Ohjasote on ydinfysiikkaa

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Tässä mennään eurooppalaista koulua.

Niin kuin huomasitte, kävin Unkarissa. Siellä mentiin western-tyylillä, ja se oli – loogista. Siis ei se ollut loogista, että unkarilaiset ratsastavat kuin cowboyt, vaan kaikki mitä hevosen kanssa tehtiin, tähtäsi johonkin jossa on järkeä. Jokainen liike oli perusteltu, tämä tehdään siksi, koska karjaa ajaessa pitää jne. Liikkeelle lähdöt, pysähdykset, muoto, kaikki. Satulakin on semmoinen kuin se on, jotta siinä jaksaa istua koko päivän ja jotta hevonen kärsisi mahdollisimman vähän sen alla. Miksi hevosen pään tulee olla alhaalla? Jotta selkälihakset ovat ylhäällä, ja satula lepää lihasten päällä. Myöskin kun hevosen pää on alhaalla, se on sinun kanssasi, eikä väijy ulkopuolisia. Niin loogista, että pistää miettimään mikä järki tässä eurooppalaisessa tyylissä on.

Vesterisen tyyli.

Vesterisen tyyli.

Kohta 1. Nuori mies nimeltä Robert opetti vielä nuorempaa hevosta, siis ratsutti sitä. Selitti koko ajan mitä teki. Mieleenpainuvin lausahdus oli seuraava: ”Teen tämän pohkeenväistön vain niin monta kertaa, että se on hyvä. Joskus yksikin kerta riittää. Jos tekisin enemmän, se olisi vain MINUN EGONI TAKIA, EI HEVOSEN HYVÄKSI.”

Meinasi pää räjähtää moisesta lausunnosta. Voi herran tähden, kuinkahan monta kertaa sitä on tullut itse paukutettua sitä sun tätä sarjaa ihan kerta kaikkiaan oman egon vuoksi? Aika monta! Kylläpä nyt hävettää. Hevonenhan tekee aina parhaansa, ja kun se ei riitä, niin sehän on ihan kujalla, että mitä se nyt vielä tahtoo? Vai.

Kohta 2. Ymmärrän, että eurooppalainen ja western -tyylit ovat erilaisia. Siltikin korvaan jäi soimaan lause: ”Älkää käyttäkö ohjia, ellei ole pakko. Niitä ei tarvita.” Ja voi hyvä tavaton, kun niistä malttoi päästää irti ja rentoutui riittävästi selässä, niin sehän oli perkule totta. Eihän niitä tarvittu. Kysynkin nyt: miksi kuolaintuen pitää olla niin pirullisen kova? Olen ainakin kahdelta kouluratsastaja/opettajalta kysynyt, että annapa ohjastuntuma mun kädelle, niin tiedän. Se on molemmilla kerroilla ollut niin kova, etten jaksa pitää sellaista yllä. Toki heppa kevenee jonkun ajan kuluttua, mutta siis nyt on täti kujalla. Miten tämä voi olla näin?

Voipi olla, että suhtautumiseni ohjasotteeseen on kieroutunut, koska Pullukka on aina ollut hiton vaikea edestä. Se on suorastaan kryptinen. Näin ollen kuvittelen itsekin olevani kryptinen. Tai ehkä olenkin. Oli miten oli, mutta näin on. Nyt vasta olenkin solmussa.

Voi ei, Kaivopuistossa on hevosia väärin!

hk_banneri_visit_helsinki

Heippa vaan kaikki! Kyllä, se olen minä, joka en ole vielä käynyt Hevoset Kaivarissa -tempauksessa. Lähden piakkoin, mutta jonkunhan nämä blogitkin on kirjoitettava. Ensin lukaisen hieman internetistä miten siellä menee. No pääosin tuntuu menevän kivasti, koska hauskoja videoita satelee Facebookin feediin. Sitten on niitä, joiden mielestä on liian kuuma ja bajamajoja ei ole tarpeeksi. BAJAMAJOJA EI OLE TARPEEKSI! Oikeesti, kuka on yrittänyt koskaan järjestää Kaivariin hevostapahtumaa? Olen seurannut suht läheltä Kaivarin festivaalien järjestämistä. En äkkiä keksi mikä olisi vaikeampaa tai byrokraattisempaa kuin tapahtumajärjestäminen. Nyt on niin, että joku Ratsastajainliitossa on erityisen hyvää pataa Helsingin kaupungin kanssa kun tämä ylipäänsä on mahdollista! Maximum respect sinne! Siellä on nyt mahdoton tehty mahdolliseksi.

Joskus 90-luvulla mikään ei ollut tärkeämpää Helsingissä kuin Kaivarin nurmikko. Tai no, ehkä Kaisaniemen asukkaiden korvat olivat yhtä tärkeitä. Kaikki aika ja energia käytettiin siihen, että saadaan pidettyä tapahtumat maakunnissa tai Rautatientorilla. Puisto oli vuosia tapahtumatta juuri näistä syistä. Nyt koko puisto on laitettu aivan mullin mallin ja voin kertoa, että kavionjälki on syvempi kuin ihmistossun. Varautukaa nillittäjien paskamyrskyyn.

