Varsakuume, siis Pullukalla, ITELLÄ EI NIIN VÄLIÄ

No mikä tässä nyt on niin ihmeellistä?

No mikä tässä nyt on niin ihmeellistä? Ihan tavallinen varsa. Niin. Kuva: Outi Impivaara

Meidän talliin syntyi pienokainen. Hän taitaa olla nyt jotakuinkin viikon vanha ja aivan naurettavan ihana. Nimenkin jo sai, Jump for Joy H, ja nimensä veroinen on nassikka. Kaikki kulmakunnan ihmiset ovat tietty aivan raiteiltaan hänestä. Äitihevo suhtautuu ihmisiin oikein joviaalisti, lasta saa halailla ja rapsutella ihan mielin määrin, mutta annas olla jos joku hevonen tulee kymmentä metriä lähemmäs. Turpasauna (tirsk) odottaa heti nurkan takana!

Ja mitä sitten tapahtui kun Pullukka näki varsan (kaukaa)? Pysähtyi ja katsoi. Näki ja muisti. Sekosi tyystin. Päästeli ääniä, alkoi huolestua. Karsinaan vietyäni hän ei enää syönyt (!!!!), katseli vain haaveellisesti ikkunasta ulos. Kävin tässä välissä auttamassa pikkuipanan vesiboksiin viennissä. Pikkuhevon pylly suihkutettiin ekaa kertaa (en kestä). Pidin häntä lähestulkoon sylissä (yhyy), äitillensä se oli ihan okei. Lapsikaan ei värissyt, katseli vain äimänä. Mie romahin.(yhyy)

Täysin normaali hevosen lapsi, mikä tässä nyt on niiin...Kuva: Outi Impivaara

Täysin normaali hevosen lapsi, mikä tässä nyt on niiin…Kuva: Outi Impivaara

Sitten menin takaisin Pullukan luo. Hevosparka nuuhki takkiani aivan hysteerisesti ja katsoi minua kostein silmin: ”Katja, anna minun olla raskaana! Lupaan, että ratsastettavuuteni paranee ja olen kevyempi pohkeelle!” Liikutuin vallan ja taisin vissiin luvata, että annan hänen vielä olla kerran raskaana. Mutta EN TÄNÄ KEVÄÄNÄ. (Koko internet on myös tietenkin tulvillaan varsakuvia juuri nyt, myös mm. yhdet kaksoset, jotka voivat, perkele, hyvin. Tosin yksi tyyppi vastasi puhelimeen tallista, oli kaivamassa varsan pyllystä pihkakakkaa. Ei se kaikilla onnistu.)

Niin ja tosiaan köröttelin tallille ihan rauhassa illan suussa. Ajattelin, että kiva kun ei ole kiire, ehdin rauhassa kokeilla Shiversin hoitavaa sukaa ja ottaa siitä kuvatkin, mutta saakelin nuija olinkin unohtanut yhden jutun. Tallin pihalla nimittäin vastaan tulikin iloinen nuorehko nainen, joka sanoi juuri soittaneensa minulle. Olin noin kolme sekuntia hiljaa ja pihalla kuin jne. kunnes tajusin: VALOKUVAAJA TULI OTTAMAAN KUVAA MINUSTA JA PULLUKASTA YHTEISHYVÄ-LEHTEEN. No miten on, olinko juuri meikannut ennen tallille lähtöä? Olinko föönannut tukkaa EDES AAMULLA? Enpä tietenkään, siinä on syynsä miksi olen radiossa töissä. En jaksa meikata enkä laittaa! Voi penaali, että näytin räjähtäneeltä. Valokuvaaja yritti naureskella rohkaisevasti, että ”hehheh, voithan sä käydä autossa meikkaamassa” tajuamatta sitä, että en edes tiedä missä mun meikit ovat, puhumattakaan että ne olisivat mukana. Ilmeisesti ns. julkisuuden henkilöt ovat aina meikattuja. Voi ei.

Kysyin siis jokaiselta vastaantulijalta onko meikkiä mukana. Sain aika monta melko äimistynyttä EI-vastausta, mutta sitten nasahti! Fantastinen tallikaveri oli varautunut kaikkeen ja esim. juuri siihen, että minun pitää meikata tallilla hänen meikeillään. Kiitos tämän toverin, saatoin näyttää etäisesti ihmiseltä. Onneksi hevonen sentään näytti ihanalta.

