Mistä iloitsin tänään

Äiti ei tykkää ku oon kakas.

Äiti ei tykkää ku oon kakas.

Toverini Olga Temonen postasi Facebookissa kivasti: ”Sitä mietin, että me hevosihmiset olemme kyllä outoja. Olen ollut koko päivän todella iloinen vain siksi, että (tää kuvan) hevonen oli tosi suora ja muutenkin hyvä ratsastaa tänään.” Ymmärsin heti. Ei me hevosihmiset ihmeitä kaivata. Kommentoin oheiseen postaukseen, että itse olen kiitollinen (ihan oikeasti kiitollinen, eikä sillä lailla ”OLEN KIITOLLINEN”), koska tarhoista oli niin helppo siivota tänään kakkoja, koska lumen päältä ne sai näppärästi, eivätkä ne olleet jäätyneet maahan kiinni. Kaveri iloitsi tänään siitä, kun sai hevosensa palautettua muiden hevosten sekaan tarhaan. Oli viettänyt saikkutarhassa jokusen viikon.

Rohkenen väittää, että meillä hevosihmisillä on keskivertoa useammin arvot kunnossa. Osataan iloita pienistä.

Joskus ilahdun ihan vain siitä, että hevonen ei ole kauttaaltaan syvässä paskassa. Tai sitten siitä, että kengittäjä kävi ja laittoi hokit. Hyvinkin usein olen ratketa onnesta, kun pääsen hevoseni ja koirani kanssa maastoon. Ei siellä mitään tapahdu, me vaan tepsutellaan mättäillä. Se on parasta mitä voi olla.

Toisinaan suurimman ilon aiheuttaa ratsastaminen. Korostan sanaa TOISINAAN. Se voi myös viedä tunnelman, täysin. Olen suunnitellut kallioleikkaukseen ajamista aika monta kertaa tunnin jälkeen. Teininä saatoin tunnilta kotiin polkiessa (11 km) itkeä koko matkan. Mutta sitten kun ONNISTUU, taivas aukeaa. Viime perjantaina menin aivan itsellenikin yllättäen Pullukalla estetunnille. Ja herran tähden, miten hauskaa oli! Oma motoriikka oli vähän hakusessa, mutta hevosen ei. Pullukka oli liekeissä! Ja miten onnellinen olikaan ihminen selässään. Opettaja kommentoi näin: ”Hyvin vedit, Katja! Ja olit selvästi onnellinen!” Melko kiva kommentti. Opettaja jatkoi, että on ikävä katsoa ihmisiä, jotka ratsastavat naama mutrussa. Tämän pitäisi olla hauskaa! Se on muuten totta.

Käsi ylös, kuka on suorittanut täydellisesti onnistuneen laukkavoltin, ja elänyt sillä seuraavan viikon? Onneksi olkoon, suhtautumisesi on oikea! Kyrahan korostaa aina, että hyvä ratsastaja näkee hyvät hetket, huono jää huonoihin makaamaan.

Muistan vieläkin yhden tunnin Järvenpään ratsastuskoulussa, vuosi oli jotain 1983. Ratsasti Hannes-nimisellä suokilla, ja se oli toisinaan vähän vahva. Yhtenä iltana tunnilla se sitten vaan nousi, ja lepäsi kädelläni, tanssi allani. Herra isä mikä fiilis! Arvatenkin sen tunnin perusteella minut värvättiin mukaan valmennusrinkiin. Arvatkaa tapahtuiko sitä nousua enää koskaan. Mutta well, parempi yksi kerta, kuin nolla!

Pullukalla olen jokusen kerran hypännyt niin, että oltiin kasvettu yhteen. Parhaat muistot ovat silti niistä kerroista, kun olen mennyt ilman satulaa, ja hevonen on ollut kevyt kuin kevättuulen henkäys, ja olen tuntenut selkälihasten liikkeet pyllykässäni. Ah ja voi! Kunpa vielä joskus! (Vaatii toki sen, että menen joku ilta maneesissa ilman satulaa, mitä en ole muutamaan kuukauteen tehnyt.) Laitan heti to do -listalle.

Joko olet muuten ilmoittautunut Kavioliitto-leirille?  Huhujen mukaan toisella leirillä on vielä pari paikkaa vapaana täällä. Huomhuom! Mainoksessa lukee erheellisesti Mini-Kavioliittoleiri, mikä se ei siis ole, vaan on oikeasti 16.-20.7.

Hevoset kuolevat aina ensin

Tämä elää vielä.

