Laidun – tuo kaamea surmanloukku

Tajuutsä Raili, me ollaan täällä kahestaan! Kukaan ei valvo!

Tajuutsä Raili, me ollaan täällä kahestaan! Kukaan ei valvo! Kuva: Jade Liski

Ollaan Pullukan kanssa harjoiteltu vihreän murkinan syömistä nyt jo kolmatta viikkoa. Aloiteltiin tietty maltillisesti talutellen. Ensimmäinen erä oli kutakuinkin vartin mittainen. Siitä sitten lisäilemään. Tuli sitten viime perjantai. Hevonen oli ollut ensimmäistä kertaa koko päivän laitumella. Näin jo naaman asennosta kun tulimme tallille, että nyt ei ole kaikki kunnossa. Emäntä SEISOI laitumella. Siis ei syönyt. Se on vakava paikka, kun hevoseni liikkeelle paneva voima numero yksi on ruoka. Ja jos se ei maistu, on kakka osunut tuulettimeen. Tai siis ei ehkä ole.

Kärräsin Pullukan sisään ja harjasin sen. Maha oli kuin ilmapallo äärirajoilla. En viitsinyt edes asentaa mitään satulaa selkään, hyppäsin kyytiin ja suunnistin metsään. Ensimmäiset 100 metriä olikin melko hidasta menoa. Kai se maha ottaa vastaan, herran tähden. Kun saavutettiin ensimmäinen mäennyppylä, sinne noustiinkin kaasun voimalla. Eli niin sanotusti kaasu pohjassa (tsihi). Purkautuva pieru oli piiiiiiitkä ja taisi tehdä hyvää. Sen jälkeen jalka nousi ihan reippaasti. Kaasuähky oli siis aivan tarjottimella. Kiitos elämän, ylämäen ja ilmeikkään hevosen naaman tajusin heti mistä on kyse. Vaara ohi siltä erää.

Meditoin myös sisätiloissa, että osaan sitten syödä maltilla.

Meditoin myös sisätiloissa, että osaan sitten syödä maltilla.

Seuraavana päivänä olin ilman muuta töissä klo 10-20. Sanomattakin selvää on, että hevoseni kärrättiin sisään laitsalta jo puolilta päivin, koska se makoili siellä eikä syönyt. Voihan penaali. On varsin epämukavaa olla iloisena ja mukaansa tempaavana juontajana festivaaleilla, kun kotona ähkii voipunut hefoinen. Onneksi ystävä otti Pullukasta kopin ja kävelytti sitä ympäriinsä oman hevosensa muassa. Lisäksi toverini laittoi Pullukan vielä juoksemaan narussa, jotta viimeisetkin pierut saatiin kerättyä talteen parempaan käyttöön (no ei kerätty, se oli huumoria). Totta puhuen sillä pierumäärällä kannattaisi jo esim. lämmittää pientä omakotitaloa tms.

Ystävän kanssa on hyvä kävellä, kun pierettää. Kuva: Tiina Leppänen

Ystävän kanssa on hyvä kävellä, kun pierettää. Kuva: Tiina Leppänen

Sunnuntaina olin ilman muuta myös töissä, koska olisihan aivan ääliömäistä että pääsisin tutkimaan hevoseni tilaa. Niinpä Pullukka joutui tarha-arestiin kunnes äiskä on taas mukana menossa. Illalla syötiin taas vihertävää kultaa.

Maanantaina oli tarkoitus lähteä laitumelle, mutta maailma ei ollut vielä valmis. Toisin sanoen Pullukkaa piti vielä harjoittaa. Probleema olikin tässä vaiheessa se, että tallimme oli poksahtanut täyteen. No, kun on kiva ihminen, saa apua kivoilta ihmisiltä. Naapuritallin supernainen ehdotti, että hän voi ohimennessään kerätä Pullukan talteen omalle tallilleen. Melkein itkin onnesta. Pullukka sai vielä muutaman päivän aikaa treenata. Tähän mennessä olin kuullut jo kahdesta hevosesta/ponista, jotka olivat ähkyyntyneet vakavasti (toinen lopetettiin), koska tämänvuotinen vihreä on niin kovaa kamaa. Huh.

Hilppa ja kämppiksensä Lily (kotoisammin Raili) sen sijaan pääsivät maistamaan villihevosten elämää ensimmäistä kertaa elämässään ilman aikuisia. Tytöt päästettiin niitulle maanantaina. Nyt voidaan puhua ilosta ja riemusta. Ihan pikkuisen tuli mieleen elokuva Velipuolet, jossa kaksi melko vatipäistä nelikymppistä miestä luulevat olevansa vielä varhaisteinejä. (Laatuelokuva, suosittelen, tuli eilen joltain kanavalta.)

Nyt on saavutettu se piste, että Pullukka aloittaa laidunkauden huomenna aamulla. Moni on kyseenalaistanut ratkaisuni: Miksi laitat sen laitumelle, terveen hevosen? Juuri kun se meni kisoissa hyvin? Mikä idea? No minäpä valkaisen: Ensinnäkin säästän noin 500 kuussa kun päästän pollet viheriölle. Ja kisoista viis, tuleehan niitä. Ja muutenkin, kyllä se Pullukka ansaitsee tässä iässä jo loman. Se on 15. Jos se menee lomasta piloille, onpahan oma kopukkani. Ja tuskin pilaantuu onnettomana.

