Tarpeeksi hyvä ratsastaja

Noinkohan vaan on tarpeeksi hyvä ratsastaja.

Noinkohan vaan on tarpeeksi hyvä ratsastaja.

Marina Ehrnroothin kanssa kävin kiinnostavan keskustelun paitsi hänen ratsastusurastaan, myös siitä kuinka huipulle ei ole oikotietä. Marina ei pelännyt sanoa monessakin kohtaa, että ”silloin en vielä ollut tarpeeksi hyvä ratsastaja”. Se kuulosti uskomattoman hienolta. Ei mitään ”olin ihan paska”, vaan ”en tarpeeksi hyvä”. Siinä on vissi ero. Suhtaudutaan omiin kykyihin avoimen kiinnostuneesti, niin, että kyllä tässä vielä on mahkuja kehittyä. Ja on kehityttykin. Mietin mistä moinen nöyryys kumpuaa ja tulin siihen tulokseen, että monessa uheiluliemessä keitetty ihminen tajuaa kuinka suuri on harjoittelun merkitys.

Puhuimme myös siitä, kuinka koulu- ja esteratsastuksessa on täysin päinvastaiset pulmat. Koulussa kiukutellaan niille, jotka menevät liian hienosti helpoissa luokissa, esteillä taas kivutaan tikkaita liian huimaa vauhtia ylöspäin, vaikka ei olisi vielä eväitäkään. ”Jos joku konkari on hypännyt 160 cm ratoja jollain hevosella, ei se välttämättä hyppää sinne päinkään harrastajan käsissä”, sanoi Marina. Se on taivahan tosi. Monesti ne, joiden mielestä pitäisi hypätä jo isoja, ovat nuorten VANHEMPIA. Siis apua. Kuinka hulluja ihmisiä täällä maan päällä oikein on? Miten VANHEMPI voisi ikinä tietää mihin jälkikasvu on valmis? Eikö se ole VALMENTAJA, joka saa palkkaa siitä, että tietää missä mennään? Tsiisus. Voin vain kuvitella mitä ne vanhemmat sanoivat, jotka kuuleman mukaan veivät nuorikkonsa C. Wegeliuksen ”katsastukseen” ja tuomio tuli puolen tunnin katseella seuraamisen jälkeen: ”Lapsessanne ei ole yhtään pätkää lahjakkuutta.” Eihän semmoista kiva ole kuulla, mutta myöskin erittäin harva kilparatsastaja on alun perin pirullisen lahjakas. Mitä sitten? Eikun reenaamaan! Eikä näin: ostetaan parempi hevonen! Sillä tilannetta juuri EI ratkaista.

Olen tutkinut omaa hevostelu-uraani, ja tullut seuraaviin tuloksiin:

14-16 -vuotiaana ratsastaja tietää kaiken ja voi neuvoa ketä vaan

18-20 -vuotiaana ollaan jo puoliammattilaisia ja puhutaan junnuvuosista ”silloin junnuna”

30 korvilla on jo otettu pari kertaa pataan ja totuus alkaa hahmottua

40 korvilla ollaan joko katkeria siitä, kun ei ikinä saatu tarpeeksi hyvää hevosta, vaikka monesti dominoitiin piirikunnallisissa 110 luokkia tai annettu periksi, kun tää on tämmöstä sekoilua kuitenkin

50 tienoilla ollaan ihan innoissaan siitä, että ollaan vielä aktiiviharrastajia

60 halutaan katsella omia kasvatteja katsomossa isot aurinkolasit päässä

70-90 olisi hyvä, jos joku kirjoittaisi Hippokseen tai Hevosurheiluun niin, että nimi mainittaisiin jossain yhteydessä

Sitten on vielä ”Minä olen kilparatsastaja, voitko saatana väistää” -tyypit. Mitähän niille on elämänsä aikana tapahtunut? Varmaan jotain kauheaa. En tiedä onko se kasvatuskysmys vai mikä, mutta jotkut aikuiset kilparatsastajat (onneksi valtavan harva, mutta ne vähät jäävät sitäkin selvemmin mieleen) suhtautuvat hirveän ilkeästi aloitteleviin kisaajiin. Kaikki pitäisi osata jo eilen, ja vain huippulahjakkailla ja huippuvarakkailla on oikeus ratsastaa. He eivät näe ylimielisyyttään minkäänlaisena ongelmana. Tässä vaiheessa aloittelevan kisaajan äiti tai isä saattaakin olla tervetullut lisä lajiin. Nimittäin arvaa mitä, sinä ilkeä huippuratsastaja: saatoit juuri kusaista tulevan sponsorisi muroihin. Kannattiko?

