Hevosbloggaajan arki

Katsokaas kun rikas kyykkii hevostensa äärellä.

Siinä se istuu ja miettii, että mitäs pirua kirjottais.

Tällä kertaa terveisiä bloggaajien eli VAIKUTTAJIEN piiristä! Olin A-lehtien toimesta bloggari-iltamissa tapaamassa muita moisia. Tosin olin, kuinka ollakaan, ainoa hevosiin suuntautunut. Nauratti kuunnella niitä muita, siellä lifestyle-puolella ollaan nimittäin aika tosissaan. Enkä mä sitä sano, että ohimennen tätä tekisin, mutta kun siellä mietitään teemoja viikkokausiksi jne. Siihen en pysty! On pakko kirjoittaa silloin, kun siltä tuntuu. Ja myös siitä MISTÄ tuntuu. En edes kykene päivittämään VAIN JOTAIN, että saa rivit täyteen. Itteä suututtais liikaa lukea jotain höpölöpöä. En tälläkään tarkoita, etteikö saisi hassuja juttuja olla – pitää olla IDEA. Ja se, että suunnittelisin idean kahden viikon päähän, tuntuu hullulta. Vähän kun miettisi milloin ja monelta antaa puolisolle suukon. Ehkä ei.

Kovasti siellä kannustettiin, että alahan pikaseen tehdä tubettajan hommia. Yritin kysellä, että kukas sitä kuvaa, kun seikkailen hevosen kanssa. ”Asennat telineen sen päähän niihin juttuihin, mitkä sillä on päässä muutenkin!” Joo, hyvä idea. TELINE SUITSIIN, miksei. Joku ideoi, että laita kypärään GoPro, ja se kuulostaa jo joltain. Että ikään kuin dubbaisin Pullukan juttuja, ja sitähän mä teen jo kuitenkin. Mietintämyssyyn se!

Todellisuudessahan ideointi (ihan tällaisten normijuttujen) tapahtuu koko ajan. Kun olen tallilla, saan ideoita vähän väliä. Haasteena onkin muistaa ne kotona. Välillä laitan kännykkään ylös. Tuijottelen muiden ihmisten ratsastusta ja kuuntelen mitä opetteja niille sanoo ja mietin mättääkö itsellä samat asiat. Tai katselen kun joku hevonen temppuaa ja mietin olenko ollut samassa tilanteessa itse. Tai jollekin hevoselle on hankittu uusi satula/uudet suistet/kuolaimet tms. ja mietin niiden vaikutusta. Tai jollain on käynyt kengittäjä ja mitä sitten tapahtui. Puhumattakaan vaivoista! Niistä saisi kirjan väännettyä viikottain. Esim. viimeisimpiä: yhden hevosen selkälihakset olivat olleet niin jumissa niin pitkään, että niissä oli arpikudosta. Ja liikkui silti ihan normaalisti. Tai: yhden polvi on kuin pallo, mutta ei ole yhtään lämmin tai arka, mutta tahdittaa. Tai yhden jaloista ei kukaan ota selvää, ontuilee yhtenä päivänä yhtä ja toisena toista – paitsi että syy löytyi kaularangasta. Eli jos näistä jaksaa tilittää, niin asiaa riittää. Onneksi ei tosin omista hepoista juuri nyt.

Kiehtovampi asia on kuitenkin se, että meidän tallille tuli uusi hevonen keväisen varsansa kanssa. Viime viikolla sitten aloitettiin vierotus ja äidilla oli tietysti vähän hätä. Jossain vaiheessa kaavailtiin, että pitäisi kai aloittaa ratsastuskin. Sain kunnian olla ensimmäinen, joka menee sen selkään (ja kenties tulee sieltä nopeasti pois). Oli oma lukunsa saada satula osumaan selkään, koska rouvalla oli hämminki ja hässäkkä päällä. Seuraavaksi piti itse osua sinne, ja jouduin käyttämään apujoukkoja. Heti kun joukot päästivät irti, läksi pienimuotoinen rodeo. Hui! Enpä olekaan pitkään aikaan kokenut moista, mutta ei se kauaa kestänyt. Enkä pudonnut. Ja kun onnistuin aloittamaan ratsastuksen HEVONEN OLI FANTASTISIN IKINÄ. Ei herran tähden, onko tällaisiakin? Miksi omat hevoseni eivät ole KOSKAAN olleet näin ihania ratsastaa? (Tai no, ehkä ihan hetkittäin, mutta) Tarjosin saman tien tallinomistajalle molempia hevosiani ja Toytota Priusta (Premium 2010) vaihdossa ja kysyin paljonko pitää maksaa väliin. Hän nauroi. En ymmärrä miksi. Sain palata tämän unelmien ratsun selkään vielä kahtena seuraavanakin päivänä. Olen varma, että hevonenkin jäi kaipaamaan minua. Kuvia kunhan onnistuu!

Rakas Eki-setä, miten tästä eteenpäin?

t.nimim. Kyynel -68

Kuusi vuotta Pullukan kanssa

Ekat kisat, hyvin meni.

