Kuusi vuotta Pullukan kanssa

Ekat kisat, hyvin meni.

Ekat kisat, hyvin meni. Kuva: Anna Aalto

Yhä useampi kysyy mistä olen Pullukan hankkinut, kun se on niin ihana. Naurattaa joka kerta, ihanapa juu. Kuutisen vuotta sitten kaverini soitti ja kysyi onnistuisiko yhden tamman liikuttaminen, itse kun oli kovasti raskaana. Mikäs siinä, totesin ja kapusin selkään. En tiedä olinko todella maailman ankein ratsastaja vai mitä, mutta Pullukka oli ihan hirveä ratsastaa. Katselin suu auki muita ratsastajia ja yritin kysellä, että onko se aina tämmöinen? Ei saa ottaa ohjista kiinni, viilettää pohjetta pakoon ja säntäilee. Kukaan ei tiennyt tai ainakaan kertonut. Jatkoin harjoituksia, tämähän oli haaste! Silloin tällöin, pienen hetken Pullukka näytti miten hieno se voi olla. Se oli sitten sitä myöten selvä. Rakkaus oli syttynyt. Muutaman kuukauden päästä hevonen oli myynnissä.

– Katja, mun pitää myydä tää, osta sä.

– Ei mulla ole rahaa.

On tässä kaikenlaista saanu ruokansa eteen tehdä. Tässä joulupukin porona.

On tässä kaikenlaista saanu ruokansa eteen tehdä. Tässä joulupukin porona.

Tässä tilanteessa tajusin, että tilanne on täysin älytön. Lainaa en halunnut ottaa, koska sitä oli jo ennestäänkin ja lisäksi eihän ratsastettavuudeltaan kauheaa hevosta kannata ostaa. Niinpä universumi ratkaisi asian lähettämällä luokseni kaverin, joka tarjoutui lainaamaan rahaa. Sanoin ehdottoman ein. Samahan se on, laina mikä laina.

– Saat 20 vuotta maksuaikaa.

Menin mykäksi, en vieläkään meinannut suostua. Seuraavana päivänä kaveri laittoi viestin: laita se tilinumero nyt! Ja niin tämä sekoilu sai alkunsa.

Silloin kun me!

Silloin kun me!

Alku oli melkoista, en osaanut ratsastaa Pullukalla yhtään, mutta ei osannut kauheasti kukaan muukaan. Alkoi vikojen kartoitus. Löytyihän niitä, alkaen aaltopurennasta. Sitten käytiin kintut ja selkä läpi, luusto. Kintut ok, selässä satulan aiheuttamaa sanomista sään kohdalla. Saikku nr 1 alkoi, sain ison koiran, jota taluttelin. Suhteemme syveni.

Muka naurattaa!

Muka naurattaa!

Saikun jälkeen jatkui satulanjahtaus. Ostin koulusatulan sovittajalta, joka sanoi, että hevoselle sopii monikin, mutta sinä olet Katja niin huono ratsastaja, että se on ongelma. Ok. Samainen ihminen hämmästeli etukavioiden lyhyyttä. No perhana, lyhyethän ne! Ihmekös ei kulje. Kengittäjä oli höylännyt liian isot siivut huonosti kasvavista tassuista. Alkoi kavionkasvatus ja klinikkakengitykset. Saikku nr 2. Lähennyimme, opettelin ohjasajon, Pullukka vissiin osasi jo. Viikin fyssari, tohtori Hyytiäinen neuvoi maastakäsin hemmetin hyviä lihaskuntotreenejä. Harjoittelimme ankarasti.

Saikun päätteeksi aloitin varmaankin ratsastuksen ja taisin hypätä jokusen kisankin. Sitten hyydyin täysin, homma ei tuntunut olevan vieläkään ihan pulkassa. Päätin teettää varsan, äitiysloma korjaa monesti asioita. Näin kävi. Hilppa, terve ja iloinen tyttö syntyi kaksi viikkoa etuajassa ja teki äitinsä ja pari muuta vähän hiton onnelliseksi. Kavionkasvu löysi aivan uudet urat.

11204832_873646836006082_963825548_o

Pullukka sai viettää täyspainoisen äitiysrupeaman, jonka jälkeen alkoi varovainen reeni. Kävi ilmi, että hevonen hyppäsi paremmin kuin ikinä. Oliko siistiä? Oli. Tuolloin hyppäsin itse. Pikku hiljaa lasta (minun) ruvettiin sisäänajamaan Pullukan ratsastajaksi. Alku oli haastavaa, opettaja ei halunnut, että lapsi tulee enää koulutunnille Pullukalla. Olin samaa mieltä. Lapsi vaihtoi ylisuureen 18-vuotiaaseen suomenhevoseen, joka oli entinen ravuri. Se oli täydellinen. Who knew? Estetunneilla lapsi jatkoi yhteistyön hiomista Pullukan kanssa ja edistyi hienosti. Samalla lapsi sai hyvää kielikylpyä: kouluope oli ruotsalainen ja esteope portugalilainen.

