Vaihdan tallia, nää on hulluja!

Kuva: Pekka Kärpänen

Kuva: Pekka Kärpänen

Montako kertaa olet törmännyt ihmiseen, joka joutuu vaihtamaan tallia poikkeuksellisen usein, koska tallilla mättää? Joko hevosta kohdellaan huonosti tai ihmiset on muuten hulluja tai juoppoja. Seuraavalla tallilla kerrotaan avoimesti menneistä, koska ollaan niin helpottuneita, kun on pelastuttu hirveyksiltä. Täytyy myöntää, että tarinat kuulostavat kammottavilta. Niitä kuulee myös liiton suunnalta, alkoholismin ja tallinpidon yhdistäminen on hankala paikka kelle tahansa, ei vähiten siksi, että alkoholismin myöntäminen on pirun vaikeaa. Mutta ainahan kyseessä ei ole alkoholi, vaan ainoastaan ihmisten välinen kemia. Kuka silloin onkaan hullu? Se voi olla kuka vaan.

Ensimmäisen oman hevosen hankkiminen on jännää hommaa, ja jollei tunne porukkaa, sopivan tallinkin löytäminen on tuuripeliä. Useimmissa tuntemissani paikoissa homma pelaa ihan okei. Ristiriitoja syntyy maneesin käytöstä tai erilaisten ratsastuskulttuurien kohtaamisesta. Joku tykkää mennä kovaa, toinen ei kestä vauhtia ollenkaan. Yhdelle loimiasiat ovat elämää suurempia, toinen loimittelee suurpiirteisemmin. Joku syyttää itseään kaikesta sattuneesta, toinen taas muita. Samahan se on työpaikoillakin: joidenkin mielestä muut ovat aina kaiken hyvän tiellä.

Törmäsin joitakin vuosia sitten tallillamme henkilöön, joka oli vaihtanut tallia monta kertaa. Henkilö oli tavattoman mukava ja herttainen ja hevonenkin oli ihan asiallinen. Olin tietysti kiinnostunut miksi tallia oli jouduttu vaihtamaan niin usein. Syynä oli se, että muut tallilaiset ja tallin omistajat olivat puhuneet pahaa hänen selkänsä takana. No eihän se kivaa ole! Kyllähän semmoisesta pois haluaa kuka tahansa. Sitten alkoi ihmetyttää, että miten JOKAISELLA tallilla saattoi olla tilanne sama? Etenkin, kun henkilö oli niin mukava. En tiedä mistä kenkä lopulta puristi, mutta epäilen rahan liittyneen tilanteeseen. Jos ei olekaan rahaa maksaa tallivuokria, se on uskomattoman noloa. Vain promille meistä porskuttaa iloisena, vaikka ei ole rahaa. Se hävettää, ja häpeä saa pään keksimään ihmeellisiä venkuroita ja kehittelemään salaliittoteorioita. Se on tapa selviytyä. Eihän se hienoa ole, mutta näin se menee. Ja ennen kaikkea hankala paikka kaikille. Varsinkin tallinpitäjälle, jos hän sattuu olemaan kiltti ja joustava. Saanko ikinä rahojani, hän miettii, eikä henno ajaa mukavaa ihmistä ja hevosta pellolle.

Toinen äärilaita on tietysti ”Minä olen maksanut” -ihmistyyppi. Tallisopimuksessa on usein selkeä määrittely mitä tallivuokraan kuuluu. Tämä ihmistyyppi pitää säännöistä kiinni älyttömyyksienkin uhalla. Saattaa jopa tulkita itse eri kohtia toisin kuin muut. Tämä asiakas vaatii palvelua, eikä siivoile muiden kakkoja, koska se ei ole sopimuksessa. Rohkenen epäillä, että tämä tyyppi olisi kotonaan missään muualla kuin täyden palvelun tallilla, jossa kuukausivuokra hipoo keskivertoihmisen kuukausiansiota. Jos sen kaltainen henkilö osuu tavallisten harrastajien sekaan, syntyy takuuvarmasti konflikteja. Konfliktien seurauksena puhutaan aina pahaa selän takana. Se ei useinkaan paranna tilannetta.

Siellä, missä on ihmisiä, on aina sekavaa. Kun hevoset laitetaan ensimmäistä kertaa yhdessä tarhaan, joku ottaa johtajan paikan ja kaksi muuta yrittävät päästä heinäkasaan osingoille. Toinen hyväksytään ja toinen saa kestää koulukiusaamista aikansa, kunnes sekin hyväksytään porukkaan. Siihen loppuu venkoilu, kaikki ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmisten kanssa on niin pirun vaikeaa. Jollain ei ole pätkääkään pelisilmää ja toinen taas ei tunne itseään. Kolmas esittää ystävällistä ja haukkuu kaikki kun selkänsä kääntää. Olisinpa hevonen! Tai koira! Niin paljon selkeämpää on niillä.

