Brad Pittin kanssa Unkarissa!

Uuh! Brad Pitt kuvassa!

Uuh! Brad Pitt kuvassa!

Terveisiä El Broncosta, Unkarista! Saavuttiin eilen kohteeseen päivällä, siis minä, Riippa ja muutama muu. Osa oli mennyt paikan päälle jo edellisenä iltana. Viimeinen setti tuli eilen illalla.

No niin: siis tämä paikkahan on ihan naurettava. Ihan käsittämättömän kaunis ja ihmiset NIIN kivoja. Tokihan sen tiesinkin, että paikan pääjehut, Gaborin ja Roland kohtasin jo viime syksynä Horse Showssa, kun he olivat promoamassa paikkaansa Horsexploren edustajina. No niin siis: heti kärkeen syötiin unkarilaista, tomaattipainotteista ruokaa ja sen jälkeen saman tien hevosen selkään. Kyseessä täällä on siis lännenratsastus, joten kaikki paitsi HEVONEN on pikkuisen vierasta melkein kaikille meistä. Ihan sama, sillä kaikki selitettiin huolellisesti kentällä. Opettajamme Gabor neuvoi yksityiskohtaisesti mitä lännenhepalla tehdään ja mitä ei. Kyseessä on kaiketi reining, jos oikein ymmärsin. Samaan aikaan pihalla melko upeaa paint-oria hyppyytettiin pukilla. Gabor oli vaan, että oho, ai noi on tuossa. Itse tuijotin ihan silmä kovana touhua. On se!

Sitten selkään! Ensi hätään opeteltiin pysäyttämään heppoja, joka on sikäli uutta, että ohjistahan ei vedetä, ellei ole pakko. Arvatkaa osattiinko. Ei. Naurettiin vaan, että mitä helevttiä. Hevoset huokaili, että taivas mitä juntteja. Hirveän kilttejä ja kivoja olivat hepat kyllä kun vaan tajusi antaa oikeat avut.

Ai mikäkö oli meikäläisen hevosen nimi? No tietenkin BRAD PITT. Miten voi olla? Brad on melko pieni quarter ja erittäin hellyyteen valmis eläin. Rakastimme toisiamme syvästi heti saman tien. (Anteeksi Pullukka, what happens in Unkari, stays in Unkari!) Kun vihdoin alkoi valjeta mistä kahvasta käännetään ja kuinka kovaa, Brad osoittautui ihan saakelin hienoksi eläimeksi. Sehän kiipeää vaikka puuhun jos niin sovitaan. Ja me sovittiin.

Ensin könyttiin siis kentällä hallintalaitteita etsien, sitten lähdettiin maastoon. Ja voi penaali, mitkä maastot! Ohhoh, sattuipa olemaan kansallispuistoa ja ohhoh, pohja on entistä merenpohjaa eli pehmeää hiekkaa, jota sitoo kevyt heinikko ja ohhoh, kun sattui olemaan sata kilometriä laukkapolkua ja ohhoh kun hevoset kulkee sivistyneessä laumassa laukaten. Eihän täs ole mitn järkeä! Niin on hienoa!

Ensimmäinen ratsastuskerta kesti siis kutakuinkin 2 tuntia, hiukka kenttää ja rutkasti maastoa.

Ilta oli melko masentava, juotiin ruoan jälkeen viiniä ja mentiin spahan. Ja naurettiin kurkku pitkänä. En tiedä mistä lie kiinni, mutta saakelin hyvä ryhmä koossa ja joka hetki on vaan hauskempaa! 16 eilispäivän hevostyttöä eivät voi olla väärässä. Tämä toimii.

Huomenna lisää tarinoita, jota voitte lukea kateus kurkunkannessa painaen. (Okei, hampaiden välissä kirskui kyllä hiekka maastolenkin jälkeen, jos jostain pitää narista. Eikä mulla ole shortseja mukana. Että ei tää pelkkä juhlaa ole. On tää myös ruusuilla tanssimista.)

Tuolla voi hiukka fiilistellä: http://www.horsexplore.com/hungary-budapest-ranch-stay

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt. Ja me.

