Silkkaa satumaista sekoilua Savossa

Taivaaltahan tuo näyttää.

Taivaaltahan tuo näyttää.

Olipa kerran meidän perhe ja meidän perheessä tyttö. Yhtenä päivänä meidän perheen tyttö ilmoitti, että ”menen ratsastusleirille. Se on Keiteleellä.” Mitäpä minä siihen muuta, kuin että ”se on muuten kaukana”. Lapsi päätti aloittaa harrastamisen, ja mikäs sen kätevämpää espoolaiselle, kuin tehdä se Keiteleellä. Hyvät puolet: äiti ei ole sössöttämässä kentän laidalla. Huonot puolet: kaukana.

Montakohan vuotta tästä on, ehkä viisi, kun kurvasin tämän tallin pihaan. Päästin saman tien takapenkin tiikerin irti (pumi) ja se jolkotteli tervehtimään possuja. Talon ovelta huuteli ilmeisesti emäntä, että ”taidat olla Vilman äiti!” Niin taidan, vaikken hetken kuluttua kun näin tyttäreni ollutkaan enää ihan varma. Oli nimittäin eri henkilö lähtenyt viikko sitten kotoa.

Jumppakärpäset pihalla.

Jumppakärpäset pihalla.

Aurinko paistoi, pihassa yritti hiippailla kissa nimeltä Sauli Niinistö (koirani ajoi sen ystävällisesti talon alle). Aitauksessa röhki possu ja lampaat olivat omissa oloissaan. Laitumella retkotti hiljattain syntynyt varsa hanakasti tankkaavan äitinsä kanssa. Kaikki oli minun käsitykseni mukaan paratiisin elementtejä.

Lapseni ei suostunut jättämään paitsi harrastustaan, myöskään leiripaikkaa. Aina piti päästä Savoon, vaikka sinne oli pidempi matka kuin mihinkään ikinä. Siis Espoosta. Kuopiostahan sinne on muurahaiskarhun kusema. Näkökulmakysymys. Melko monena vuonna onnistuin töiltäni kuskaamaan tyttären kavereineen kohteeseen tai tai sieltä pois. Kerran puhkesi rengaskin kotimatkalla. Siis autosta. Joka kerta kun kävin tilan pihassa, minut valtasi mahtava rauhan tunne. Kai sitä ihminen paratiisissa viihtyy?

Osataan siellä lajiakin.

Osataan siellä lajiakin.

Yhtenä vuonna tallin omistajan tytär oli venähtänyt sen verran (ei missään nimessä vielä 9 kuitenkaan), että oli perustanut pihaan kahvilan. Sen nimi oli Kultaranta. Mikäs muu. Sieltä vakavailmeinen kauppias latasi pullaa ja kahvia halukkaille. Ostin kaikkea.

Jokaisella käyntikerralla mietin, että perkule kun pääsis itsekin joskus tänne viikoksi. Että aina kaikki hauska tapahtuu lapsille, ihan tyhmää. Tänä kesänä päätin, että ihmisen on tehtävä asioita saavuttaakseen unelmansa.

"Pullukkaa, tule laitumelleeee..."

”Pullukkaa, tule laitumelleeee…”

Sovin leiriviikon Kavioliiton ja Wanhan Koulun Tallin kanssa. Päätin sillä hetkellä, että Pullukka matkustaa viikoksi maalle ja sinne menee myös Katja. Auton lainaa Helsinki Horse Show (Land Rover) ja kopin Böckmann. Tulen tuulettamaan niiden puolesta varmaan loppuelämäni.

Toistaiseksi ollaan suuniteltu leirille seuraavia elementtejä: ratsastusta (koulu-, este- ja working equitation), käkättämistä, saunomista, joogaa ja ikäihmisille viinilasit käteen. Voiko ihminen muuta toivoa? Pullukka toivoo ainoastaan pääsevänsä laitsalle. Sanoin sille, että katsotaan.