Ekat kisat, hyvin meni. Kuva: Anna Aalto

Yhä useampi kysyy mistä olen Pullukan hankkinut, kun se on niin ihana. Naurattaa joka kerta, ihanapa juu. Kuutisen vuotta sitten kaverini soitti ja kysyi onnistuisiko yhden tamman liikuttaminen, itse kun oli kovasti raskaana. Mikäs siinä, totesin ja kapusin selkään. En tiedä olinko todella maailman ankein ratsastaja vai mitä, mutta Pullukka oli ihan hirveä ratsastaa. Katselin suu auki muita ratsastajia ja yritin kysellä, että onko se aina tämmöinen? Ei saa ottaa ohjista kiinni, viilettää pohjetta pakoon ja säntäilee. Kukaan ei tiennyt tai ainakaan kertonut. Jatkoin harjoituksia, tämähän oli haaste! Silloin tällöin, pienen hetken Pullukka näytti miten hieno se voi olla. Se oli sitten sitä myöten selvä. Rakkaus oli syttynyt. Muutaman kuukauden päästä hevonen oli myynnissä.

– Katja, mun pitää myydä tää, osta sä.

– Ei mulla ole rahaa.

On tässä kaikenlaista saanu ruokansa eteen tehdä. Tässä joulupukin porona.

On tässä kaikenlaista saanu ruokansa eteen tehdä. Tässä joulupukin porona.

Tässä tilanteessa tajusin, että tilanne on täysin älytön. Lainaa en halunnut ottaa, koska sitä oli jo ennestäänkin ja lisäksi eihän ratsastettavuudeltaan kauheaa hevosta kannata ostaa. Niinpä universumi ratkaisi asian lähettämällä luokseni kaverin, joka tarjoutui lainaamaan rahaa. Sanoin ehdottoman ein. Samahan se on, laina mikä laina.

– Saat 20 vuotta maksuaikaa.

Menin mykäksi, en vieläkään meinannut suostua. Seuraavana päivänä kaveri laittoi viestin: laita se tilinumero nyt! Ja niin tämä sekoilu sai alkunsa.

Silloin kun me!

Silloin kun me!

Alku oli melkoista, en osaanut ratsastaa Pullukalla yhtään, mutta ei osannut kauheasti kukaan muukaan. Alkoi vikojen kartoitus. Löytyihän niitä, alkaen aaltopurennasta. Sitten käytiin kintut ja selkä läpi, luusto. Kintut ok, selässä satulan aiheuttamaa sanomista sään kohdalla. Saikku nr 1 alkoi, sain ison koiran, jota taluttelin. Suhteemme syveni.

Muka naurattaa!

Muka naurattaa!

Saikun jälkeen jatkui satulanjahtaus. Ostin koulusatulan sovittajalta, joka sanoi, että hevoselle sopii monikin, mutta sinä olet Katja niin huono ratsastaja, että se on ongelma. Ok. Samainen ihminen hämmästeli etukavioiden lyhyyttä. No perhana, lyhyethän ne! Ihmekös ei kulje. Kengittäjä oli höylännyt liian isot siivut huonosti kasvavista tassuista. Alkoi kavionkasvatus ja klinikkakengitykset. Saikku nr 2. Lähennyimme, opettelin ohjasajon, Pullukka vissiin osasi jo. Viikin fyssari, tohtori Hyytiäinen neuvoi maastakäsin hemmetin hyviä lihaskuntotreenejä. Harjoittelimme ankarasti.

Saikun päätteeksi aloitin varmaankin ratsastuksen ja taisin hypätä jokusen kisankin. Sitten hyydyin täysin, homma ei tuntunut olevan vieläkään ihan pulkassa. Päätin teettää varsan, äitiysloma korjaa monesti asioita. Näin kävi. Hilppa, terve ja iloinen tyttö syntyi kaksi viikkoa etuajassa ja teki äitinsä ja pari muuta vähän hiton onnelliseksi. Kavionkasvu löysi aivan uudet urat.

11204832_873646836006082_963825548_o

Pullukka sai viettää täyspainoisen äitiysrupeaman, jonka jälkeen alkoi varovainen reeni. Kävi ilmi, että hevonen hyppäsi paremmin kuin ikinä. Oliko siistiä? Oli. Tuolloin hyppäsin itse. Pikku hiljaa lasta (minun) ruvettiin sisäänajamaan Pullukan ratsastajaksi. Alku oli haastavaa, opettaja ei halunnut, että lapsi tulee enää koulutunnille Pullukalla. Olin samaa mieltä. Lapsi vaihtoi ylisuureen 18-vuotiaaseen suomenhevoseen, joka oli entinen ravuri. Se oli täydellinen. Who knew? Estetunneilla lapsi jatkoi yhteistyön hiomista Pullukan kanssa ja edistyi hienosti. Samalla lapsi sai hyvää kielikylpyä: kouluope oli ruotsalainen ja esteope portugalilainen.