Tämmöstä ihme pelleilyä ollu taas. Ja ensi kerralla kun tulee tekstiä, se kertoo aivan satumaisen ihanasta hierontavehkeestä. Ja sen jälkeen elikkäs torstaina starttaakin jo Kavioliiton maailmankaikkeuden ensimmäinen ratsastusmatka! Siitä raportoidaan sitten paikan päältä.

Pientä kekkulointia ehkä, mutta kohta kuitenkin sataa tai jotain. Kuva: Outi Impivaara

Pientä kekkulointia ehkä, mutta kohta kuitenkin sataa tai jotain. Kuva: Outi Impivaara

 

Kun yrität ohentaa hevostasi ja se ei onnistu

Anna mun ravita itseäni.

Anna mun ravita itseäni.

Moiccu! Täällä hevosen aktiivinen liikuttaja, tai jos ei se, niin sen äiti. Hevosemme juoksee kerran päivässä itsensä hikeen. Kyllä näin on. Joko sitä maastokiitoa, koulupelleilyä, tai sitten estevouhotusta. Välillä saatan jopa juoksuttaa, koska hänen selkänsä kaipaa toisinaan satulattomia päiviä. Oli miten oli, juoksee. Ja jo mä ihmettelin, että miten helvetissä hevonen ei laihdu. Tai sanotaanko näin, että lihoaminen ei lopu.

No kas. Menin hakemaan häntä yhtenä iltana sisään (ulkoilee koko päivän) ja ihmettelin, että mites tämän hienon laihdutus-heinäverkon PÄÄLLÄ ON RUNSAITA TUKKOJA HEINÄÄ. Mietin onko joku tuonut säälistä nälkiintyneille hepoille ruokaa. Voivoi, ottakaa siitä. Olin jo vähälla lähteä talliin raivoamaan, että helou, täällä yritetään päästä esteiden yli pudottamatta puomia MAHALLA. Että ymmärrättekö miten korkealle tämän hevosen pitää kohta hypätä? Mitä sanoo eläinsuojelu? Onko siellä mittoja liian korkeille hypyille? Pullukkahan ei halua pudottaa, joten sen on vaan hypättävä sitten reippaasti enämpi. Vihhu.

Purin sydäntäni eräälle toiselle hevosensa paino-ongelmista kärsivälle kaverille, johon hän kertoi vaklanneensa mitä tarhassa tapahtuu. Olenhan aina tiennyt, että Pullukan ÄO on keskivertoa korkeampi, ja siinä missä muut tekevät liikaa hommia, Pullukkaa mittaa ja optimoi ja tekee vain riittävästi. Ja vapaa-ajalla ratkoo matemaattisia yhtälöitä. Niin, siispä rouvat ovat kuulemma yksissä tuumin alkaneet tehdä tarhassa niin, että he nyhtävät heinää telineen ja verkon VÄLISTÄ ja viskaavat sitä sitten verkon päälle. Että ikään kuin ensin tehdään työt, ja sitten rentoudutaan syömällä. Voihan peeveli, on nimittäin melko haastavaa keksiä millä tukin telineen ja verko välisen kolon. Sähköllä? Tervalla? Ratakiskoilla? Anyone?

 


 

Tässä välissä kävin tallilla. Tarkistin heinäverkkosysteemin ja kuristin verkon niin tiukkaan, ettei sen sivusta periaatteessa voi saada mitään. Huomenna katsotaan ovatko ne hakeneet sahan ja työskennelleet koko päivän saadakseen kerralla enemmän heinää. Toivottavasti siinä tulee edes hiki.

Tänään pistin Pullukan juoksemaan vapaana maneesissa. Ensin se veti muutaman kerran päästä päähän ihan täysillä parilla pukilla höystettynä, sitten se hönö alkoi laukata minun ympärilläni. Ne poloiset on niin fiksoituneet tapoihinsa, että on ihan sama onko liina vai ei, niin äiti mä hölkkään tässä ympärillä, jooko äiti. Fantastinen Pullukka vaihtoi suuntaa kun sanoin sille ”vaihda suuntaa”. Onko muillakin tällaisia hevosia?