HEVOSPORUKKA HOI! Nyt on se hetki, kun vedetään yhtä köyttä, vaikka itsekin löydän joka siunaaman kolosta viisi virhettä. Tämä on niin suuri ponnistus (ja me maksetaan siitä KIPA-veroa), että on parempi olla samassa kuin eri veneessä. Tällaisten tempausten myötä päättäjät eivät voi ohittaa hevosporukkaa. Ne tajuavat ehkä vihdoin, että saakeli, onpa niitä paljon. Ne vissiin tarvii tilaa ja niin pois päin. Ehkä päättäjät vihdoinkin alkavat ottaa tämän lajin yhtä vakavasti kuin jääkiekon. (Tai no, jäkishommaa hoitavat ukot, joilla on suhteita rahamiehiin, jotka ovat jäkikseen kallellaan.) Tai rytmisen kilpavoimistelun. Tai lentopallon.

Nyt ei yhtään auta, että naureskellaan kisojen lähtijälistoille tai vikeltäjille. Jokainen siellä oleva on laittanut perseensä peliin lajinsa puolesta. Mitä sinä olet tehnyt? Viisastellut läppärisi äärellä kotona?

Nähdään Kaivarissa!

 

Silkkaa satumaista sekoilua Savossa

Taivaaltahan tuo näyttää.

Taivaaltahan tuo näyttää.

Olipa kerran meidän perhe ja meidän perheessä tyttö. Yhtenä päivänä meidän perheen tyttö ilmoitti, että ”menen ratsastusleirille. Se on Keiteleellä.” Mitäpä minä siihen muuta, kuin että ”se on muuten kaukana”. Lapsi päätti aloittaa harrastamisen, ja mikäs sen kätevämpää espoolaiselle, kuin tehdä se Keiteleellä. Hyvät puolet: äiti ei ole sössöttämässä kentän laidalla. Huonot puolet: kaukana.

Montakohan vuotta tästä on, ehkä viisi, kun kurvasin tämän tallin pihaan. Päästin saman tien takapenkin tiikerin irti (pumi) ja se jolkotteli tervehtimään possuja. Talon ovelta huuteli ilmeisesti emäntä, että ”taidat olla Vilman äiti!” Niin taidan, vaikken hetken kuluttua kun näin tyttäreni ollutkaan enää ihan varma. Oli nimittäin eri henkilö lähtenyt viikko sitten kotoa.

Jumppakärpäset pihalla.

Jumppakärpäset pihalla.

Aurinko paistoi, pihassa yritti hiippailla kissa nimeltä Sauli Niinistö (koirani ajoi sen ystävällisesti talon alle). Aitauksessa röhki possu ja lampaat olivat omissa oloissaan. Laitumella retkotti hiljattain syntynyt varsa hanakasti tankkaavan äitinsä kanssa. Kaikki oli minun käsitykseni mukaan paratiisin elementtejä.

Lapseni ei suostunut jättämään paitsi harrastustaan, myöskään leiripaikkaa. Aina piti päästä Savoon, vaikka sinne oli pidempi matka kuin mihinkään ikinä. Siis Espoosta. Kuopiostahan sinne on muurahaiskarhun kusema. Näkökulmakysymys. Melko monena vuonna onnistuin töiltäni kuskaamaan tyttären kavereineen kohteeseen tai tai sieltä pois. Kerran puhkesi rengaskin kotimatkalla. Siis autosta. Joka kerta kun kävin tilan pihassa, minut valtasi mahtava rauhan tunne. Kai sitä ihminen paratiisissa viihtyy?

Osataan siellä lajiakin.

Osataan siellä lajiakin.

Yhtenä vuonna tallin omistajan tytär oli venähtänyt sen verran (ei missään nimessä vielä 9 kuitenkaan), että oli perustanut pihaan kahvilan. Sen nimi oli Kultaranta. Mikäs muu. Sieltä vakavailmeinen kauppias latasi pullaa ja kahvia halukkaille. Ostin kaikkea.

Jokaisella käyntikerralla mietin, että perkule kun pääsis itsekin joskus tänne viikoksi. Että aina kaikki hauska tapahtuu lapsille, ihan tyhmää. Tänä kesänä päätin, että ihmisen on tehtävä asioita saavuttaakseen unelmansa.

"Pullukkaa, tule laitumelleeee..."

”Pullukkaa, tule laitumelleeee…”

Sovin leiriviikon Kavioliiton ja Wanhan Koulun Tallin kanssa. Päätin sillä hetkellä, että Pullukka matkustaa viikoksi maalle ja sinne menee myös Katja. Auton lainaa Helsinki Horse Show (Land Rover) ja kopin Böckmann. Tulen tuulettamaan niiden puolesta varmaan loppuelämäni.

Toistaiseksi ollaan suuniteltu leirille seuraavia elementtejä: ratsastusta (koulu-, este- ja working equitation), käkättämistä, saunomista, joogaa ja ikäihmisille viinilasit käteen. Voiko ihminen muuta toivoa? Pullukka toivoo ainoastaan pääsevänsä laitsalle. Sanoin sille, että katsotaan.

Lähe mukkaan! Vielä on kait kaks paikkaa auki. Saa ottaa omat hepsut mukaan, mutta on siellä hyviä muutenkin.

18519908_1689176061109792_5067066826733161385_n