Lapsi oli joskus pieni ja hevonen laiha.

Lapsi oli joskus pieni ja hevonen laiha.

Vaihdoimme tallia. Lapsi alkoi kisata Pullukalla ihan toden teolla. Parivaljakko kasvoi hienoksi ratsukoksi. Kisaaminen aloitettiin 80 sentistä, aika nopeasti noustiin ysikymppiin ja siitä metriin. Sijoituksia on tippunut, myös joku voitto. Pullukka on elementissään. Hevonen on ehjä, mutta sen perslihakset jumittavat toisinaan. Onneksi ne saa auki hieronnalla ja hyvillä neuvoilla.

Ehkä Pullukka-urani huippuhetket ovat olleet Hilpan syntyminen ja HIHS:n Amateur Tourin finaaliin pääsy. En voisi olla ylpeämpi hevosesta, lapsesta tai itsestäni. Ostin älyttömän tamman, josta on kuoriutunut fantastinen ystävä ja hieno ratsu. Tänä päivänä voin sanoa olevani asiantuntija oman hevoseni kohdalla. Tiedän milloin sitä vaivaa joku ja mistä sen huomaa. Osaan iloita jokaisesta terveestä ja onnellisesta päivästä. Pyrin yksinomaan siihen, että me kaikki voidaan mahdollisimman hyvin. Välillä se tarkoittaa napakkaa otetta, välillä kehumista. Näillä eväillä meistä on tullut parhaat kaverit.

Pullukka <3

En ymmärä, rakastan. Kuva: Essi Pasanen

En ymmärä, rakastan. Kuva: Essi Pasanen

Pullukan kuulumisia

Mitä aiot, Katja.

Mitä aiot, Katja. Kuvan sää tahi vuorokaudenaika ei liity tapaukseen.

Terveinen sysimustasta Evitskogin yöstä! Kello ei toki ollut kuin vasta kuusi mennessämme tallille, mutta yöhän se oli. Lapsi oli menossa estetunnille naapurin pojalla eli Masalla. Masa on samaan aikaan äimänä ja touhuissaan. Hän osaa kyllä hypätä, mutta tauko on ollut pitkänhuiskea. Mies on nuori, 10v, joten lapsella ja Masalla saattaa hyvinkin olla pitkä ja kaunis suhde tulevaisuudessa.

Samaan aikaan meikä keventelee Pullukan kanssa. Pullukalla on tänään iisi päivä, eilen hän suoritti oikein dynaamisesti kouluratsastusta.

Moni kyselee miksi päätimme, että Pullukka lopettaa kilvoittelun. Sehän on terve jne. Meille juttu oli kyllä melko selvä. Pullukka on niin hyväpäinen hevonen, että se menee, kun pyydetään. Siksipä meidän pitääkin olla päättämässä milloin on hyvä hetki lopettaa tavoitteellinen tohina. Pullukka on ehjä ja tyytyväinen. Sen lihaskunto on hyvä, eikä se kipeydy enää kovin helposti. Takajalat ovat suorahkot, ja ehkä siksi ne ovat hiukka kovemmilla kuin parempikulmaiset takaset. Vasemman takasen vuohinen nesteytyy jo hieman helpommin kuin oikea, mutta se ei vaikuta oikeastaan mihinkään. Toteanpahan vaan. Minulle se on silti yksi merkki monista.

Yksi merkki on esteelle imu. Rouva hyppää mielellään, mutta ei juurikaan ime enää esteelle. Se kertoo minulle hiljaa, että voin olla hyppäämättäkin. Siinä ehkä suurin syy lopettaa tavoitteellinen treenaaminen nyt, kun kaikki on vielä hyvin. Pullukka kääntyy vuoden vaihteessa 17, eihän se mikään nuorisolainenkaan ole. En usko, että Pullukka itkee itsensä iltaisin uneen, koska ensi viikonloppuna ei olekaan kisoja. Se ei estä meitä pitämästä sitä hyvässä kunnossa, siihen toki pyrimme, mutta mailaa ei puristeta. Sanovat, että jos hevonen on kisauransa aikana jo antanut ns. kaikkensa ja ylikin, sen on vaikeampi tiinehtyä. Sitä riskiä ei muuten oteta, se on varma. Haluamme antaa Pullukalle elämänsä ihanimmat ehtoovuodet lapsia tehden ja hyvää elämää viettäen. Eikö se ole ihan ok?

Sitäpaitsi, meillähän on seuraava polvi kasvamassa! Eilen harjasin toisen polven neitoa. Tässä vaiheessa voin myös leuhkia, että Hilppa nostaa jokaisen jalan kun koputan kevyesti sääreen. Tämä hevonen on niin viisas ja niin nopea oppimaan, että me ollaan vielä pulassa. Sitä ilolla odotellessa!

Saatan vaikuttaa ihan tavalliselta hevoselta, mutta olen itse asiassa nero.

Saatan vaikuttaa ihan tavalliselta hevoselta, mutta olen itse asiassa nero.