Omat kyvyt ja omat luulot

Tässä osaan.

Tässä osaan ja Pullukka on laiha.

Ollaan sitten menossa porukalla Unkariin harjoittamaan kovaäänistä naurua ja tiedä vaikka ratsastettaisiinkin. Olen ollut yhden kerran aiemmin ratsastusmatkalla, joten tässähän ollaan aivan uuden äärellä. Etenkin kun olen nostanut ketterästi itseni matkanjohtajaksi. Parhaillaan painoon ovat menossa reissupaidat ja -viirit. Kolminkertainen jee -huuto! Jeejeejee!

No mutta. Sitä reissua vartenhan piti sitten täyttää joku kaavake. Aina näitä kaavakkeita! Eikö se riitä, että olen kerran pankissa täyttänyt yhden kaavakkeen? Tässä kuitenkin kysyttiin ratsastustaidoistani. Voi veljet. Enpä ole yhtä vaikeaan kysymykseen törmännyt sitten kun Pythagoraan lausetta penättiin.

Hevosen taso määritellään kisatulosten mukaan. Entäs ihmisen? Pienenä oli helppoa, kun oli aina joko Jatko I:llä tai Jatko II:lla tai vuoden ratsastaneissa. Tai jotain sinnepäin. Edistyneissä? Jossain vaiheessa varmaan sielläkin. Varmasti huippukohtiani koin, kun minut valittiin JRS:n junnujen valmennusryhmään. Ei siellä kyllä kovin huippua ollut, aika kovaa huutoa saatiin. Enkä ainakaan minä hirveemmin menestynyt. Oli se kivaa kuitenkin. Taidoista en sillai tiedä. Pärjäsin kyllä mille hevoselle hyvänsä niin, ettei ruumiita tullut.

Eikö ihminen ole ihan kova ratsastaja, kun se ostaa oman hevosen? Joku varmaan onkin, saatoin olla itsekin omasta mielestäni kun ekan hevoseni kanssa pyörin. Nyt kun katson, niin voi hyvä ihme mitä sepeämistä ja jormaamista. Kai sisellä jokunen ihan ok laukkaympyräkin oli, mutta keskimäärin se oli kyllä melkosta. Toisen hevosen kohdalla koin kaikki huipuimmat jutut, sen jälkeen on ollut pelkkää alamäkeä. Toisaalta kun katsoo kuvia, niin ei se kyllä taida olla niinkään. Sisäisesti kuin Sebbe Numminen, ulkoisesti kuin Uppo-Nalle. Oltiin kuitenkin kenttävalmennusringissä ja niin pois päin! Ja kisoissa käytiin, kuka meitä saattoi estääkään.

Kolmannen hevosen kohdalla koin täydellisen seinää päin – tunteen. En osaa mitään ja kukaan ei osaa auttaa. Olen kokenut järisyttävän hienoja onnistumisen hetkiä, mutta se tuntuu siltä varmaan siksi, koska niitä on niin vähän. Pullukan mammaloman aikana perheeseemme muutti hassu Tyttönen, joka näytti ensin kaapin paikkaa kovastikin, kunnes ammattilaisen avustuksella siirrettiin kaappi sinne minne haluttiin sen menevän. Sitten Tyttösestä kuoriutui ihan pirullisen makea heppa. Yhtäkkiä alkoi dressagekin kiinnostaa! Ja sitten se lähti.

En ole muutamaan vuoteen raastanut hermojani kisaamalla, joten sen perusteella tasoni on helppo Ö. Hyvänä päivänä Pullukan kanssa tosin onnistuvat avot, sulut ja vaihdot ihan nätisti, laukkakin pyörii lähes paikallaan. Hyvänä päivänä Pullukka pomppaa vaikka 130, itsestä en ole ihan niin varma. Oma raja menee varmaan siinä 120 nurkilla.

Ai niin ja ratsastanut olen aktiivisesti vuodesta 1977, tauko oli vuosina 1988-1996. Sen jälkeen koko ajan. Niin että minkä tasoiseksi luokittelisit minut näillä spekseillä? Olen yhtenä päivänä maailman huonoin, toisena täysin valmis olympialaisiin.

Ehkä tärkein tieto on se, etten KOSKAAN pelkää hevosten kanssa.

Kai se on parempi väittää olevansa maailman huonoin, niin joku saattaa vielä yllättyä iloisesti!

Tässäkin menee ihan jees.