Lähe mukkaan! Vielä on kait kaks paikkaa auki. Saa ottaa omat hepsut mukaan, mutta on siellä hyviä muutenkin.

18519908_1689176061109792_5067066826733161385_n

Häsläämällä kesäkuntoon!

Nalle, Pulde, Masa.

Nalle, Pulde, Masa.

Lähdettiin tänään porukalla maastoon. Meni kaverin Masa-hevosella, lapsi Pullukalla ja Aimo (nimi muutettu) Nallella eli Nalbertilla. Pulukkahan on tunnetusti maailmannainen, ei hötkyile uusista tilanteista ja suhtautuu maastoiluun säyseästi. Masasta ei varsinaisesti ollut hajuakaan, mutta ajattelin, että minä jos kuka uskallan kyllä koittaa. Ja sitten porukkamme loose cannon: Nallukka. Hänellä oli kiire jo heti kärkeen. Turvallisuuden nimissä Pullukka meni etunenässä. Hän valitsee reitit ja vauhdin viisaasti. Nallen mielestä ratkaisu oli huono, sillä hänellä olisi ollut kiire. Katselin parivaljakon pyllyjä sieltä takarivistä ja tuumasin, että onpa Nallukalla kiinteä ahteri. Sittemmin tajusin miksi. Aina, kun Nalle pysähtyi, se jätti jalat vähän haralleen, jotta olisi täydessä valmiudessa singota eteen- tai ylöspäin, jos tilanne vaatii. Ei vaatinut, mutta Nalle pelasi varman päälle.

Osastossa suoritetttu ravi meni ihan mallikkaasti. Kukaan ei paennut/kaatunut/riehaantunut ja Nallekin meni ravia useamman askeleen. Jos nyt vaihtaa laukalle, niin keltä se on pois, mietti Nalle. Onneksi Masa suhtautui asiaan kovin pitkämielisesti.

Vaatimattomassa ylämäessä päätimme Pullukka etunenässä heittäytyä laukalle. Nallen mielestä idea oli hyvä, ja hänellä olikin ajatuksena olla ensimmäisenä perillä. Pullukka on kuitenkin niin nopea likka, että ei siitä ihan miten vain ohi mennä. Niinpä Nalle myöntyi paikoin napakoillekin pidätteille ja lähes pysähtyi, jolloin me Masan kanssa meinattiin tussahtaa Nallen pyllyyn. Jouduimme käyttämään amerikkalaisia piilolihaksia pysyäksemme tasapainossa ja ennen kaikkea laukassa, vaikka välillä pysähdyttiinkin laukkaamaan paikalla. Vaan mitäpä sitä ei kesälihasten eteen mies tekisi, mietti kaiketi Nalle, joka pinkaisi taas uuteen nousuun. Koko tämän ajan Pullukka oli kyntänyt tasaisella vauhdilla, avoimin korvin kohti tulevaisuutta ja mäennyppylää. Siellä vauhtiin pistettiin stoppi. Ja taaskaan kukaan ei kaatunut/romahtanut/pudonnut/kuollut! Maastoilu on ihanaa.

Kotimatka tultiin samaa reittiä, joten voitte kuvitella mitä pyöri Nallukaisen päässä: ”Olen myöhässä. Saan potkut. En ehdi. Pitäis olla jo. Tästä ei tule mitään. Miksette päästä minua kotiin. Minun on mentävä.” Muut hevoset nauttivat kevään tuoksuista ja Masa lisäksi kannoista, jotka olivat hänelle jännyyden huippu. Ei niistäkään jaksettu riehaantua, mutta sentään katsoa tarkemmin. Että oikein kanto! Jopas nyt! Kas kas! Pullukka vihelteli äänettömästi ja tod.näk. mietti, että harvoin sitä on näin vatipäisten poikien kanssa liikenteessä. Että mihin tollakin lihaskimpulla on kiire ja toi toinen toljottaa kantoja. Pliis.

