Jännä on tässä ja nyt

Niin se heittelee, ihmisen tunnetila! Yhdessä hetkessä kaulailen rakkaan ratsuni kanssa kun hän ottaa zetaa. Köllöttelee iltapäivän loppumetreillä omassa kodissaan raukeutta huokuen. Kun menen luokse, ratsu nuuhkii heti: anna namunen, muija. Ai et, no rapsutellaanko vastavuoroisesti? Ja joka kerta kun katson tätä kuvaa, meinaan räjähtää onnesta. Mikä siinä on niin uskomatonta, onnellisesti köllöttävässä hevosessa? Itku pyrkii nytkin.

Rakkauden hevonen.

Rakkauden hevonen.

Seuraavassa hetkessä samainen ratsu viilettää lapsen kanssa yli esteiden, selvästi touhuissaan. Kaksikko on yksikkö, kun lähdetään viikonloppuna Ypäjälle Amateur Tourin semifinaaleihin. Jos Pullukka ja lapsi suorittavat tehtävänsä muitta mutkitta, matka (ja jännitys) jatkuu Horse Showssa. Jos taas tulee mutka, kisakausi päättyy siihen ja aloitamme rentoilun. Molemmat vaihtoehdot ovat okei. Toisen kohdalla kuolen jännitykseen, toisen kohdalla hevonen kuolee lihavuuteen. Että. JA EI, EN SYÖTÄ HEVOSTANI LIIKAA, se lihoaa pelkästä heinän näkemisestä yhdistettynä siihen, ettei treenata koko ajan mitalinkuvat silmissä.

Silmässäni kimmeltää mitali.

Silmässäni kimmeltää mitali.

Jännä on myös se mitä tapahtuu tämän syksyn jälkeen, kävi miten kävi. Pullukka kääntyy vuoden vaihteessa 17, eikä se ole enää ihan teini. Hilppa sisäänajetaan keväällä ja sen jälkeen perheessä on kaksi aikuista hevosta – ja sitä lompakkoni ei kestä. Pitää keksiä plan B. Ykkösideana oli pistää Pullukka kantavaksi. Jos joku haluaa varsan tästä hienosti hyppäävästä muijasta, se onnistuu. Itselläni ei taida olla enää varaa teettää lisää perhettä. Toinen vaihtis on, että Pulde muuttaa maalle ja alkaa lönköttelijäksi. Kolmas vaihtis on, että Pulde jatkaa siellä missä nytkin, mutta joku vuokraa sitä useamman kerran viikossa maastokaveriksi. Sen isompiin töihin en sitä enää halua usuttaa.  Onneksi tiedän, että sellaisia ihmisiä on, jotka haluavat nimenomaan varmajalkaisen maastokaverin, jonka kanssa tepsutella pitkin maita ja nuuhkia metsää.

Hilpan kouluttajaa kävin jo morjestamassa. Iik ja kääk. ”Jos Hilppa on kiltti, laitetaan sinne heti sinut tai lapsi selkään!” sanoi Ope. Ääk ja iik. Tässäpä asia jota en ole koskaan kokenut.

No mutta, kohta se Hilppa tulee laitumelta, joten palataan sitten sen kouluhommiin.

Ja hei: ostakaas viimeisin Hevosurheilu! Siellä kolumnini! Meet the new kolumnisti by Hevosurheilu!

Dynaaminen duo.

Dynaaminen duo.

 

 

Voi saakeli näitä vaatteita

Team Hirvikallio. Kuva: Lakimiesliitto

Team Hirvikallio. Katsokaa, miten hevoset kärsivät jo lähtiessä. Kuva: Lakimiesliitto

Käytiin maastossa. Arvatkaa montako hirvikärpästä adoptoin matkalla? En jaksanut laskea. Tai siis lasken vielä. Maastoreissu loppui jo noin 27 tuntia sitten, mutta viimeinen epeli löytyi aamusella tyynyltä. Ja kyllä, kävin suihkussa. Edelleen tuntuu siltä, että porukkaa kävelee pitkin kroppaa. Olin pukeutunut beigeen takkiin ja harmaisiin housuihin. Ei koskaan enää! En tosin myöskään tiedä miten OLISI pitänyt pukeutua. Hevosista kaikki ruskeat keräsivät kunnon saaliin, Pullukalla oli vain muutama.