Lapsi oli joskus pieni ja hevonen laiha.

Lapsi oli joskus pieni ja hevonen laiha.

Vaihdoimme tallia. Lapsi alkoi kisata Pullukalla ihan toden teolla. Parivaljakko kasvoi hienoksi ratsukoksi. Kisaaminen aloitettiin 80 sentistä, aika nopeasti noustiin ysikymppiin ja siitä metriin. Sijoituksia on tippunut, myös joku voitto. Pullukka on elementissään. Hevonen on ehjä, mutta sen perslihakset jumittavat toisinaan. Onneksi ne saa auki hieronnalla ja hyvillä neuvoilla.

Ehkä Pullukka-urani huippuhetket ovat olleet Hilpan syntyminen ja HIHS:n Amateur Tourin finaaliin pääsy. En voisi olla ylpeämpi hevosesta, lapsesta tai itsestäni. Ostin älyttömän tamman, josta on kuoriutunut fantastinen ystävä ja hieno ratsu. Tänä päivänä voin sanoa olevani asiantuntija oman hevoseni kohdalla. Tiedän milloin sitä vaivaa joku ja mistä sen huomaa. Osaan iloita jokaisesta terveestä ja onnellisesta päivästä. Pyrin yksinomaan siihen, että me kaikki voidaan mahdollisimman hyvin. Välillä se tarkoittaa napakkaa otetta, välillä kehumista. Näillä eväillä meistä on tullut parhaat kaverit.

Pullukka <3

En ymmärä, rakastan. Kuva: Essi Pasanen

En ymmärä, rakastan. Kuva: Essi Pasanen

Tavallinen tallipäivitys

Rakkauden hevoinen.

Rakkauden hevoinen.

On päiviä, jotka on aivan tavallisetkin jutut tuntuu hienoilta. Tämä on semmoinen päivä. Olen ollut flunssassa viikon, ja siitä on jäljellä enää tavaton määrä räkää. En ole päässyt hevon selkään maanantain jälkeen.

Sillä aikaa tapahtunutta: ystäväni joutui sairaalaan vakavissa merkeissä. Yhtäkkiä oma flunssa tuntuikin enää pelkältä flunssalta. Keskiviikkoamuna puhelin soi, ja siellä oli aamutyöpaikkani Radio Helsingin pomo. Hän totesi, että olen liian kallis työntekijä firmalle, joten heippa. Ei se nyt ihan puun takaa tullut, mutta että osasikin osua tälle viikolle. Nyt istun kotisohvalla ja siunaan sitä, että terveyttä on enemmän kuin sairautta, juuri nyt ei sada, ja minulla on maailman kivoimmat hepat. Eilen käytiin vaihtamassa Hilpan ja Railin laidunpaikka. Se olisi voinut muodostua mielenkiintoiseksikin, mutta tytöt marssivat koppiin kuin vanhat tekijät. Ovathan he jo yli 1 v. Tänään menen tallille ja hyppään oman, pullean hevoseni selkään ilman satulaa ja suuntaan metsään ja pellolle ja ties minne missä on kiva haahuilla ja kiipeillä. En aio ottaa ensimmäistäkään näppylää ”liikunnasta” ja ”ylipainosta” ja suoruudesta ja taipumisesta. Me vaan mennään metsään ja katsotaan montako hirvikärpästä saadaan kerättyä. Perkele.

Tilasin Pullukalle uuden satulan ja sitä odotellessa meinaan ottaa melko iisisti. Mihin meillä on kiire, valmiissa maailmassa? Laitumelta otin rouvan tarhaan, sillä jos viikossa maha pullistuu niin, ettei satulavyötä saa edes ykköseen, ollaan muuten punkeroita. Pullukka siirrettiin äskettäin laitumelle, JOSSA ON NIIN KIVA OLLA, KUN SIELLÄ ON VIELÄ HIRVEÄN PALJON PITKÄÄ JA TUORETTA HEINÄÄ. Kuka se olikaan joka sanoi, että hevoset laihtuu syksyä kohden, kun heinän laatu heikkenee? HAHA! Kyllä joo.

Ai niin. Rakensin tuossa joutessani lipan satulahuoneen ovenkahvan päälle. Miksikö? Koska kahvan kohdalla katonrajassa asuu onnellinen haarapääskyperhe, jonka vessa osuu suoraan ovenkahvaan. Riittävän monta kertaa käteni kakkaan iskettyäni päätin tehdä asialle jotain. Minä en ole niitä, joka jahtaa pikkulintuja ilmakiväärin kanssa, joten rakensin lipan. Tervetuloa vaan lintuflunssa ja kaikki. Bring it on! Kylmälässä kestetään.

Huarapiäskyperhe asunnollaan.

Huarapiäskyperhe asunnollaan.

Kätevän emännän nikkaroima katos.

Kätevän emännän nikkaroima katos.