Miten sitten välttää koflikteja? Jos on itse hyvinkin vetäytyvää sorttia, kannattanee mennä pienelle tallille, jossa on vähän porukkaa. Näin saa usein harrastaa rauhassa, eikä joudu kohtaamaan muita, kuin oman hevosensa. Osa talleista on painottunut este- tai koulupuolelle. Ei ole järkevää mennä esteiden sekaan raivoamaan kouluradoista tai päin vastoin. Oma tapa harrastaa on hyvä tajuta ja hakeutua samanlaisiin jengeihin. Useimmille tämä on joukkuelaji!

Ja sitten on vielä se, että kireällä ihmisellä on usein kireä hevonen. Miksiköhän? Muistakaa hengittää!

 

PS. En ole itse koskaan joutunut ”hirveälle” tallille. Jokaisella tallilla olen viettänyt joitakin ihan järkyttävän hauskoja hetkiä! Eikä hevosillakaan ole ollut mitään hätää. Terveiset Elomalle, Hynnään, Kiloon, Nuuksioon, Tampajalle ja Hästbackaan!

 

Ratsastajan kädet – ikuinen kriisin paikka

Mielestäni tämä on ihan hyvä ohjasote ja satula myös. T.Pullukka

Mielestäni tämä on ihan hyvä ohjasote ja satula myös. T.Pullukka

Törmäsinpä kummalliseen, ja samalla niin ymmärrettävään pulmaan taannoin Keiteleellä. Eräs leiriläinen, joka harrastaa enimmäkseen länkkää, valitti, että tästä eurooppalaisesta tyylistä tulee niska kipeäksi. Olin ensin, että öö, mutta kun hän sanoi, että saa yhtenään olla vetämässä näistä ohjaksista, niin tuleehan se. No niin tulee!

Ja aivan, joku siellä jo huutelee, että ohjista ei saa vetää. Ei saakaan, mutta jos/kun on kyse suomenhevosesta, jonka kaula on paksu kuin itse isänmaa ja se ei pysähdy, niin mitä ajattelit? Kyllä siinä joutuu kuulkaa vetämään. Toisinaan maastossakin saa vetää ihan tosissaan jos meinaa tulla kotiin jotain muuta vauhtia kuin kiitolaukkaa, joka on sinänsä ihan hyvä askellaji sekin. Eikä tarviste olla edes suomenhevonen (olin eilen Pullukan kanssa ns. kiitomaastossa, jarrut inte).

Kerran sain hienon, vaikkakin lyhyen oppitunnin kouluratsastaja Karolina Liuksialalta. Olivat polkaisseet tuttunsa kanssa pystyyn verkossa toimivan ratsastuskoulun, ja esittelivät sitä sitten. Meillä oli ohjelmanumeron nimi AVOVÄISTÖ. Karolina kertoi, kuinka etenkin vanhempaa kopukkaa pitää jumpata kunnolla ennen kuin vaaditaan asioita. Ymmärrän oikein hyvin. Harjoitus aloitettiin etsimällä sovelias ohjasote. Herran tähden, miten tiivis se on! Ei riitä ihmisen lihas kuin hetken aikaa! Ymmärrän toki, että kyseessä on ns. kehys, johon hevosen halutaan menevän, ja kun yhteistyö alkaa löytyä, avut muuttuvat höyhenenkevyiksi. Olen kartalla tästä. Ongelma onkin siinä, että en mitenkään osaa pitää HYVÄÄ TUNTUMAA VETÄMÄTTÄ OHJISTA, etenkään kun se hyvä tuntuma on saatanallisen raskas.

Tähän varmaankin toinen äärilaita jo korottaa ääntään: ÄLÄ VEDÄ OHJISTA. En vetäisikään, jos muu konsti olisi mahdollinen. Muistan ikuisesti kun nuorna ratsastin erästä vanha kilparatsua noin niin kuin liikuntamielessä. Omistajansa sanoi, että ”se sitten tykkää melko kovasta kädestä”. Olin ihan kujalla. Miten voi tykätä? En meinannut ollenkaan uskoa, kunnes kerran jouduin jarruttelemaan vanhaa rouvaa siihen malliin, että löysin ns. sopivan otteen. Se oli melkoisen kova, mutta herran tähden, että alkoi hevonen kulkea hienosti! Aiavn siltä seisomalta hän oivalsi mistä on kyse. Ja minä myös.