Parhaus on parasta.

Parhaus on parasta.

 

Hilppa ja lapsi mannekiinikisoissa! Apua! Söpöys-warning!

CALLE MISSÄ SÄ OOT? MISSÄ CALLE ON?

CALLE MISSÄ SÄ OOT? MISSÄ CALLE ON?

Täällä. Mä haluun himaan, täällä on ihan tyhmää.

Täällä. Mä haluun himaan, täällä on ihan tyhmää.

Tänään se sitten oli: päivä jolloin mitattiin virallisesti kuinka kaunis Hilppa oikein on. Siis noin objektiivisesti. Subjektiivisesti katsottunahan Hilppa on maailman kaunein ja älykkäin yksivuotias. Ja jos joku on hirveää, niin se, että olen tästä reissusta pelkän kertomatiedon varassa. En päässyt mukaan, koska olin itse Turussa juontamassa muotinäytöstä. Melkein sama, siis. Hevosten kohdalla kyseessä oli Kasvattajapäivät Ypäjällä, man!

Vein edellisenä iltana lapsen tallille yöksi, koska lähtö mannekiinikisoihin oli kuudelta. Samaisena iltana pesimme Hilpan ja poikaystävänsä Callen ensimmäistä kertaa. Hengenlähtö olisi toki voinut olla lähellä, mutta kun Hilppa on niin kiltti ja viisas, niin me tytöt vaan pestiin hevoiset ja sillä sipuli. Nooo, oli siinä nyt vähän väräjävää takajalkaa ja muljahtelevaa silmää, mutta kaikki pysyivät maan tasalla ja henkilövahingoilta vältyttiin. Sitten vaan varsat ja ihmislapset nukkumaan ja äiti Turkuun.

Aamulla laittelin ensimmäistä viestiä puoli kahdeksan korvilla. ”Miten meni lastaus.” ”Hyvin, Hilppa on niin viisas.” Asia selvä. Tässä vaiheessa läksin itse sovittelemaan vaatteita ja siitä maskiin. Kun ensimmäinen muotinäytös jysähti Hansakorttelissa käyntiin, puhelimeni oli vielä mykkänä. Olin yrittänyt tykittää kysymyksiä, mutta minulle ei vastattu. Näytöksen jälkeen sain kontaktin Ypäjälle. ”Kiitti äiti, suitset oli liian isot, olisit voinu sovittaa, Hilppa sai kakkosen.” MITÄ HERRAJUMALA KAKKOSEN! SEHÄN ON MAHTAVAA! OSASIKO SE KÄYTTÄYTYÄ? ”No joo, no se mies joka esitteli Callen ja Hilpan sano, että toi ori oli oli paljon helpompi käsitellä kuin toi AKKA.” Tässä vaiheessa tuumaan, että olipa onni etten ollut paikalla, olisi voinut jotakin juhaa sattua leukaan. Lapsi oli vaan nauranut ja kuiskannut hiljaa Hilpalle ”Hyvä laps.”

Kuka toi mies on, mihin se vie mua.

Kuka toi mies on, mihin se vie mua.

Totta puhuen ainoa ammattilainen koko kuviossa oli tietystikin se esittelijämies (hänelle suuri kiitos!). Hilpalla ei ollut hajuakaan mistään eikä lapsellanikaan. Siihen nähden siis melko kunnioitettava saavutus: nolla ruumista, varsa pesty ja rusetti poskella. Hilpan ylitsepursuava kauneus ei siis välttämättä saanut tuomareita hapettomiksi, mutta sen ”hirnunta” sen sijaan jäi mieliin. ”Mikä se ihmeellinen ääni oli, mitä se päästeli se teidän varsa,” kuuli kysyttävän. Totuuden nimessä varsamme hirnunta muistuttaa huomattavasti enemmän keuhkovammaista sorsaa kuin hevosta. Olen monta kertaa talutellut häntä kotosalla kun hän on kesken kaiken tajunnut, että perhana nyt on kaverit jääneet johonkin, ja hän on alkanut ”hirnua.” Olen sanonut hänelle, että puhu kunnolla, kukaan ei saa selvää tuommoisesta röhkinnästä, mutta ei ole vielä mennyt oppi perille. Selvästikin tämä yksilö menee motoriikka edellä ja kielellinen kehitys perässä. No, mihis tässä on kiire, valmiissa maailmassa?

Ujostuttaa vähän.

Ujostuttaa vähän.

Loppukaneettina lapseni sanoi, että ai niin äiti, Hilppa voitti sulle sitten rahaa olikohan se satasen. Niin että se menee sitten sun tilille. Se on se kasvattajapalkinto. MITÄ. VARSA ON VASTA YKSI JA ON TIENANNUT MINULLE RAHAA ENEMMÄN KUIN KAIKKI AIEMMAT HEVOSENI YHTEENSÄ.

Suhtaudun avoimesti tulevaisuuteen ja sen tarjoamiin haasteisiin.

Suhtaudun avoimesti tulevaisuuteen ja sen tarjoamiin haasteisiin.

Vastedes kuuntelen vain, jos minua kutsutaan nimellä HEVOSKASVATTAJA STÅHL.

Hilppa, toinen perintöprinsessa.

Hilppa, toinen perintöprinsessa.

Kiitokset: Anne, Petra, Eeva, Anni ja oliko siellä vielä muitakin? Kiitos kaikille teillekin!