Vanhana mestariksi?

Mitä se taas hössöttää.

Mitä se taas hössöttää.

Olen tilanteessa, jossa tyttäreni on vuoden sisällä mennyt ratsastuksessa ohitseni. Valehtelisin jos vättäisin, ettei se kirpaissut ihan millin verran jossain kohtaa. Lähinnä se, kuinka HÄN alkoi neuvomaan minua. Samalla kun lapseni kehitys alkoi näkyä kunnolla, oma ratsastusmotivaationi alkoi laskea. Tuli tunne, että on tapahtunut sukupolvenvaihdos meidän maatilalla. Onneksi meillä on varsa, joka sen sijaan on omiaan pitämään minut hommissa kiinni. Vaikka lapsi on kuinka kehittynyt, mikään ei korvaa miljoonien vuosien aikana saatua kokemusta. Ei mikään. On asioita, joita ei voi edes opettaa. Ne pitää oppia ajan kanssa. Ei niistä voi myöskään kirjoittaa, koska ei pysty sanoilla kuvailemaan. Se on se TUNNE.

Muutaman viikon ehdin olla motivaatiovapaa lössyttelijä, sitten alkoi ottaa päähän. Pullukalla käy kolme ratsastajaa kyntämässä: vuokraaja, lapsi ja minä. Olisihan se aikamoista, jos aina minun kohdalla Pullukka saisi vetää lonkkaa. Niinpä aloin analysoida kykyjäni.

Teininä haluni oli suurempi kuin kykyni. Johonkin se kuitenkin johti, koska päädyin valmennusrinkiin. Seurakisoissa niitin mainettakin, voitin jopa koulukisat. Esteille oli kuitenkin aina vietti. Niihin aikoihin ratsastuskouluhevosilla ei missään tapauksessa hypätty yli 80-senttisiä esteitä. Niinpä osaaminen jäi sille tasolle.

Sitten ”osaaminen” nousi päähän ja siirryin yksityishevosten puolelle. Ratsastelin tuontihevosia ja välillä onnistuin, välillä en. Se hyvä puoli yksityistallissa oli, että siellä kaikki muut olivat minua parempia ratsastajia. Huono puoli taas oli se, että kukaan ei enää opettanut minua, enkä voinut kuvitellakaan palaavani ratsastuskouluun, koska helou. Olin nuija.

Sitten alkoi se kuuluisa sikaosasto-vaihe, jolloin hevoset loistivat poissaolollaan. Kehitykseni siis pysähtyi. Palasin muutaman vuoden kuluttua nöyrästi takaisin ratsastuskouluun vain tajutakseni, että motoriikkani oli kadonnut. Edelleen haluni oli kovemoi kuin kykyni, joka näyttäytyy toisinaan mailanpuristamisena. Siirryin piakkoin omistajaportaaseen, joka oli sikäli hyvä, että vastaantulevat pulmat oli ratkaistava itse keinolla tahi toisella. Edelleen vältin pyytämästä paremmilta apua.

Seuraava hevonen vei minut taas kisakentille. En silloisen osaamiseni puitteissa nähnyt mistä milloinkin kiikastaa, joten menomme oli epätasaista, mutta pääosin hauskaa. Tässä vaiheessa kehitystä alkoi taas näkyä, koska olin valmennuksen piirissä. Hassusti valmennus=kehitys. Jopas jotakin. Sitten se perkeleen hevonen kuoli.

Pullukan tarinan ja pulmat olenkin kertonut moneen kertaan. Se hevonen osoittaa selkeimmin kykyni. Koska lapsi on alkanut kehittyä, olen itse luiskahtanut kehityksen portaista. Huomaan myös, että 48 on ikä, jolloin lihaskunto ei ole enää olemassa ilman erillistä toimintaa. Istuntani on alkanut häiriintyä lihasten heikkouden takia. Tajuan, että olen teoriassa hitokseen parempi ratsastaja kuin käytännössä, sillä kroppani ei tottele. Kyrvähdin yhtenä päivänä tähän ajatukseen niin totaalisesti, että nyt asiaan tulee muutos. Aloitan lihaskuntoreenit ohjaajan kanssa huomenna aamulla klo 9.15. MIELENKIINTOISTA onkin se, että tuleeko yleinen lihaskunnon parantuminen oikeasti kehittämään myös istuntaani? Tai miten vartalonhallinta todella vaikutta tässä iässä? Raportoin tästä teille, hyvät kohtalotoverit, juurta jaksaen, sillä uskon, että moni teistä kipuilee saman asian kanssa.

Kaikkien tätiratsastajien (tai jos vierastat sanontaa, niin vaikkapa AIKUISRATSASTAJIEN) puolesta,

 

Katja Ståhl.

Minä se olen melkoinen ässä!

Hevosen paras ystävä on Katja.

Hevosen paras ystävä on Katja.

Nimimerkki Erin lähestyi Kavioliittoa ja hänellä oli suuri viisaus kerrottavanaan. Hän otti kantaa siihen, kuinka me tädit panemme itseämme jatkuvasti halvalla. Se on nimittäin taivahan tosi. Hirveintähän tässä on se, että aivot eivät ymmärrä ironiaa ollenkaan, vaan uskovat kaiken sanomamme mukisematta. Ei siis kannata edes leikillään haukkua itseään. Aivot luulee, että se on totta.

Otin vaarin. Täältä tulee.

  1. Kun hankin ensimmäisen vuokrahevoseni Korpun, tiesin, että nyt kävi elukalla tuuri. Olin täysin mukisematta päättänyt, että jos hevonen on nyt 21, se ei lähde luotani enää koskaan. Hoidin hevosta kuin omaani sen harmoniseen loppuun asti. Korppu lähti taivaaseen 29-vuotiaana, aivan huippujen eläkevuosien jälkeen. Olin siis aivan SUPER eläkehevosen omistaja.
  2. Toinen hevoseni Jaakkima Jaska Jacques oli minulle tullessaan valtava viikari. Maastossa se ei mennyt askeltakaan käyntiä. Se pukitteli, viipotti ja sekoili mielin määrin. Kävin silti uskollisesti maastossa koko ajan. Saattoi siinä mennä vuosi, parikin, mutta lopulta siitä tuli aivan mahtava maastokone. Rohkea ja varma. Se oli minun ansiotani.
  3. En pelkää hevosia. Lähestyn jokaista hevosta uskoen, että se ei halua pahaa minulle. En varaudu pahimpaan, vaan olen hevoselle rauhallinen tukipylväs. Sen myötä kutakuinkin jokaisesta meillä olleesta hevosesta on tullut sympaattinen vätys. Lasken sen eduksi.
  4. Olen parhaimmillani aika hyvä ratsastaja. Jopa koulussa.
  5. Olen erityisen hyvä neuvomaan totaalisia vasta-alkajia. Saan sekä hevosen että ratsastajan ymmärtämään mistä on kyse. Se on sitäpaitsi superkivaa!
  6. Olen kehittynyt melko nopeaksi karsinoiden siivoojaksi.
  7. Autan AINA tallikavereita kun se turvallisuutta vaarantamatta on mahdollista.
  8. Pullukan kanssa on ollut oneglma poikineen ja sillä ratsastaminen on vaikeaa, mutta periksi en ole antanut. Enkä anna.
  9. Olen uskaltanut teettää tammalleni varsan. Varsa on tavattoman kiltti ja hyväkäytöksinen. Otan osan siitä ansiosta itselleni.
  10. Olen kisahoitajana niin hyvä, että en ole saanut potkuja, vaan on pyydetty uudestaankin mukaan.

Perhana, että olenkin hyvä!