Lopuksi mentiin ilman satulaa kävelylle peltoin ympäri. Yhden talon pihassa kolme vinttikoiraa saivat sätkyn. Perkele, joku valkoinen hirvi pyrkii pihaan, nyt pojat aidalle raivoomaan! Ja mitä tekee Pulde? Hätkähtää hieman ja jatkaa matkaa. Sydän.

Huomenna, jos luoja suo, matkustan ihan ilman hevosta Kaivopuistoon. Tulkaa tekin!

IMG_2470

 

Tavoitteena tyytyväinen hevonen

IMG_9241 © Anna Aalto, Heasta

Kuva: Anna Aalto

Tämmöisen otsikon löysin liiton sivuilta. Se on hyvä otsikko. Mietin tavoitteleeko joku jotain muuta. Kai me kaikki halutaan, että hevonen on tyytyväinen? Varmaankin oleellista on tunnistaa tyyytyväinen hevonen. Hevonenhan ei tunnetusti huuda ”ai perkele, hirveä kipu takareidessä!” joten meidän tehtäväksemme jää tunnistaa kaikki jumit ja vammat. Ja näin äkkiä sanottuna mikään ei ole vaikeampaa kuin löytää hevosesta se vika, mikä sitä oikeasti alun perin vaivaa.

Taanoin kuulin lauseen, joka jäi mietityttämään. Sen sanoi alan ammattilainen: ”Melkein kaikilla hevosilla on vatsahaava.” Olin ihan öönä, enkä tietenkään sanonut mitään, koska millä lihaksilla laittasin hanttiinkaan. Kun tiedustelin mistä tietää onko hevosella vatsahaava, vastaus kuului ”syöttämällä vatsahaavalääkettä, eli poissulkemalla”. Melko masentava ajatus. Ei vähiten siksi, että vatsahaavalääke on hiton kallista.

Sitten on tietysti nämä rankaan liittyvät jutut. Hirmu monella on kuulemma kissing spine, mutta sitä ei vaan ole diagnosoitu. Jaahas. Ja siihen auttaa, jos hevosta ratsastetaan oikein. Se auttaa muuten aika moneen vaivaan. Melko vammaisetkin hevoset tepsuttavat hienosti, kun niitä ratsastetaan hyvin. Sitten kun selkään jysäytetään perheenäiti Espoosta, johan alkaa vaivat löytyä. Ehkä alankin myydä palvelua: ”Onko hevosellasi joku vika? Eikö meinaa löytyä? Pyydä Katjaa käymään selässä, kyllä se sieltä selkiää!”

Ei vaan, tosiasiassa kaikki epäilyttää juuri siksi, ettei itse onnistu läpiratsastamaan omaa hevostaan jokaisella kerralla. Välillä se onnistuu, välillä ei. Kysymyksiähän siinä herää: onko tuo vammainen vai olenko minä vaan liian huono? Vai molempia?

Tänään oli yksi noista päivistä kun kaikki oli melko vaikeaa. Positiivista siinä on tietty se, että pohdittavaa riittää blogiin asti. Tavoittelen tyytyväistä hevosta ihan tosissani, mutta jos olen ihan rehti, niin onnellisimmillaan hevoseni on ollut raskaana (saattaa olla, että itsekin olin silloin onnellisin).  Jos kysyn kilparatsastajalta miten tehdään tyytyväinen hevonen, hän sanoo treenaamalla. Liikuttamisesta väsynyt hevonen on tyytyväinen. Jos kysyn hevosten käytösekspertiltä miten teen tyytyväisen hevosen, hän sanoo anna sen olla hevonen. Eli käytännössä pysy itse kotona.

Jos nyt näillä eväillä onnistumme tekemään Hilpasta tyytyväisen aikuisen hevosen, en kysele enää keneltäkään koskaan mitään. Todistusaineisto seisoo pihassa. Intuitio se kai on kuitenkin paras työkalumme.

 

PS. Vain hevosihminen voi onnistua tulemaan tallilta niin, että juuri kun avaa telkkarin, Suomen Euroviisuedustajat lopettavat. Perkule.

Äitiys on siisteintä. T. Pullukka

Äitiys on siisteintä. T. Pullukka