Tässäkin menee ihan jees.

Tässä ei.

Tässä ei.

Vanhana mestariksi?

Mitä se taas hössöttää.

Mitä se taas hössöttää.

Olen tilanteessa, jossa tyttäreni on vuoden sisällä mennyt ratsastuksessa ohitseni. Valehtelisin jos vättäisin, ettei se kirpaissut ihan millin verran jossain kohtaa. Lähinnä se, kuinka HÄN alkoi neuvomaan minua. Samalla kun lapseni kehitys alkoi näkyä kunnolla, oma ratsastusmotivaationi alkoi laskea. Tuli tunne, että on tapahtunut sukupolvenvaihdos meidän maatilalla. Onneksi meillä on varsa, joka sen sijaan on omiaan pitämään minut hommissa kiinni. Vaikka lapsi on kuinka kehittynyt, mikään ei korvaa miljoonien vuosien aikana saatua kokemusta. Ei mikään. On asioita, joita ei voi edes opettaa. Ne pitää oppia ajan kanssa. Ei niistä voi myöskään kirjoittaa, koska ei pysty sanoilla kuvailemaan. Se on se TUNNE.

Muutaman viikon ehdin olla motivaatiovapaa lössyttelijä, sitten alkoi ottaa päähän. Pullukalla käy kolme ratsastajaa kyntämässä: vuokraaja, lapsi ja minä. Olisihan se aikamoista, jos aina minun kohdalla Pullukka saisi vetää lonkkaa. Niinpä aloin analysoida kykyjäni.

Teininä haluni oli suurempi kuin kykyni. Johonkin se kuitenkin johti, koska päädyin valmennusrinkiin. Seurakisoissa niitin mainettakin, voitin jopa koulukisat. Esteille oli kuitenkin aina vietti. Niihin aikoihin ratsastuskouluhevosilla ei missään tapauksessa hypätty yli 80-senttisiä esteitä. Niinpä osaaminen jäi sille tasolle.

Sitten ”osaaminen” nousi päähän ja siirryin yksityishevosten puolelle. Ratsastelin tuontihevosia ja välillä onnistuin, välillä en. Se hyvä puoli yksityistallissa oli, että siellä kaikki muut olivat minua parempia ratsastajia. Huono puoli taas oli se, että kukaan ei enää opettanut minua, enkä voinut kuvitellakaan palaavani ratsastuskouluun, koska helou. Olin nuija.

Sitten alkoi se kuuluisa sikaosasto-vaihe, jolloin hevoset loistivat poissaolollaan. Kehitykseni siis pysähtyi. Palasin muutaman vuoden kuluttua nöyrästi takaisin ratsastuskouluun vain tajutakseni, että motoriikkani oli kadonnut. Edelleen haluni oli kovemoi kuin kykyni, joka näyttäytyy toisinaan mailanpuristamisena. Siirryin piakkoin omistajaportaaseen, joka oli sikäli hyvä, että vastaantulevat pulmat oli ratkaistava itse keinolla tahi toisella. Edelleen vältin pyytämästä paremmilta apua.

Seuraava hevonen vei minut taas kisakentille. En silloisen osaamiseni puitteissa nähnyt mistä milloinkin kiikastaa, joten menomme oli epätasaista, mutta pääosin hauskaa. Tässä vaiheessa kehitystä alkoi taas näkyä, koska olin valmennuksen piirissä. Hassusti valmennus=kehitys. Jopas jotakin. Sitten se perkeleen hevonen kuoli.

Pullukan tarinan ja pulmat olenkin kertonut moneen kertaan. Se hevonen osoittaa selkeimmin kykyni. Koska lapsi on alkanut kehittyä, olen itse luiskahtanut kehityksen portaista. Huomaan myös, että 48 on ikä, jolloin lihaskunto ei ole enää olemassa ilman erillistä toimintaa. Istuntani on alkanut häiriintyä lihasten heikkouden takia. Tajuan, että olen teoriassa hitokseen parempi ratsastaja kuin käytännössä, sillä kroppani ei tottele. Kyrvähdin yhtenä päivänä tähän ajatukseen niin totaalisesti, että nyt asiaan tulee muutos. Aloitan lihaskuntoreenit ohjaajan kanssa huomenna aamulla klo 9.15. MIELENKIINTOISTA onkin se, että tuleeko yleinen lihaskunnon parantuminen oikeasti kehittämään myös istuntaani? Tai miten vartalonhallinta todella vaikutta tässä iässä? Raportoin tästä teille, hyvät kohtalotoverit, juurta jaksaen, sillä uskon, että moni teistä kipuilee saman asian kanssa.