Ja voi kunpa tämä turhautuminen jäisi vain hirvikärpäsiin.

Ylipäänsä siis oikeasti: miksi ratsastushousujen vetoketjut aukeavat AINA itsestään? Onko tosiaan niin, että vatsan on oltava täysin litteä, että voit edes sonnustautua ratsihousuihin? Ja miksi kuitenkin parhaat tuntemani ratsastajat ovat pienimuotoisia pömppömahoja? Mitä pelleilyä tämä oikein on?

Olkoon housut, mutta entäs saappaat: miksi ne ovat niin kovia? Tai jos ne eivät ole kovia, ne ovat kohta rikki? Tai jos ne eivät ole kumpaakaan, niin ne ovat samanhintaisia kuin kesäauto. Minichapsit on kiva vaihtoehto saappaattomalle, edullinenkin. Mutta miksi, oi miksi minichapsini eivät pysy kiinni? Siksikö, koska housutkin aukeavat aina? Ovatko ne jotenkin synkassa?

Entäs kypärä. Luojalle kiitos minun pääni ei ole rakennettu kalliilla maulla. Hieno Samshield tuntui siltä, kuin joku puristaisi otsasta ja takaraivosta ja ohimoille jäisi kolot. Tyttärelle se toki sopi erinomaisesti, etten päässyt säästämään. Tässä kohtaa olin siis tyytyväinen. Mutta siis ihmetyttää tämä ”ilmastointi” kypärissä. Miten sen pitäisi ilmastoida? Miksi kypäräni on aina märkä, päivästä toiseen? Millainen ilmastointi siinä pitää olla, että ei ole märkä? Missä niitä ilmastoituja kypäriä on? Miksi en omista sellaista, vai omistanko?

Mennäänkö hanskoihin? Mennään vaan. Nykyaikaiset kumihanskat ovat ihanat. Ei tarvitse itse pitää ohjista kiinni, hanskat pitävät. Ongelma on sitten siinä, että hanksat kuluvat puhki. Jatkuvalla syötöllä saa ostaa uusia hanskoja. Ellei tee niin kuin minä: pidän nahkaisia talviratsastushanskoja kesät talvet. Ja tietty niisä on hirveä hiki. Ja taas on vaikeaa.

Mikäs tämä liivijuttu sitten on? Kaikilla on toppaliivi. Minäkin haluan pitää toppaliiviä. Milloin sitä pidetään? Kun on kylmä, laitan lämpimän takin. Kun on lämmin, otan sen pois. Mihin kohtaan se liivi laitetaan?

Miksi raippa aina katoaa? Onko se sukua sateenvarjolle? Entäs kannukset: miksi minulla on kolme (3) kannusta? Mistä se yksi tuli / mihin se yksi meni?

Onko näillä kaikilla joku yhteys peltokuvioihin?

Kuva: paranormaaliblogi.

Kuva: paranormaaliblogi.

Ratsastajan kädet – ikuinen kriisin paikka

Mielestäni tämä on ihan hyvä ohjasote ja satula myös. T.Pullukka

Mielestäni tämä on ihan hyvä ohjasote ja satula myös. T.Pullukka

Törmäsinpä kummalliseen, ja samalla niin ymmärrettävään pulmaan taannoin Keiteleellä. Eräs leiriläinen, joka harrastaa enimmäkseen länkkää, valitti, että tästä eurooppalaisesta tyylistä tulee niska kipeäksi. Olin ensin, että öö, mutta kun hän sanoi, että saa yhtenään olla vetämässä näistä ohjaksista, niin tuleehan se. No niin tulee!

