Hevoskasvatus kannattaa aina! (ja maapallo on litteä)

Oppilas ja opettaja. Oppilas vasemmalla.

Oppilas ja opettaja. Oppilas vasemmalla.

Nämä on taas niitä päiviä kun hevoskasvatuksen mielekkyys mietityttää ihan kunnolla. Hilppa on siinä iässä, että JOIDENKIN asioiden voisi kuvitella jo sujuvan ihan muikeasti. Ja tottahan se on: Hilpan kävelyttäminen riimussa on täysin vaaraton tapahtuma, hän myös pysähtyy heti kun ihminen pysähtyy. Ei nyhdä eikä tempoile KOSKAAN. Yön pimeydessä on hiippailtu pitkin lumisia peltoja niin, että koira juoksee jaloissa ja tuuli vinkuu korvissa – ei mitään. Täysin tyyni ja sivistynyt. Hyvä ettei hyräile kävellessään. Umpimetsässä on tahkottu sekä vierekkäin, että polulla peräkanaa, kaikki käy. Kaviot Hilppa osaa nostaa vuorotellen niin, että koputat sormella kevyesti nostettavan jalan sääreen. Kaikki hoitotoimenpiteet onnistuvat, jopa suihkepullo, joka vaanii äitiänsä kai hautaan asti. Saa leikellä, rapsutella ja ränklätä, mikään ei Hilppaa haittaa.

Ja sitten on koulupäivä. Haen Hilpan kämpästään hetkeksi ulos, se kirmahtelee muutaman kerran tarhaa ympäri kaverinsa Tikun kanssa. Sitten otan se kiinni ja vien hoitoon. Eläin vaikuttaa touhukkaalta, ihmettelen sitä. Ei se yleensä ole. Hilppahan on koko kolmevuotisen elämänsä aikana ollut aina rauhallisin, viisain ja ennen kaikkea NOPEIN OPPIJA koko varsaretkueessa, ja AINA käyttäytynyt asiallisesti. En hätäänny, vaan harjaan neidon.

Menen katsomaan poikaystävän (3v) reenejä. Poikkis vetää kuin vanha tekijä, valtavan hienoa laukkaa juoksuttaessa. Poikakaveri on yleensä ollut se, joka porsastelee. Olen aiemmin päässyt lohduttamaan poikaystävän omistajaa (”kyllä se siitä”) ja ollut toki hirmu ylpeä omasta pallerosta. MUTTA NYT ONKIN TÄNÄÄN.

Make kävelyttää neitiä aivan normaalisti ja sitten juoksutetaan. Ravi menee hienosti, niinhän se usein ravi- ja kouluhevosilla menee (tästä piti tulla estehevonen). Laukkaa Hilppa malttaa mennä maksimissaan neljä askelta, sen jälkeen alkaa venkoilu ja sikailu. Porsastelu yltyy, neiti pysähtelee ja pötkylöi kaikin puolin. Ihan kuin äiti käskisi siivota, ja teet mitä vaan, ettei tarvi. Aivan sama tunnelma. Oudosti tuli oma äitiys mieleen. Sitten muistan, miten taistelen teinien sekoilu vastaan: nauramalla. Alkaa naurattaa ihan hulluna. Tokihan se varsa NYT alkaa venkoilla, kun se olisi voinut turvallisesti törkeillä esim. elämänsä kaksi edellistä vuotta. Sehän on selvä! Nyt, kun pitää OIKEASTI alkaa tehdä jotain, työmoraali tallautuu ensimmäisillä askelilla jalkoihin. Ei käy, en tee. Hyvä, ettei polje jalkaa. Juoksutusvyötä kiristettäessä sanon Makelle, että en ikinä uskalla kiristää sitä kauheen kovaa, johon Make sanoo ”ihan hyvä, ne voi nimittäin heittää kyljelleen, jos menee liian tiukalle”. Sehän tästä tavallaan puuttuisikin.

Koira seisoo matkan päässä, yllään puhekupla: ”Mitä mä sanoin. Hevoset on paskoja. Äiti mitä mä sanoin.” Ja kävelee hiljaa pois, murtuneena.

Make on kokenut varsanikkari, ei anna minun vaipua synkkyyteen. ”Tämä oli tämmöinen päivä,” toteaa ja nauraa päälle. Voihan perkele.

Vaihdetaan kolmivuotias FWB puolentoista litran maitotölkkiin. Av, yv, mm.

Äiti ja lapsi. Vasemmalla äiti. Siis hevosen, ei minun.

Äiti ja lapsi. Vasemmalla äiti. Siis hevosen, ei minun.

Arkiterveiset Pullukalta ja Hilpalta (mukana myös Masa)

 

Kyllä Hilppakin osaa.

Kyllä Hilppakin osaa.