Niskahan tulee kipeäksi siitä, kun ei rentouta hartioita. Väitän, että noin sata vuotta saa ratsastaa kahdeksalla hevosella päivässä, että ihan kunnolla rentoutuu olka. On se vaan sen verran kokonaisvaltaista hommaa, että helposti jännittyy, VAIKKA EI SAISI. Länkkähommassahan ohjat ovat vain ns. VARALLA jos mikään muu ei toimi. Onko nyt niin, että pitää alkaa länkkäämään vallankin? Vai miten tästä eteenpäin? Itse pidän kovasti molemmista lajeista, mutta toisesta tiedän noin 99% enemmän. Onko tässä nyt joku kulma, mikä jää pimentoon? Miksi länkkähevosen suu jätetään rauhaan ja se tottelee silti, miksi euroopplaistyylisen hevosen suu on toisinaan kuin betonia? Miksi hyvä ratsastaja saa kaikki kulkemaan? Mitä?

No niin, siinä teille pähkinää purtavaksi. Perjantaina elikkäs huomenna menen muuten ratsastuskeskus Ainoon haastattelemaan Hanna Tardiveauta, ehkä hän osaa vastata tähän. Ja viikonlopun vietänkin Kuninkuusraveissa! Soon moro.

Ohjasote on ydinfysiikkaa

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Niin kuin huomasitte, kävin Unkarissa. Siellä mentiin western-tyylillä, ja se oli – loogista. Siis ei se ollut loogista, että unkarilaiset ratsastavat kuin cowboyt, vaan kaikki mitä hevosen kanssa tehtiin, tähtäsi johonkin jossa on järkeä. Jokainen liike oli perusteltu, tämä tehdään siksi, koska karjaa ajaessa pitää jne. Liikkeelle lähdöt, pysähdykset, muoto, kaikki. Satulakin on semmoinen kuin se on, jotta siinä jaksaa istua koko päivän ja jotta hevonen kärsisi mahdollisimman vähän sen alla. Miksi hevosen pään tulee olla alhaalla? Jotta selkälihakset ovat ylhäällä, ja satula lepää lihasten päällä. Myöskin kun hevosen pää on alhaalla, se on sinun kanssasi, eikä väijy ulkopuolisia. Niin loogista, että pistää miettimään mikä järki tässä eurooppalaisessa tyylissä on.

Vesterisen tyyli.

Vesterisen tyyli.

Kohta 1. Nuori mies nimeltä Robert opetti vielä nuorempaa hevosta, siis ratsutti sitä. Selitti koko ajan mitä teki. Mieleenpainuvin lausahdus oli seuraava: ”Teen tämän pohkeenväistön vain niin monta kertaa, että se on hyvä. Joskus yksikin kerta riittää. Jos tekisin enemmän, se olisi vain MINUN EGONI TAKIA, EI HEVOSEN HYVÄKSI.”

Meinasi pää räjähtää moisesta lausunnosta. Voi herran tähden, kuinkahan monta kertaa sitä on tullut itse paukutettua sitä sun tätä sarjaa ihan kerta kaikkiaan oman egon vuoksi? Aika monta! Kylläpä nyt hävettää. Hevonenhan tekee aina parhaansa, ja kun se ei riitä, niin sehän on ihan kujalla, että mitä se nyt vielä tahtoo? Vai.

Kohta 2. Ymmärrän, että eurooppalainen ja western -tyylit ovat erilaisia. Siltikin korvaan jäi soimaan lause: ”Älkää käyttäkö ohjia, ellei ole pakko. Niitä ei tarvita.” Ja voi hyvä tavaton, kun niistä malttoi päästää irti ja rentoutui riittävästi selässä, niin sehän oli perkule totta. Eihän niitä tarvittu. Kysynkin nyt: miksi kuolaintuen pitää olla niin pirullisen kova? Olen ainakin kahdelta kouluratsastaja/opettajalta kysynyt, että annapa ohjastuntuma mun kädelle, niin tiedän. Se on molemmilla kerroilla ollut niin kova, etten jaksa pitää sellaista yllä. Toki heppa kevenee jonkun ajan kuluttua, mutta siis nyt on täti kujalla. Miten tämä voi olla näin?

Voipi olla, että suhtautumiseni ohjasotteeseen on kieroutunut, koska Pullukka on aina ollut hiton vaikea edestä. Se on suorastaan kryptinen. Näin ollen kuvittelen itsekin olevani kryptinen. Tai ehkä olenkin. Oli miten oli, mutta näin on. Nyt vasta olenkin solmussa.