Summa summarum: Nalle on hyvässä lihaksessa, koska ei jätä käyttämättä yhtäkään lihasta maastoretken aikana. Pullukka ja Masa taas osaavat nauttia elämästä kevyesti hengitellen, joten lihas jää saamatta. Voi meidän pulleita, ihania, tyyniä eläimiä!

Näkymä Pullukan seljästä.

Näkymä Pullukan seljästä.

Joulutarina (sisältää kauhua)

Älyköt jouluisessa maisemassa.

Kuva vuosi sitten! Laihaa porukkaa.

Minulla on synttärit 23.12. Tai siis oli. Pyrin aina sinä aikana tekemään kaikkea mikä on ihanaa, ja lisäksi komentelen lapsia palvelemaan minua. Hyvin pyyhki kunnes koira nro 2 herätti aamulla aika hätäisen oloisena. Koska oli syntymäpäiväni, herätin luonnollisesti lapseni, että menes ulos noiden kanssa. Kappas, koirallahan oli ripuli. Jännä, vaikka oli syönyt IHMISTEN MAKAROONILAATIKON PÖYDÄLTÄ EDELLISENÄ ILTANA. Oikein harmin paikka.

Noo, sitten nukuttuani muutaman tunnin vielä, paistoin lapsille pekonit ja munat, koska se on kivaa. Lapsi keitti kahvit. Ihanaa. Siitä sitten tallille, toki. Ilma oli kirkastunut juuri hieman, joten ajattelin, että vetäisempä ihanan, pittoreskin maastolenkin hepan ja koirain kera. Harjasin Pullukan ja koirat kykki pihalla paskassa. Liejua nimittäin riittää. Pistin oikein satulan Pullukan selkään ja hyppäsin sinne itsekin. Hienoa! Ihana keli, ihana maasto. Luonnon syntymäpäivälahja minulle. Käveltiin siinä muina eläiminä kärrypolkua, kun tielle saapui maastoauto. Kaveri ruuvasi auton ikkunan auki ja huusi: ”Eikö sua pelota?” Olin, että ei, mitenkäs, pitäiskö? ”No täällä on kaksi sutta nähty eilen tuossa ihan vieressä. Toinen susi ajoi koiraa takaa. Mennään nyt settereiden kanssa etsimään sitä.” Ok.

Jännästi sitä alkaa yhtäkkiä nähdä erilaisia hahmoja pitkin metsää. Eihän me missään nimessä käännytty ympäri, olemmehan Pohjolasta! Winter is coming! Meitä mikään estä. Se tietty vähän jännitti, että tiesin olevani kirkkaasti tarkkasilmäisin koko porukasta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen ainoa, joka huomaa ketun/hirven/peuran. Voisi hyvinkin tulla tilanne, jolloin minä huomaan karhun/suden, ja koirat jää nuuhkimaan/kakalle/keppiä hakemaan ja hevonen on pohkeen takana, kun pitäisi lähteä karkuun niin maan perkeleesti. Siinä käy pian niin, että ollaan villieläimen ruokaa koko sakki. Metsään jää vain keko satuloita, suitsia, rintaremmimartingaaleja, heijastinhihnoja ja kypärä. Kaikki muu on pedon kidassa. Kyllä siinä ihmetys herää kanssahevostelijoilla. Saattaa sen jälkeen vaikuttaa kouluratsastus maneesissa entistäkin kiinnostavammalta.

Yksi entinen tallikaveri muuten juoksi joskus vuosi sitten hevosella karhua pakoon. Siinä on mielestäni jo yrityksen makua. Hevonen oli onneksi quarter. Ne on nopeita jos mitkä. Hieno uusi slogan quarterille: Haluatko jäädä henkiin? Hanki quarter!

Kerroinko jo, että hankin Pullukalle kuonokopan? No juu, mutta se oli perhana liian pieni! Pitää vaihtaa. Pullukka saa siirtyä rajoitettuun ahtaamisen, niin kuin omistajansa. Kuntopiiri alkaa heti ensi viikolla sekä meikällä, että Puldella. Sinne asti, moiccuu!