KLo 21.46 jatkuu: Terveinen tallilta! Ratsastin Pullukalla taas ilman satulaa. Ensipökkelöinnin ja metsäreissun jälkeen se oli jälleen super! Hitto, sen ryhti on niin kaunis kun se kantaa itsensä. Että tämmöistäkin pääsi vielä näkemään. Eihän tässä mennyt kuin neljä vuotta, että opin ratsastamaan omalla hevosellani. No hei, toiset ei opi ikinä!

Iloa teidänkin elämiinne ja monia armorikkaita vuosia.

Soitellaan!

Soitellaan!

 

 

Olisinko tässä ilman hevosia #horsessavelives

quote-the-horse-saved-my-life-so-that-s-kind-of-why-i-ll-spend-the-rest-of-mine-trying-to-buck-brannaman-84-38-50

Laitoin aiemmin tänään Kavioliiton FB-sivuille kyselyn kuinka monelle hevoset ovat olleet pelastava elementti elämässä. Tähän mennessä vastauksia on ollut vaikka kuinka! Kiitos niistä. Tarkoituksena on etsiä mahdollisimman hyvä tarina erääseen naistenlehteen. Lupasin jeesata heitä. Itse en tekstiä kirjoita, mutta toimittaja on kiva ihminen. Kerron lisää tuonnempana. Toki aloin itsekin pohtia mitä kaikkea hevoset ovat minulle edustaneet koko elämän aikana. Jos koiria ja kissoja ei lasketa, niin kaikkea. Ja siinä välissä kun en käynyt talleilla, roikuin pettävässä poikaystävässä kuin idiootti. Se on niin traagista nuorena!

En ole koskaan elänyt ydinperheessä. Minulla on ollut kaksi perhettä niin kauan kuin jaksan muistaa. Molemmissa ns. maistui hapan. Se aiheutti kotona paikoin melko hirveitäkin tilanteita, mutta en tuntenut että olisin yksin, vaikka olinkin ainoa lapsi. Oli koira, oli kissa ja oli hevosia. Pakenin aina koira kainalossa tallille. En mitenkään tilittänyt elukoille mitään, kunhan olin niiden lähellä. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä hevonen on pelottava, kun minun mielestäni ihmiset on paljon pelottavampia. Ei hevonen minua juurikaan yllätä tekemisillään.

Lapsena hevoshulluuteen tarttui ihan tosissaan. Ihan kuin se olisi ollut ainoa keino täyttää päänsä, ettei tarvinnut ajatella ikäviä perhejuttuja tai koulussa olevia paskoja tyyppejä. Sattuipa somasti, että oma murheidenhukuttamiskonstini oli juuri talli, se olisi aivan hyvin voinut olla jotain tuhoisampaakin. Hevosia ei juuri kiinnosta millaisesta perheestä olen. Harvaa tallikaveriakaan kyllä. Juoppuretkuiessa katsotaan plussaksi, jos on vaikeista oloista. Silloin ikään kuin on perustellumpaa ottaa vähän märkää. Jep.

Eron aikoihin olisi saattanut menojalka vipattaa enemmänkin jollei niskassa olisi huohottanut 500-kiloinen ruuna. Se piti paitsi asiat tärkeysjärjestyksessä, myös pääkopan kunnossa. Ei voi itkeä eroa kun olet yksin hevosesi kanssa maastossa ja hirvet ajavat metsässä takaa.

Alkoholistien lapsilla on taipumus pyrkiä pelastamaan kaikki, mielellään eläimet ja lapset. Itse olen myös hiukka tällä akselilla. Toki olen ostanut eläimeni ihan selvällä rahalla, mutta monta kertaa on tehnyt mieli pelastaa ties mikä raakki, ja RAKASTAA SE EHJÄKSI. Ehkä siinä on jotain sellaista, että kun ei voi pelastaa vanhempiaan, pelastaa jonkun muun edes. Sen verran järjissäni olen sentään ollut, etten ole ottanut valmiiksi risaa hevosta. Jos se hajoaa, se on sen ajan murhe. Ainahan jotain sattuu – jos ei hevoselle niin itselle, koiralle, lapselle, puolisolle, parisuhteelle, työpaikallae, vaikka mille. Ei sitä voi estää. Miksi siis kiukutella.

Välillä tulee vahingossa luettua netistä erityisen paskoja juttuja toisista ihmisistä ja heidän hevosistaan. Silloin käy mielessä, että kävisit sinäkin enemmän tallilla ja vähemmän netissä. Kaikki me ollaan hevoshulluja siksi, että meillä on hevosenkokoinen reikä sydämessä. Tai voi se olla toisenkin kokoinen, mutta hevonen täyttää sen kivasti.

Kun vingutte mitkä kaikki asiat ovat pielessä suomalaisessa hevoselämässä, muistakaa miksi me kaikki ollaan osa sitä. Rakkaudesta hevoihin. Piste.

tumblr_m1j8sz1ZCM1r6ut0ro1_500