Noo, ehkä jumala rankaisee!

Summa summarum, kannattaa opetella ratsastamaan, eikä valittaa. Ja sitten voi myös aina lopettaa, jos ei kiinnosta. Sillaihan se menee. Itse esim. lopetin. Se oli ihan helppoa. Ilon kautta!

 

Marina Ehrnroothkin aloitti joskus ratsastuksen

Marina ja ihana Ela.

Marina ja ihana Ela.

Ympärillä hehkuvat Vitträskin kauniin syksyiset maisemat, kun kurvaan Svartvikin tallin pihaan. Paikan omistaa nykyään Marina Ehrnrooth perheineen, mutta jo aikanaan, kun Sari Pakula piti paikalla ratsastuskoulua, Marinan hevoset hengailivat siellä kesäisin. Perheen kesäpaikka sattui olemaan viereisellä tontilla. Marina on rakennuttanut tontille yhden tallin lisää, nyt talleissa on yhteensä kolmisenkymmentä hevosta. Kello on 10 ja neito on hevosen selässä kentällä. Alla on Kyrankin klinikalla nähty Cat Wiesle Z, jonka kanssa Marina loikki jumppasarjaa jumalaisen hallitusti. Sitten mentiin porukalla uudenkarheaan talliin hörppimään kaffetta justustelun lomassa. (Pullaa tarjottiin, en ottanut.)

Cat Wiesle Z

Cat Wiesle Z

Marina on harrastanut liikuntaa koko elämänsä. Kaikki meni: cheerleading, telinevoimistelu, laskettelu jne. Noin 9-vuotiaana hän aloitti Kauniaisissa Peikin ratsastuskoulussa alkeiskurssin, koska miksei. ”En välttämättä ollut edes hirveän hevoshullu”, Marina muistelee. Äidillä oli ollut nuorena hevonen, ja sieltä ajatus varsinaisesti lähti. Kovin kauaa ei Marina ehtinyt kyntää ratsastuskoulussa kunnes perheeseen tuli Burmeisterin tytöille (Frida ja Sandra) pieneksi jäänyt kisaponi. ”Sen nimi oli Riisi ja se oli pieni ja pippurinen ja mä olin niin huono ratsastaja, että mut talutettiin aina maneesiin ja sieltä pois. En saanut tehdä mitään muuta. Äiti suuttui mulle kerran tosi paljon, kun sanoin hänelle, että poni on tosi kiva, mutta mä en tykkää sen väristä.” Olihan siinä 10-vuotiaalla liikunnanharrastajalla muutakin ihmettelemistä kuin väri, kun ratsastuskouluhevosten jälkeen joutui kisaponin selkään. ”Olin ihan ihmeissäni, kun sitähän joutui kääntämään kulmissa! Tuntsarit kääntyy pyytämättäkin.” Riisi-ponin myötä Marina hyppäsikin hevosmaailman syvään päähän: alkoi päivittäinen tallillakäynti ja hevosen hoidon opettelu. Riisi asui Kilossa, ja siellä Marina kävi ensimmäiset pikkukisansa. 60 cm oli estekorkeus ja Riisi meni kovaa. Eihän siinä voi kun menestyä!

Samaan aikaan Marina kilpaili telinevoimistelussa. Hevoset eivät vielä vieneet mukanaan kokonaan.