Mukamas-talviterveinen eteläisestä Suomesta! Eihän täällä mitään lunta ole, pelkkää jäätä/löllöä. Reilu viikko sitten (vai kaksi?) taivas varjeli, ja sieltä ei tippunut mitään. Oli reilusti plussaa ja hiekkateillä uudet pohjat -> MAASTOON! Olihan sitä kävelymaastoissa jo aiemminkin käyty, mutta se oli semmoista töpöttelyä, ei varsinaista urheilua. Lapsi otti Pullukan, minä Matti Masatuisen ja pari kaveria lähti vielä mukaan. Siinä kävi sitten niin, että jo ensimmäisen ravin kohdalla hevoset 1 ja 2 eivät enää kestäneet, vaan läksivät laukalle. Yksi peruutti ojaan. Yleinen kaoottisuus väritti reissua. Masan kumikuolain, jonka kanssa hän normaalisti viihtyy hienosti, oli totaalinen vitsi, ei sillä ainakaan jarrua saanut painettua. Sitten vaan mentiin! Totaalista riistäytymistä emme joutuneet todistamaan, mutta täysin riehaantunutta Pullukkaa kyllä. Rouva laukkaili paikallaan ja kävelyvauhdilla, avoväistössä tietenkin. Yllättävä ketteryys valtasi hänet. Myös koostaan johtuva yleisjähmeä Masakin löysi itsestään ns. villivarsan, ja hänkin tapailin paikallaan laukkaamista. Hienoja eläimiä! Niin virkeitä, niin eloisia! Ja koska retkueen ihmisjäsenet olivat enemmänkin urheaa  kuin nynnyä sorttia, iloitsimme riehakkaista ratsuistamme täysin rinnoin. Miten PARASTA on päästä maastoon päästelemään! Ja miten PALJON ottaa päähän, kun ei tiedä milloin pääsee uudestaan.

No niin, valivali, mutta näillä mennään nyt, mitkä on annettu. ”Suomen talvi yllätti ratsastajan”, kappas vaan. Että ahaa, täällä onkin jäistä eikä yhtään lunta ja välillä sataa vettä. Vielä on mahdollista saada lumipeite! Itse asiassa pohjoisemmassa kuulemma onkin, niinpä lähetinkin lapseni viikonlopuksi Keiteleelle näkemään Oikeaa Talvea. Pitihän sinne joku laittaa tutustumaan esim. uuteen hevoseen, jonka nimi on Markku. Hakiessani lapsen aion myös käydä palaveria aiheesta Ensi Kesän KavioliittoleiriT Keiteleellä. Niitä nimittäin tuleekin kaksi. Niistä sittemmin!

Hilppa jatkaa rauhallisen tytön elämää. Sinänsä kiva, koska kaiken uuden kokeminen on Hilpalle niin jees. Hilppa on käynyt aiemminkin vesikarsinassa, mutta siitä on kauan. Nyt käytiin uudestaan. Pikkuisen pientä hevosta jännitti, mutta täysin asiallisesti otti suihkun vastaan. Takajalan kakkakokkareet saatiin ihanasti suihkuteltua. On se kyllä merkillisen helppoa järkevän eläimen kanssa.

Hilpan koulutuksessa ollaan tasolla, jolla ohjasajo sujuu ihan kivasti. Pieni takapakki tuli, kun lapsen hampaat alkoivat olla sikin sokin pitkin suuta ja kuolain tuntui ikävältä. Hammaslääkäri poisti ylimääräiset leegot ja taas on elämä mielekästä. Juoksutus sujuu hienosti myös, etenkin kun opettaja juoksuttaa. Viimeksi ylitettiin ravissa yhtä puomia, jonka vieressä oli kammottavat hymynaama-pelotteet. Ensin järkytyttiin, sitten laskeutui rauha. Ihan helppo, sanoi Hilppa lopuksi.

Täsät se kaikki alkoi.

Tästä se kaikki alkoi.

Ainoastaan silloin, kun Hilppa pääsee vapaana sinkoilemaan pitkin maneesia, käy ilmi, että kevätjuhlaliikkeissäkin löytyy – niitä pukkeja en soisi kokevani selästä käsin. Siltäkin osin on plikka äitiinsä tullut – Pullukka ei meinaisi millään jaksaa juosta liinassa ravia, mutta kun laukka lähtee, lähtee myös sen päiväiset pukkisarjat. Ihan vaan, koska on niin kivan kevyt olo. Ei IKINÄ niin, että ihminen on selässä. Sehän on raskasta! Toivottavasti Hilpalla on sama logiikka.

Jouluna molemmat tytöt saivat flunssarokotteet. On helppo muistaa milloin ne antaa, kun tekee sen jouluna ja juhannuksena. Hampaiden raspaus on myös viisainta suorittaa mieleenpainuvaan aikaan, muuten saa aina olla pohtimassa, että millonkohan se oli. Tässä meillä on vielä harjoittelemista. Onneksi molempien tyttöjen kalustot ovat nyt hyvällä mallilla.