Tämä elää vielä.

Vanha tuttu (Paulö, nimi muutettu) antoi idean tähän kirjoitukseen. Kertoi tarinan, jossa tallikaverin hevonen oli jouduttu lopettamaan pitkän yhteiselon jälkeen. Ihminen oli tietysti surun murtama, ja muut hevosihmiset tunsivat tuskan. Vähääkään kauemmin hevosten kanssa toiminut tietää kyllä miltä se tuntuu. Aivan hirveältä. Ja silti osanotoissa on aina mukana toivo: tulee vielä uusi hevosystäviä, tule meille koska vaan halailemaan hevosia, älä jää kotiin, tule tallille. Hevosihmisen elämä jatkuu, vaikka hevonen kuolee.

Luin uusimmasta Hevosurheilusta pienen jutun Terhi Stegarsista. Terhin Axishan kuoli kesken ratsastuksen, ja Terhi loukkaantui onnettomuudessa itsekin. Pahinta oli kuitenkin järkytys. Miten se voi sillä tavalla kuolla, terve hevonen? Hevonen laukkaa vihreämmillä niityillä, mutta ratsastaja kuntouttaa itseään hissukseen. Uusia ystäviä ollaan jo etsimässä. Pakkohan se on. Ei suruun voi jäädä makaamaan.

Jostain syystä surussa piehtarointi on melko romanttista. Moni tuttuni on menettänyt rakkaan koiransa/kissansa/hevosensa, eikä enää suostu hankkimaan uutta, koska haluaa muistella mennyttä eläintään rauhassa, elämänsä loppuun asti. Ymmärrän surun, sehän on luonnollinen olotila. Sen sijaan vellomista en ymmärrä. Tunnetusti sydämeen mahtuu kauhea määrä rakastettavaa, miksi ei siis avaisi sitä seuraavalle? Mietitäänpä! Olin nimittäin itse juuri sellaisessa tilassa ennen Pullukkaa.

Edellinen hevoseni oli ruuna Jaska. Voin ihan helposti sanoa, että se tuntui elämäni hevoselta. Saimme viettää yhteiset seitsemisen vuotta, kunnes tarhakaveri potkaisi Jaskaa takapolveen, ja polvi murtui. Hevonen jäi Viikin klinikalle. Olin alkuun aivan turta, en saanut kunnolla edes itkettyä. Minultahan vietiin elämäntapa. Rahatilanteeni oli niin ankea, että uuden hankkiminen ei ollut mahdollista. Myin jokusen varusteen ja jaoin loput ratsastuskouluhevosille. Sain siitä edes vähän hyvää mieltä. Vetäydyin tallilta kokonaan pois. En halunnut edes nähdä tallikavereita. Miksi? Ei hajuakaan. Kävin jumpassa ja juoksin puolimaratoneja. Saatoin olla hyvässäkin kunnossa. En muista siitä kahdesta vuodesta juuri mitään. Sitten eräs vanha tallikaveri otti yhteyttä, että voitko jeesata, tarviin liikutusaspua. Lähestymiskulma taisi olla oikea: ”tarviin apua”, ei ”voisit nyt ryhdistäytyä”. Tietysti menin jeesaamaan. Pääsin takaisin fiilikseen. Aloin innostua. Seuraavaksi Pullukka astui elämääni. Sitten se olikin taas menoa. Siinä vaiheessa kirosin, että olin hukannut kaikki vehkeet.

Uudesti syntyneen hevoselämäni myötä olen tajunnut, että Jaskan poismeno oli minun korkeakouluni tähän hommaan. Hevosia tulee ja niitä menee. Se on vaan hyvksyttävä. Ei sen tosiasian hyväksyminen vähennä rakkautta niitä kohtaan. ”Get over it”, neuvovat ammattilaiset. On melko varmaa, että hevonen kuolee aina ennen minua. Kuoleman pelkääminen on melko turhaa, koska sehän tulee kaikkien kohdalle.

Seppo Laine kertoi hevosen kuntofoorumissa, että ymmärtää, miksi jotkut eivät uskalla tarhata hevosiaan. Minäkin haluaisin ymmärtää. Olen nähnyt kaksi katkennutta jalkaa sen seurauksena, että hevonen tarhasi. Ei edes riehunut. Olen nähnyt yhden karsinaan yks kaks kuolleen hevosen. Olen nähnyt, kuinka omat hevoseni ovat oppineet kulkemaan hankalissa maastoissa varovaisesti ja viisaasti. Tarhaan edelleen, laukkaan edelleen maastossa, menen ryteikköön. Kuolema, näet, voi korjata missä vain, milloin vain. Siihen asti ajattelin nauttia elämästä, hevosteni kanssa. Olisi suotavaa, että hevosenikin nauttisivat.