Sitten Marinalle ostettiinkin ensimmäinen oma poni, Pluto Sarika. ”Se oli ihana! Se oli LIPIZZA, mutta oli hypännyt Burmeisterin Lilliksen kanssa Poni Cupia, en ymmärrä miten se on mahdollista. Miten musta lipizza voi päätyä esteradoille?” Pluton kanssa jatkettiin harjoituksia. ”En mä senkään kanssa pärjännyt kummoisesti, olen vasta alkanut menestyä vanhoilla päivilläni.” (Marina on 33v. toim. huom.) Pluto oli jo melko iäkäs, joten hirveän pitkää uraa ei sen kanssa ehditty tehdä. ”Seuraava ponimme oli totaalinen katastrofi.”  Suomalainen ponivälittäjä kuskasi Valko-Venäjältä Marinalle Grohot -nimisen ponin, joka oli miehen ratsastama ja todennäköisesti aroilta hiljattain lassottu. Se oli ori, jota oli käsitelty hyvin vähän. Hyppäsi taloja kyllä. Se oli hieno, mutta jo sen ruunaaminen meni mönkään, kun se haava tulehtui. Sairasloma oli pitkä ja tuotti sivutuloksena kinnerpatin. Ja se vaivasi. ”Lopputulema oli se, että ehdin startata sillä kaksi kertaa ennen kuin ponivuodet oli ohi. Se oli täysi katastrofi alusta loppuun.”

Poni myytiin Sanna Siltakorvelle kenttätykiksi.

Tässä vaiheessa Marinan motivaatiota koeteltiin, eikä äitikään enää jaksanut katsella jatkuvia vastoinkäymisiä. Perheeseen tuli hieno opetusmestari, 120-130 luokkia jo kivasti hypännyt Furiosa Dessa. Se oli oikea ratakone. ”Pienissä luokissa se oli tosi ketterä ja näppärä ja tulin joka kerta kotiin ruusukkeen kanssa. Se teki tosi hyvää motivaatiolle! Olin silloin 14-vuotias, enkä vielä ajatellut ollenkaan, että hevosista tulisi ammatti. Se oli pelkkä harrastus. Samaan aikaan olin myös cheerleadingin maajoukkueessa ja sain sieltä SM- ja EM-mitaleita.”

Käännekohta ajatusmaailmassa tapahtui, kun Marinan elämään tuli hevonen nimeltä Rex. ”Olin silloin nuori ratsastaja, en enää junnu. Rex ostettiin meille ihan nuorena, eikä kukaan oikein uskonut, että siitä tulee mikään erikoinen. Olin ollut Hollannissa Daan Nanningin valmennuksessa, ja Daan sanoi, että tuo on sinulle hyvä. Sillä oli hyvä asenne. Ei niistä nuorista oikein muuta voi sanoa siinä vaiheessa. Ne voi hypätä tosi hyvin, mutta ei se auta jollei pää ole kunnossa.” Marina oli juuri ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla treenamassa ja ikää oli 18 vuotta. Rexin kanssa Marinasta tuli hyvä pari. ”Rexin kanssa menin ensimmäistä kertaa Horse Showhun itse kilpailemaan. Siellä oli silloin, muistaakseni vuonna 2003, vain yksi nuorten hevosten luokka ja se oli 6-vuotiaille. Rex oli kuitenkin pärjännyt niin hyvin jo 5-vuotiaana, että meidät otettiin mukaan. Mä olin ryhmän nuorin ratsastaja ja mulla oli nuorin hevonen! Se oli tosi, tosi jännittävää.” Marina ja Rex pääsivät mukaan kun joku 6-vuotias peruutti. Tuomari ihasteli Rexiä ja sitä, että se oli jo viisivuotiaana samalla tasolla kuin kuusivuotiaat. ”Enhän mä tietenkään ollut niin hyvä ratsastaja, että Rex olisi valittu parhaisiin, mutta Rexin asenne sai kyllä kiitosta.” Vuonna 2004 Rex pärjäsi jo 6-vuotiaissa hyvin. Se oli 4.

Ensimmäistä Horse Showtaan ei Marina edes muista, siitä on niin kauan: ”Kävin aina pikkutyttönä HIHS:ssä ja  ostelin ruusukkeita ja painelin heppacollegessa siellä katsomassa verkkaa ja olin ihan, että vau.”