Vasemmalla Elvis, oikealla Brad Pitt. Ja me.

Silkkaa satumaista sekoilua Savossa

Taivaaltahan tuo näyttää.

Taivaaltahan tuo näyttää.

Olipa kerran meidän perhe ja meidän perheessä tyttö. Yhtenä päivänä meidän perheen tyttö ilmoitti, että ”menen ratsastusleirille. Se on Keiteleellä.” Mitäpä minä siihen muuta, kuin että ”se on muuten kaukana”. Lapsi päätti aloittaa harrastamisen, ja mikäs sen kätevämpää espoolaiselle, kuin tehdä se Keiteleellä. Hyvät puolet: äiti ei ole sössöttämässä kentän laidalla. Huonot puolet: kaukana.

Montakohan vuotta tästä on, ehkä viisi, kun kurvasin tämän tallin pihaan. Päästin saman tien takapenkin tiikerin irti (pumi) ja se jolkotteli tervehtimään possuja. Talon ovelta huuteli ilmeisesti emäntä, että ”taidat olla Vilman äiti!” Niin taidan, vaikken hetken kuluttua kun näin tyttäreni ollutkaan enää ihan varma. Oli nimittäin eri henkilö lähtenyt viikko sitten kotoa.

Jumppakärpäset pihalla.

Jumppakärpäset pihalla.

Aurinko paistoi, pihassa yritti hiippailla kissa nimeltä Sauli Niinistö (koirani ajoi sen ystävällisesti talon alle). Aitauksessa röhki possu ja lampaat olivat omissa oloissaan. Laitumella retkotti hiljattain syntynyt varsa hanakasti tankkaavan äitinsä kanssa. Kaikki oli minun käsitykseni mukaan paratiisin elementtejä.

Lapseni ei suostunut jättämään paitsi harrastustaan, myöskään leiripaikkaa. Aina piti päästä Savoon, vaikka sinne oli pidempi matka kuin mihinkään ikinä. Siis Espoosta. Kuopiostahan sinne on muurahaiskarhun kusema. Näkökulmakysymys. Melko monena vuonna onnistuin töiltäni kuskaamaan tyttären kavereineen kohteeseen tai tai sieltä pois. Kerran puhkesi rengaskin kotimatkalla. Siis autosta. Joka kerta kun kävin tilan pihassa, minut valtasi mahtava rauhan tunne. Kai sitä ihminen paratiisissa viihtyy?

Osataan siellä lajiakin.

Osataan siellä lajiakin.

Yhtenä vuonna tallin omistajan tytär oli venähtänyt sen verran (ei missään nimessä vielä 9 kuitenkaan), että oli perustanut pihaan kahvilan. Sen nimi oli Kultaranta. Mikäs muu. Sieltä vakavailmeinen kauppias latasi pullaa ja kahvia halukkaille. Ostin kaikkea.

Jokaisella käyntikerralla mietin, että perkule kun pääsis itsekin joskus tänne viikoksi. Että aina kaikki hauska tapahtuu lapsille, ihan tyhmää. Tänä kesänä päätin, että ihmisen on tehtävä asioita saavuttaakseen unelmansa.

"Pullukkaa, tule laitumelleeee..."

”Pullukkaa, tule laitumelleeee…”

Sovin leiriviikon Kavioliiton ja Wanhan Koulun Tallin kanssa. Päätin sillä hetkellä, että Pullukka matkustaa viikoksi maalle ja sinne menee myös Katja. Auton lainaa Helsinki Horse Show (Land Rover) ja kopin Böckmann. Tulen tuulettamaan niiden puolesta varmaan loppuelämäni.

Toistaiseksi ollaan suuniteltu leirille seuraavia elementtejä: ratsastusta (koulu-, este- ja working equitation), käkättämistä, saunomista, joogaa ja ikäihmisille viinilasit käteen. Voiko ihminen muuta toivoa? Pullukka toivoo ainoastaan pääsevänsä laitsalle. Sanoin sille, että katsotaan.

Lähe mukkaan! Vielä on kait kaks paikkaa auki. Saa ottaa omat hepsut mukaan, mutta on siellä hyviä muutenkin.

