omaa huippuhevostaan puhtaisiin valokuvaustarkoituksiin.

Isoilla esteradoilla seikkailevat ratsastajat ovat myös jotain ihme taikureita, eivätkä silti edes samanlaisia keskenään. Yhdellä hienosti toimiva hevonen ei toimi toisella ollenkaan. Kuinkahan moni huippuhevonen on myyty johonkin kauko-itään tai Ukrainaan, eikä niistä ole sen koommin kuultu? Niinpä. Kun katselee jotainWorld Cup -rataa, on vaikea kuvitella, että jotain niistä hevosista olisi ”vaikea ratsastaa”. Niin tasaisilta ne näyttävät. Ja silti –  yhdellä hyviä, toisella huippuja.

Pullukka on niin tottunut minun häsläämiseeni, että se on todistajien läsnäollessa ainakin kahdesti noussut pystyyn ammattilaisen ollessa selässä. ”Miksi et tee niin kuin äiti, teet väärin.” Pullukalle kaikki tyylilajit eivät käy. On siellä moni yrittänyt. Minä jatkan edelleen yrittämistä. Ilahtuneena totean, että lapsi on oppinut ratsastamaa Pullukalla hienosti. Siinä voi olla ylpeä kahteen eri suuntaan. Viikonloppuna taas kisataan!