Kaikkien tätiratsastajien (tai jos vierastat sanontaa, niin vaikkapa AIKUISRATSASTAJIEN) puolesta,

 

Katja Ståhl.

Vuokrataan hevonen joka hyppää 140

Kuva: Anna Aalto

Kuva: Anna Aalto

Nykyään moni haluaa kokeilla hevosen omistamista vuokraamalla kopukan. Liian moni on samanlainen puupää kuin minä aikanaan: haluaa ratsastella ilman ohjausta, koska opettajat on ihme niuhottajia ja minun tyylini on minun tyylini. Ja lisäksi hävettää jos joku kuulee, että minulle nalkutetaan koko ajan perusasioista. Siispä vuokrahevosen hankintaan! Vihdoinkin saa näyttää kaikille, että kyllä minä osaan ihan hyvin.

Se on kyllä jännä miten luulot itsestä vaan vähenee vuosi vuodelta, vaikka taidot paranisivatkin. Keskustelupalstoilta on hauska lueskella kuinka joku hyppää kotona 120 ratoja, mutta kisoihin ei juuri nyt pääse, koska traileri/laitakauhu/vetoauto/työvuoro jne. Niin moni kaavailee hyppäävänsä ties millaisia taloja. Opetusmestari-hevosella se onnistuukin, varsinkin jos laittaa sarjaan hyvän välin ja kenties vielä auttavan puomin sinne väliin. Silloin askel ei melkein voi olla osumatta ja hyppy on hyvä. Siinä riemussa helposti unohtuu, että radalla tilanne SAATTAA olla vähän eri, varsinkin jos alla ei ole entinen kisakettu. Itseä jännittää, hevonen keuhkoaa, rata on jännä, kaarteet tiukkoja, pitkät laukat saavat vauhdin kiihtymään jne. Yhtäkkiä onkin vähän vaikeampi hypätä 120 rataa. Mitä ihmettä, kotona se meni ihan hyvin?

Melko harva haluaa vuokrata omaa hevostaan hyppytarkoituksiin. Se on ihan ymmärrettävää, etenkin kun jonossa on monta hieman epärealistisesti taitoihinsa suhtautuvaa nuorisolaista. Voi siellä olla vanhojakin, jotka osasivat ihan hyvin 80-luvulla. Etenkin pienten tyttöjen äidit on helppo sumuttaa uskomaan vaikka mitä. Jos äiti/isä ei tajua hevosista mitään, lapsen on melko helppo vakuuttaa ylpeä vanhempi pikku aurinkoisensa kyvyistä. Ja onhan usko hyvä asia, mutta sillä saatetaan pilata pitkäksi aikaa jonkun kivan pienen estehevosen usko omiin kykyihinsä.

Usko omiin kykyihin on hieno asia, mutta jos kaikesta uskosta huolimatta onnistumisia ei tule, jossain on vika. Etenkin jos hevonen alkaa pysähdellä. Oikein suuri ihminen myöntää silloin omat rajoitteensa ja palaa harjoituksissa taaksepäin, ellei jopa alkuun. Jostainhan se uskon paluttaminen on aloitettava. Vielä suurempi ihminen alkaa tässä kohdassa ottaa tunteja. On täysin mahdollista luulla itsestään liikoja, palata takaisin lähtökuoppaan, nöyrtyä ja nousta takaisin ylös. On sitä moni muukin tehnyt (vrt. poliitikot).

Kouluratsastuksessa tilanne on vaarattomampi. Jos et osaa, se ei mene. Esteillä se voi mennä vaikka ilman ratsastajaakin. On parempi olla 60-70 -luokkien tyylikkäin ratsukko kuin 120-luokan epätoivoisin. Sama pätee helppo C-luokan ja vaativa B-luokan kanssa.

Miettikää asiaa toiselta kantilta: olisipa siistiä olla nyt 47-vuotiaana, yli 30-vuotta ratsastaneena alkeiskurssilla. Olisin ryhmän kiistaton kuningatar. Kantapäät alhaalla ja nyrkit pystyssä heti alusta asti!

Lapseni on satumainen lahjakkuus.

Lapseni on satumainen lahjakkuus.