Tavallinen tallipäivitys

Rakkauden hevoinen.

Rakkauden hevoinen.

On päiviä, jotka on aivan tavallisetkin jutut tuntuu hienoilta. Tämä on semmoinen päivä. Olen ollut flunssassa viikon, ja siitä on jäljellä enää tavaton määrä räkää. En ole päässyt hevon selkään maanantain jälkeen.

Sillä aikaa tapahtunutta: ystäväni joutui sairaalaan vakavissa merkeissä. Yhtäkkiä oma flunssa tuntuikin enää pelkältä flunssalta. Keskiviikkoamuna puhelin soi, ja siellä oli aamutyöpaikkani Radio Helsingin pomo. Hän totesi, että olen liian kallis työntekijä firmalle, joten heippa. Ei se nyt ihan puun takaa tullut, mutta että osasikin osua tälle viikolle. Nyt istun kotisohvalla ja siunaan sitä, että terveyttä on enemmän kuin sairautta, juuri nyt ei sada, ja minulla on maailman kivoimmat hepat. Eilen käytiin vaihtamassa Hilpan ja Railin laidunpaikka. Se olisi voinut muodostua mielenkiintoiseksikin, mutta tytöt marssivat koppiin kuin vanhat tekijät. Ovathan he jo yli 1 v. Tänään menen tallille ja hyppään oman, pullean hevoseni selkään ilman satulaa ja suuntaan metsään ja pellolle ja ties minne missä on kiva haahuilla ja kiipeillä. En aio ottaa ensimmäistäkään näppylää ”liikunnasta” ja ”ylipainosta” ja suoruudesta ja taipumisesta. Me vaan mennään metsään ja katsotaan montako hirvikärpästä saadaan kerättyä. Perkele.

Tilasin Pullukalle uuden satulan ja sitä odotellessa meinaan ottaa melko iisisti. Mihin meillä on kiire, valmiissa maailmassa? Laitumelta otin rouvan tarhaan, sillä jos viikossa maha pullistuu niin, ettei satulavyötä saa edes ykköseen, ollaan muuten punkeroita. Pullukka siirrettiin äskettäin laitumelle, JOSSA ON NIIN KIVA OLLA, KUN SIELLÄ ON VIELÄ HIRVEÄN PALJON PITKÄÄ JA TUORETTA HEINÄÄ. Kuka se olikaan joka sanoi, että hevoset laihtuu syksyä kohden, kun heinän laatu heikkenee? HAHA! Kyllä joo.

Ai niin. Rakensin tuossa joutessani lipan satulahuoneen ovenkahvan päälle. Miksikö? Koska kahvan kohdalla katonrajassa asuu onnellinen haarapääskyperhe, jonka vessa osuu suoraan ovenkahvaan. Riittävän monta kertaa käteni kakkaan iskettyäni päätin tehdä asialle jotain. Minä en ole niitä, joka jahtaa pikkulintuja ilmakiväärin kanssa, joten rakensin lipan. Tervetuloa vaan lintuflunssa ja kaikki. Bring it on! Kylmälässä kestetään.

Huarapiäskyperhe asunnollaan.

Huarapiäskyperhe asunnollaan.

Kätevän emännän nikkaroima katos.

Kätevän emännän nikkaroima katos.

KLo 21.46 jatkuu: Terveinen tallilta! Ratsastin Pullukalla taas ilman satulaa. Ensipökkelöinnin ja metsäreissun jälkeen se oli jälleen super! Hitto, sen ryhti on niin kaunis kun se kantaa itsensä. Että tämmöistäkin pääsi vielä näkemään. Eihän tässä mennyt kuin neljä vuotta, että opin ratsastamaan omalla hevosellani. No hei, toiset ei opi ikinä!

Iloa teidänkin elämiinne ja monia armorikkaita vuosia.

Soitellaan!

Soitellaan!

 

 

Olisinko tässä ilman hevosia #horsessavelives

quote-the-horse-saved-my-life-so-that-s-kind-of-why-i-ll-spend-the-rest-of-mine-trying-to-buck-brannaman-84-38-50

Laitoin aiemmin tänään Kavioliiton FB-sivuille kyselyn kuinka monelle hevoset ovat olleet pelastava elementti elämässä. Tähän mennessä vastauksia on ollut vaikka kuinka! Kiitos niistä. Tarkoituksena on etsiä mahdollisimman hyvä tarina erääseen naistenlehteen. Lupasin jeesata heitä. Itse en tekstiä kirjoita, mutta toimittaja on kiva ihminen. Kerron lisää tuonnempana. Toki aloin itsekin pohtia mitä kaikkea hevoset ovat minulle edustaneet koko elämän aikana. Jos koiria ja kissoja ei lasketa, niin kaikkea. Ja siinä välissä kun en käynyt talleilla, roikuin pettävässä poikaystävässä kuin idiootti. Se on niin traagista nuorena!