Tänä keväänä tavoitteita ei hirveämmin ole. Pullukka liikkuu kunnolla päivittäin, ja tähtää siihen, että keväällä saa miehen. Tällä hetkellä kovassa kurssissa on Suomeen ostettu ori Levisonn. Saapa nähdä tuleeko vielä vahvempia ehdokkaita. Pohdimme vielä jääkö Pullukka jo alkukesästä vapaaherrattareksi. Ainakin laidunkesä odottaa. Hilpan koulu jatkuu keväällä maltillisissa merkeissä, kesäksi Hilppa saa vielä mennä villihevosten hommiin. Syksyllä, jos luoja suo, laitamma selkään sekä satulan että ihmisen. Jännää! Luvassa kuitenkin lungi kevät. Mikäli reenit etenevät hyvin, lapsi alkaa kisata naapurin Masalla. Siitä sittemmin!

Hieno-Masa!

Hieno-Masa!

 

 

 

Nuori pyörykkä opin tiellä

Meidän oma pikku Kymppi.

Meidän oma pikku Kymppi.

Terveisiä esikoulusta! Hilppa on nyt KOLME VEE, ja opiskelu senkun etenee. Nymanin Make käy säännöllisen epäsäännöllisesti ohjasajamassa ja juoksuttamassa, ja opettaa siinä samalla Hilpan omaa henkilökuntaakin. Kahdelle piuhalla juoksuttaminen on kyllä aikamoista touhua. Ei se ihan tollai vaan onnistu. Meinaa lipsahtaa sekasotkuks ne ohjat. Opettelua se on siis meillekin!

Tänään otettiin ihan uusi kulma oppimateriaaliin. Äitinsä Pullukka lähti metsään ottamaan haltuun vuoden ensimmäistä aurinkoista päivää, selässään lapsi. Minähän siihen sitten, että venatkaas, me lähdetään Hilpan kanssa mukaan. Päädyin lähtemään pelkän riimun varassa, koska Hilpalla oli justiin hammaslääkäri, ja suu oli vielä vähän arka. (Uusia hampaita tulee sellaista vauhtia, ettei vanhat meinaa ehtiä alta pois!)

Pullukka meni edelle, ja mukana oli tietysti myös opaskoira Mimmi, joka ei kestä hevosia (on toki tottunut, pakon edessä). Ensimmäiset noin 100 metriä Hilppa oli ihan sieraimet selällään, että mikäs helvetin kuvio tää on, mutta aika pian rentoutui. Oli jopa niin tehokas, että meni lätäköiden poikki, toisin kuin äitinsä, joka välttää viimeiseen asti kynsilakkojen lohkeilua. Itselle tuli järjetön hiki, joten kai ne elukatkin liikuntaa sai, kun könyttiin mättäillä. Hilppa pikku kavioidensa kanssa tepsutti niin sivistyneesti yli pienten puunrunkojen ja yli isojen kivien. Uskomaton pentu!

Rehellisyyden nimissä en tiedä onko kaikki varsat näin viisaita, mutta onhan tämä nassikka aivan ällistyttävä. Mennään mihin vaan ja tehdään mitä vaan, juu okei. Kaikki käy! Ei mitään sekoilua tai turhia kyselyjä. Ehkä se odottaa, että joku nousee selkään. Sit lähtee?

Satulakin on jo käväissyt Hilpan selässä. Se ei herättänyt mitään ihmettelyä, koska onhan hänellä ollut juoksutusvyö tiukallakin. Kehitysvaihe näyttää neidolla tällä hetkellä siltä, että ratsastajan laittamista selkään koitetaan syksyllä. Jotenkin Hilppa on vielä niin pallero. Näyttää ihan ponilta. Onhan se tietysti mahdollista, että se jää pieneksi, niin kuin kuulemma moni ensivarsa, mutta sittenpähän jää. Leveyttä sillä kyllä riittää, ei ole mikään suppu hän. Itse asiassa näyttää vähän quarterilta tällä hetkellä, ja se ei ole lainkaan huono asia! Quarterit on hienoa porukkaa. Nopeita, oppivaisia ja ketteriä, voiko hevoselta enempää vaatia? Voi, kokoa. No, uskon huomiseen!

Eilisen lenkin jälkeen juttelin Hilpan kanssa hetken kahden kesken. Sanoin hänelle, että sori, tässä ollaan ekaa kertaa varsaa kasvattamassa, koita kestää. Apua kuitenkin saadaan ja osataan pyytää. Hilppa oli, että ei se mitään Katja, ihan hyvin te ootte pärjänny. Niin me vissiin ollaan, koska onhan se aivan huippu tyttö. Viisas ja kaunis ja hyvin käyttäytyvä.