 

Joulun taikaa

Joulutytöt.

Joulutytöt.

Ihana aatonaatto! Ajan syntymäpäivänäni tallille kauniissa suomalaisessa säässä – sataa vettä, on jäistä ja rapaista. Matkalla näen kaksi ojaan ajanutta autoa, liekö toinen törmännyt tai melkein törmännyt peuraan, toinen kaiketi räplännyt kännykkäänsä ja sortunut ohjausvirheeseen. Noh, uskon, että henkilövahingoilta on vältytty, vaan jos toisin, niin kai se on joulu Jorvissakin.

Olen pukeutunut paksuimpaan mahdolliseen toppatakkiini, sillä kuvittelen meneväni pakkaseen. Jalassa minulla on topparatsastushousut, joiden vedenpitävyydestä ei ole varmaa tietoa. Jaloissa on napakat Sorelit, joissa olevat reiät pitävät pitäjänsä ns. varpaillaan. Ikinä ei tiedä mistä kohtaa saappaan huopainen sisäjalkine imaisee kaikki ympärillä olevat joet, järvet ja valtameret sisäänsä.

Joku viisas ja lempeä ihminen on ottanut jo Pullukan sisään. Nähdessään minut Pullukka kysyy avataanko joulukalenteri. Avataan vaan, ja sehän sujuu jo osaajan elkein. Harjaan ratsun ja laitan kävelytysloimen selkään. Aiomme uhmata sään jumalia ja lähteä maastoon, koska haluan lyödä kaksi kärpästä yhdellä iskulla: ulkoiluttaa koiran ja hevosen. Koiran mielestä idea on hyvä, hevosta epäilyttää. Aina kun joudun hiljentämään vauhtia esim. jäisen lätäkön kohdalla, hevonen ehdottaa, että eikös tästä voisikin jo periaatteessa kääntyä takaisin? No ei voi, nyt käydään sovittu metsälenkki, vaikka kynsilakat meneekin piloille. Hevonen alistuu tahtooni. Onhan minulla synttärit, eikä hänellä.

Vettä tai vedenkaltaista happosadetta tulee ihan reilulla jumalan kämmenellä. Itse olen niin tiiviisti pakattu möhkäle, etten juurikaan häiriinny. Koira piehtaroi vähäisissä lumiköntsissä, ilo on otettava irti sieltä mistä sen saa. Hevonen pääsee tunnelmaan vasta kävelyretken puolivälissä, kohdassa, jossa sen pitää itse pikku aivoillaan ratkaista mistä kohtaa ylitetään/kierretään löllökohta. Se oikein terästäytyy ratkaisemaan tätä luonnon omaa Rubikin kuutiota. En häiritse, vaan keskityn pitämään vatsalihakseni hereillä, jotta ratsun äkkinäiset liikkeet eivät suista minua maahan. Näillä varusteilla tuskin pääsisin takaisin selkään enää koskaan. Suoraan sanoen en ehkä pääsisi edes ylös, jos olisin kallellaan. Olisi kai se joulu sekin, kyljellään metsässä. Yksi kaverini toivotteli Facebookissa hyvää joulua kaikille, missä sen vietättekin. Itse hän aikoi kaiketi viettää joulunsa Ison Omenan parkkipaikalla, yritettyään jo kolmatta tuntia sisään tai ulos sieltä. Joulu se on parkkihallillakin!

Maastolenkkimme päättyi siltä osin onnellisesti, että kukaan ei suistunut, kaatunut, karannut tahi pahoittanut mieltään. Myöskään ulkopuolisille ei aiheutettu pysyvää harmia. Hevonen melkein nauroi ääneen, kun pääsi takaisin omaan, kuivaan karsinaansa, jonka etualalla odottikin jo kiva tukku heinää. Eihän tämä paskempaa ole sittenkään, tuumi Pullukka ja huitaisi korvansa höröön. Koira olisi vielä vetänyt toisen mokoman lenkin, mutta tyytyi osaansa.

Tästä alkoi Pullukan kahden päivän joululoma, joka sisältää vuosittaisen rokotuksen.

Kavioliitto toivottaa lukijoilleen mitä myönteisintä joulua! Olkaa kunnolla, siihen mekin pyritään.