En ole koskaan elänyt ydinperheessä. Minulla on ollut kaksi perhettä niin kauan kuin jaksan muistaa. Molemmissa ns. maistui hapan. Se aiheutti kotona paikoin melko hirveitäkin tilanteita, mutta en tuntenut että olisin yksin, vaikka olinkin ainoa lapsi. Oli koira, oli kissa ja oli hevosia. Pakenin aina koira kainalossa tallille. En mitenkään tilittänyt elukoille mitään, kunhan olin niiden lähellä. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä hevonen on pelottava, kun minun mielestäni ihmiset on paljon pelottavampia. Ei hevonen minua juurikaan yllätä tekemisillään.

Lapsena hevoshulluuteen tarttui ihan tosissaan. Ihan kuin se olisi ollut ainoa keino täyttää päänsä, ettei tarvinnut ajatella ikäviä perhejuttuja tai koulussa olevia paskoja tyyppejä. Sattuipa somasti, että oma murheidenhukuttamiskonstini oli juuri talli, se olisi aivan hyvin voinut olla jotain tuhoisampaakin. Hevosia ei juuri kiinnosta millaisesta perheestä olen. Harvaa tallikaveriakaan kyllä. Juoppuretkuiessa katsotaan plussaksi, jos on vaikeista oloista. Silloin ikään kuin on perustellumpaa ottaa vähän märkää. Jep.

Eron aikoihin olisi saattanut menojalka vipattaa enemmänkin jollei niskassa olisi huohottanut 500-kiloinen ruuna. Se piti paitsi asiat tärkeysjärjestyksessä, myös pääkopan kunnossa. Ei voi itkeä eroa kun olet yksin hevosesi kanssa maastossa ja hirvet ajavat metsässä takaa.

Alkoholistien lapsilla on taipumus pyrkiä pelastamaan kaikki, mielellään eläimet ja lapset. Itse olen myös hiukka tällä akselilla. Toki olen ostanut eläimeni ihan selvällä rahalla, mutta monta kertaa on tehnyt mieli pelastaa ties mikä raakki, ja RAKASTAA SE EHJÄKSI. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kun ei voi pelastaa vanhempiaan, pelastaa jonkun muun edes. Sen verran järjissäni olen sentään ollut, etten ole ottanut valmiiksi risaa hevosta. Jos se hajoaa, se on sen ajan murhe. Ainahan jotain sattuu – jos ei hevoselle niin itselle, koiralle, lapselle, puolisolle, parisuhteelle, työpaikallae, vaikka mille. Ei sitä voi estää. Miksi siis kiukutella.

Välillä tulee vahingossa luettua netistä erityisen paskoja juttuja toisista ihmisistä ja heidän hevosistaan. Silloin käy mielessä, että kävisit sinäkin enemmän tallilla ja vähemmän netissä. Kaikki me ollaan hevoshulluja siksi, että meillä on hevosenkokoinen reikä sydämessä. Tai voi se olla toisenkin kokoinen, mutta hevonen täyttää sen kivasti.

Kun vingutte mitkä kaikki asiat ovat pielessä suomalaisessa hevoselämässä, muistakaa miksi me kaikki ollaan osa sitä. Rakkaudesta hevoihin. Piste.

tumblr_m1j8sz1ZCM1r6ut0ro1_500

Hyvinvointi lähtee hyväksymisestä (älkää naurako)

On hyvä harjoitella tulevaa ahmimiskautta huolellisesti.

On hyvä harjoitella tulevaa ahmimiskautta huolellisesti.

Tosiaan sen neljä vuotta on pyöritty kimpassa, Pullukka ja minä. Aluksi hän oli paikoin jopa villi, hepuloi maneesissa ja esitteli kevätjuhlaliikkeitä. Koko ajan katseli minua luottavaisesti yläkautta silmiin. Neuvoja sateli ovista ja ikkunoista ja kaikkea tosiaan kokeiltiinkin. Toisinaan koettiin onnen hetkiä, mutta niitä oli keskimäärin tosi vähän. Kaksi ensimmäistä vuotta olivat käytännössä hiton vaikeita ja sisälsivät myös kuukausikaupalla saikkua. Oli kamalan vaikea myöntää tehneensä virheitä, vaikka olinhan minä niitä tehnyt. Yhtään ei helpottanut joidenkin ihmisten pahansuovat ja ylimieliset katseet. Ei sieltä mitään apua tullut.