Ja aivan, joku siellä jo huutelee, että ohjista ei saa vetää. Ei saakaan, mutta jos/kun on kyse suomenhevosesta, jonka kaula on paksu kuin itse isänmaa ja se ei pysähdy, niin mitä ajattelit? Kyllä siinä joutuu kuulkaa vetämään. Toisinaan maastossakin saa vetää ihan tosissaan jos meinaa tulla kotiin jotain muuta vauhtia kuin kiitolaukkaa, joka on sinänsä ihan hyvä askellaji sekin. Eikä tarviste olla edes suomenhevonen (olin eilen Pullukan kanssa ns. kiitomaastossa, jarrut inte).

Kerran sain hienon, vaikkakin lyhyen oppitunnin kouluratsastaja Karolina Liuksialalta. Olivat polkaisseet tuttunsa kanssa pystyyn verkossa toimivan ratsastuskoulun, ja esittelivät sitä sitten. Meillä oli ohjelmanumeron nimi AVOVÄISTÖ. Karolina kertoi, kuinka etenkin vanhempaa kopukkaa pitää jumpata kunnolla ennen kuin vaaditaan asioita. Ymmärrän oikein hyvin. Harjoitus aloitettiin etsimällä sovelias ohjasote. Herran tähden, miten tiivis se on! Ei riitä ihmisen lihas kuin hetken aikaa! Ymmärrän toki, että kyseessä on ns. kehys, johon hevosen halutaan menevän, ja kun yhteistyö alkaa löytyä, avut muuttuvat höyhenenkevyiksi. Olen kartalla tästä. Ongelma onkin siinä, että en mitenkään osaa pitää HYVÄÄ TUNTUMAA VETÄMÄTTÄ OHJISTA, etenkään kun se hyvä tuntuma on saatanallisen raskas.

Tähän varmaankin toinen äärilaita jo korottaa ääntään: ÄLÄ VEDÄ OHJISTA. En vetäisikään, jos muu konsti olisi mahdollinen. Muistan ikuisesti kun nuorna ratsastin erästä vanha kilparatsua noin niin kuin liikuntamielessä. Omistajansa sanoi, että ”se sitten tykkää melko kovasta kädestä”. Olin ihan kujalla. Miten voi tykätä? En meinannut ollenkaan uskoa, kunnes kerran jouduin jarruttelemaan vanhaa rouvaa siihen malliin, että löysin ns. sopivan otteen. Se oli melkoisen kova, mutta herran tähden, että alkoi hevonen kulkea hienosti! Aiavn siltä seisomalta hän oivalsi mistä on kyse. Ja minä myös.

Niskahan tulee kipeäksi siitä, kun ei rentouta hartioita. Väitän, että noin sata vuotta saa ratsastaa kahdeksalla hevosella päivässä, että ihan kunnolla rentoutuu olka. On se vaan sen verran kokonaisvaltaista hommaa, että helposti jännittyy, VAIKKA EI SAISI. Länkkähommassahan ohjat ovat vain ns. VARALLA jos mikään muu ei toimi. Onko nyt niin, että pitää alkaa länkkäämään vallankin? Vai miten tästä eteenpäin? Itse pidän kovasti molemmista lajeista, mutta toisesta tiedän noin 99% enemmän. Onko tässä nyt joku kulma, mikä jää pimentoon? Miksi länkkähevosen suu jätetään rauhaan ja se tottelee silti, miksi euroopplaistyylisen hevosen suu on toisinaan kuin betonia? Miksi hyvä ratsastaja saa kaikki kulkemaan? Mitä?

No niin, siinä teille pähkinää purtavaksi. Perjantaina elikkäs huomenna menen muuten ratsastuskeskus Ainoon haastattelemaan Hanna Tardiveauta, ehkä hän osaa vastata tähän. Ja viikonlopun vietänkin Kuninkuusraveissa! Soon moro.