18519908_1689176061109792_5067066826733161385_n

Häsläämällä kesäkuntoon!

Nalle, Pulde, Masa.

Nalle, Pulde, Masa.

Lähdettiin tänään porukalla maastoon. Meni kaverin Masa-hevosella, lapsi Pullukalla ja Aimo (nimi muutettu) Nallella eli Nalbertilla. Pulukkahan on tunnetusti maailmannainen, ei hötkyile uusista tilanteista ja suhtautuu maastoiluun säyseästi. Masasta ei varsinaisesti ollut hajuakaan, mutta ajattelin, että minä jos kuka uskallan kyllä koittaa. Ja sitten porukkamme loose cannon: Nallukka. Hänellä oli kiire jo heti kärkeen. Turvallisuuden nimissä Pullukka meni etunenässä. Hän valitsee reitit ja vauhdin viisaasti. Nallen mielestä ratkaisu oli huono, sillä hänellä olisi ollut kiire. Katselin parivaljakon pyllyjä sieltä takarivistä ja tuumasin, että onpa Nallukalla kiinteä ahteri. Sittemmin tajusin miksi. Aina, kun Nalle pysähtyi, se jätti jalat vähän haralleen, jotta olisi täydessä valmiudessa singota eteen- tai ylöspäin, jos tilanne vaatii. Ei vaatinut, mutta Nalle pelasi varman päälle.

Osastossa suoritetttu ravi meni ihan mallikkaasti. Kukaan ei paennut/kaatunut/riehaantunut ja Nallekin meni ravia useamman askeleen. Jos nyt vaihtaa laukalle, niin keltä se on pois, mietti Nalle. Onneksi Masa suhtautui asiaan kovin pitkämielisesti.

Vaatimattomassa ylämäessä päätimme Pullukka etunenässä heittäytyä laukalle. Nallen mielestä idea oli hyvä, ja hänellä olikin ajatuksena olla ensimmäisenä perillä. Pullukka on kuitenkin niin nopea likka, että ei siitä ihan miten vain ohi mennä. Niinpä Nalle myöntyi paikoin napakoillekin pidätteille ja lähes pysähtyi, jolloin me Masan kanssa meinattiin tussahtaa Nallen pyllyyn. Jouduimme käyttämään amerikkalaisia piilolihaksia pysyäksemme tasapainossa ja ennen kaikkea laukassa, vaikka välillä pysähdyttiinkin laukkaamaan paikalla. Vaan mitäpä sitä ei kesälihasten eteen mies tekisi, mietti kaiketi Nalle, joka pinkaisi taas uuteen nousuun. Koko tämän ajan Pullukka oli kyntänyt tasaisella vauhdilla, avoimin korvin kohti tulevaisuutta ja mäennyppylää. Siellä vauhtiin pistettiin stoppi. Ja taaskaan kukaan ei kaatunut/romahtanut/pudonnut/kuollut! Maastoilu on ihanaa.

Kotimatka tultiin samaa reittiä, joten voitte kuvitella mitä pyöri Nallukaisen päässä: ”Olen myöhässä. Saan potkut. En ehdi. Pitäis olla jo. Tästä ei tule mitään. Miksette päästä minua kotiin. Minun on mentävä.” Muut hevoset nauttivat kevään tuoksuista ja Masa lisäksi kannoista, jotka olivat hänelle jännyyden huippu. Ei niistäkään jaksettu riehaantua, mutta sentään katsoa tarkemmin. Että oikein kanto! Jopas nyt! Kas kas! Pullukka vihelteli äänettömästi ja tod.näk. mietti, että harvoin sitä on näin vatipäisten poikien kanssa liikenteessä. Että mihin tollakin lihaskimpulla on kiire ja toi toinen toljottaa kantoja. Pliis.

Summa summarum: Nalle on hyvässä lihaksessa, koska ei jätä käyttämättä yhtäkään lihasta maastoretken aikana. Pullukka ja Masa taas osaavat nauttia elämästä kevyesti hengitellen, joten lihas jää saamatta. Voi meidän pulleita, ihania, tyyniä eläimiä!

Näkymä Pullukan seljästä.

Näkymä Pullukan seljästä.