Siinä vaiheessa kun alettiin päästä hyppäämisessä jonkin hyvän jäljille, tuli saakelin kuuma kevät. Sekä minä että hevonen oltiin ihan piipussa. Tuntui, että Pullukkaa sai työntää joka paikkaan, mihinkään se ei mennyt vapaaehtoisesti. Jopa viimeisen kisareissun lastaaminen oli karmea show – ei mennyt millään, vaikka normaalisti oli ihan helppo lastata.

Ratkaisu oli helppo tehdä: nyt sinä Pullukka lähdet lapsentekoon ja minä menen sillä aikaa itseeni. Silloinen valkku kysyi miksi laitat hevosen paksuksi, se on hullujen hommaa. Sanoin, että ensinnäkin en jaksa työntää sitä enää metriäkään, ja toisinnäkin mielestäni Pullukan biologinen kello tikittää. Se oli 14v.

Juu tämä sopii minulle.

Juu tämä sopii minulle.

Irtiotto oli viisas temppu. Vaikka meille tulikin jostain puskista mystisesti vt. hevonen, niin sain silti arvioida a) kykyni, b) asenteeni ja c) suhteeni Pullukan kanssa uudestaan. Selvästikään aiemmat konstit eivät Pullukan kanssa toimineet, joten oli aika pistää muija narikkaan ja omat suunnitelmat myös. Tämä tulee menemään justiinsa niin kuin se tulee menemään. Esimerkiksi se, että vein sen astutettavaksi, oli ja on ihan herran hallussa. Joko natsaa tai ei. Olin täysin varautunut siihen, että kesän päätteessä voi olla tyhjäkin mamma. No ei ollut. ASIAT MENEE NIIN KUIN NE MENEE.

Päätin opetella sillä aikaa ratsastamaan kun Pullukka on äityislomalla. Onnistuin siinä ainakin vähän. Pullukan palattua työhön valmistelin sitä pitkään ja hartaasti. Aloitimme todella iisisti. Muutaman kuukauden kävelyjen jälkeen ratsuttaja alkoi jumpata häntä kerran viikossa. Sitä harrastettiin monta kuukautta kunnes tultiin siihen tulokseen, että ei se saakeli muutu miksikään. Normaalistihan hevonen on oikein kiva hyvän ratsastuksen jälkeisenä päivänä. No ei meidän hevonen.

Päätin, että annan periksi. En yritä tehdä Pullukasta parempaa ja hienompaa. Päätin, että alamme pitää hauskaa. Kävimme 3-5 kertaa viikossa maastossa ja laukkailimme paljon. Kerran viikossa juoksutusta, kerran viikossa hyppelehtimistä ja kerran viikossa tuuppausta. Näillä spekseillä on nyt toimittu kolmisen kuukautta. Hevonen on onnellisempi kuin koskaan. Ja hyppää kuin peura (hyvin – 130). En keksi mitään muuta syytä kuin että lakkasin puristamasta mailaa. En odota ihmeellisiä itseltäni enkä Pullukalta. En pakota sitä kouluhevoseksi enkä miksikään muuksikaan. Käytännössä teemme niin kuin huippuhevoset: kisoissa ollaan skarppina, muina aikoina keskitytään pitämään korvat kohti tulevaisuutta. Toimii.

Naurettavan onnellinen parivaljakko.

Naurettavan onnellinen parivaljakko.

Naapuritallin pitäjä kysyi miksi laitamme Pullukan juuri NYT kuukauden lomalle. Sanoin, että ainakin säästösyistä, mutta myöskin siksi, että mielestäni Pullukka on ansainnut lomansa. Me ei tähdätä mihinkään niin hysteerisesti, etteikö se onnistuisi syksymmälläkin. Ja muutenkin: voihan meteoriitti pudota suoraan silmäänkin, ja milläs sitten ratsastelet. You’ll never know.

Tykkään elämästäni niin, että halkeen, eli TENEH.

Tykkään elämästäni niin, että halkeen, eli TENEH.

 

”HALUATKO KUULLA JUMALAN NAURAVAN? KERRO HÄNELLE SUUNNITELMASI.”

– Tuntematon viisas, ehkä minä