Vanhana mestariksi?

Mitä se taas hössöttää.

Mitä se taas hössöttää.

Olen tilanteessa, jossa tyttäreni on vuoden sisällä mennyt ratsastuksessa ohitseni. Valehtelisin jos vättäisin, ettei se kirpaissut ihan millin verran jossain kohtaa. Lähinnä se, kuinka HÄN alkoi neuvomaan minua. Samalla kun lapseni kehitys alkoi näkyä kunnolla, oma ratsastusmotivaationi alkoi laskea. Tuli tunne, että on tapahtunut sukupolvenvaihdos meidän maatilalla. Onneksi meillä on varsa, joka sen sijaan on omiaan pitämään minut hommissa kiinni. Vaikka lapsi on kuinka kehittynyt, mikään ei korvaa miljoonien vuosien aikana saatua kokemusta. Ei mikään. On asioita, joita ei voi edes opettaa. Ne pitää oppia ajan kanssa. Ei niistä voi myöskään kirjoittaa, koska ei pysty sanoilla kuvailemaan. Se on se TUNNE.

Muutaman viikon ehdin olla motivaatiovapaa lössyttelijä, sitten alkoi ottaa päähän. Pullukalla käy kolme ratsastajaa kyntämässä: vuokraaja, lapsi ja minä. Olisihan se aikamoista, jos aina minun kohdalla Pullukka saisi vetää lonkkaa. Niinpä aloin analysoida kykyjäni.

Teininä haluni oli suurempi kuin kykyni. Johonkin se kuitenkin johti, koska päädyin valmennusrinkiin. Seurakisoissa niitin mainettakin, voitin jopa koulukisat. Esteille oli kuitenkin aina vietti. Niihin aikoihin ratsastuskouluhevosilla ei missään tapauksessa hypätty yli 80-senttisiä esteitä. Niinpä osaaminen jäi sille tasolle.

Sitten ”osaaminen” nousi päähän ja siirryin yksityishevosten puolelle. Ratsastelin tuontihevosia ja välillä onnistuin, välillä en. Se hyvä puoli yksityistallissa oli, että siellä kaikki muut olivat minua parempia ratsastajia. Huono puoli taas oli se, että kukaan ei enää opettanut minua, enkä voinut kuvitellakaan palaavani ratsastuskouluun, koska helou. Olin nuija.

Sitten alkoi se kuuluisa sikaosasto-vaihe, jolloin hevoset loistivat poissaolollaan. Kehitykseni siis pysähtyi. Palasin muutaman vuoden kuluttua nöyrästi takaisin ratsastuskouluun vain tajutakseni, että motoriikkani oli kadonnut. Edelleen haluni oli kovemoi kuin kykyni, joka näyttäytyy toisinaan mailanpuristamisena. Siirryin piakkoin omistajaportaaseen, joka oli sikäli hyvä, että vastaantulevat pulmat oli ratkaistava itse keinolla tahi toisella. Edelleen vältin pyytämästä paremmilta apua.

Seuraava hevonen vei minut taas kisakentille. En silloisen osaamiseni puitteissa nähnyt mistä milloinkin kiikastaa, joten menomme oli epätasaista, mutta pääosin hauskaa. Tässä vaiheessa kehitystä alkoi taas näkyä, koska olin valmennuksen piirissä. Hassusti valmennus=kehitys. Jopas jotakin. Sitten se perkeleen hevonen kuoli.

Pullukan tarinan ja pulmat olenkin kertonut moneen kertaan. Se hevonen osoittaa selkeimmin kykyni. Koska lapsi on alkanut kehittyä, olen itse luiskahtanut kehityksen portaista. Huomaan myös, että 48 on ikä, jolloin lihaskunto ei ole enää olemassa ilman erillistä toimintaa. Istuntani on alkanut häiriintyä lihasten heikkouden takia. Tajuan, että olen teoriassa hitokseen parempi ratsastaja kuin käytännössä, sillä kroppani ei tottele. Kyrvähdin yhtenä päivänä tähän ajatukseen niin totaalisesti, että nyt asiaan tulee muutos. Aloitan lihaskuntoreenit ohjaajan kanssa huomenna aamulla klo 9.15. MIELENKIINTOISTA onkin se, että tuleeko yleinen lihaskunnon parantuminen oikeasti kehittämään myös istuntaani? Tai miten vartalonhallinta todella vaikutta tässä iässä? Raportoin tästä teille, hyvät kohtalotoverit, juurta jaksaen, sillä uskon, että moni teistä kipuilee saman asian kanssa.

Kaikkien tätiratsastajien (tai jos vierastat sanontaa, niin vaikkapa AIKUISRATSASTAJIEN) puolesta,

 

Katja Ståhl.