Sitten Marina sai Rexin rinnalle tamman nimeltä Nanna Z. ”Rexin ja Nannan aikana aloin pärjätä, se oli sitä aikaa. Silloin tuli Nuorten GP ja osallistuin molemmilla siihen ja ne sijottui hyvin. Samana vuonna olin Horse Showssa nuorten ratsastajien luokissa, jotka oli silloin kansainvälisiä, ja meillä meni niissä tosi hyvin.” Vielä tässäkään vaiheessa Marina ei kuvitellut tekevänsä hevosista uraa. Edelleen urheilu maistui sen kaikissa muodoissa ja niinpä Marina opiskeli liikunnanohjaajaksi. Kokemusta valmentamisestakin oli jo kertynyt: ”Olin ollut jo telinevoimistelussa apuvalmentajana.” Vielä jonkin aikaa valmistumisen jälkeen Marina teki puoli päivää liikunnanohjaajan töitä ja puoli päivää hevoshommia. ”Olen vetänyt paljon urheiluleirejä ja toisaalta puuhannut sen parissa myös toimistossa. Olen myös tehnyt Espoon kaupungin urheiluliikuntasivut. Solvallassa olen ollut ohjaajana ja kuntotestaajana.” Ei siis ihan pystymetsästä revitty Marinaa ponien maajoukkuevalmentajaksi, joka hän nyt on. Tällä hetkellä Marina valmentaa puolipäiväisesti ja keskittyy puolipäiväisesti omaan ratsastusuraansa. ”Välillä myyn hevosia, mutta en kovin usein. Vain hyviä hevosia ja vain hyville ihmisille.”

Tämän hetken ykköstykki on ruuna Ellington. ”Se on ihana, niin suloinen! Kaikki tykkää Elasta. Mä sanon sitä Elaksi, koska aina kun mä hyppään sen selkään, mun suu leviää sellaiseen Elastisen leveään hymyyn. Se on niin mahtava.” Syyskuun alussa Ela kävi CSI2* Jumping Tallinnissa sijoittumassa 145 GP-luokassa. Se tietää hyvää lokakuun Horse Shown kannalta. ”Kyllä me näillä näkymin sinne ollaan tulossa, mutta eihän näistä koskaan tiedä!”

Marinan vinkit ekoihin Horse Show -koitoksiin:

  1. Ota se ihan tavallisena kisana. Siellä tehdään ihan samat asiat kuin muuallakin. Puitteet vaan on vähän hienommat.
  2. Ota mukaan riittävän ammattitaitoinen apu, on se sitten valmentaja tai joku muu. On hyvä, että joku katsoo koko ajan päältä mitä pitää tehdä.
  3. Valmistaudu hyvin. Jos olet omalla tasollasi, pystyt siihen. Älä yritä liikoja. Oikotietä isompiin esteisiin ei ole.

Nyt vaan sitten porukalla tsemppaamaan! Jos kaikki menee putkeen, Marinan kisakaverit Horse Showssa ovat Cat Wiesle Z ja Ellington. Cheers!

Marina Kyran klinikalla. Mainittakoon, että Cat Wiesle Z ei ollut moinaankaan aplodeista. Kouluhevoset meinasivat pyörtyä.

Marina Kyran klinikalla. Mainittakoon, että Cat Wiesle Z ei ollut moinaankaan aplodeista. Kouluhevoset meinasivat pyörtyä.

 

Nuorisossa on tulevaisuus?

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Juteltiin tuossa taannoin lapseni kanssa moikkaamisesta. Hän ihmetteli kun vielä löytyy aikuisia, jotka eivät moikkaa tai juttele lapsille tai nuorille. Arvioin kyseisten ihmisten olevan lapsettomia ja näin tottumattomia vähä-ikäisiin. Sitten aloin pohtia – hetkinen, tunnehan itsekin aikuisia, jotka eivät juttele nuorille. Miksikö? Epäilen, että samasta syystä kuin miksi heillä ei ole juurikaan asiaa minulle. (Paitsi jos ketään muuta ei ole nurkilla) Nuoret ja minä ollaan liian tyhmiä! Ei me tajuta! Näin lähes 50-vuotiaana ja kaksi lasta synnyttäneenä oikein naurattaa ajatus. Mutta nauru pois, sillä tottahan se taitaa olla. Toiset aikuiset eivät tajua, että nuorikin osaa puhua ja ajatella. Monesti jopa enemmän ja paremmin kuin vanhemmat esimerkit.

Samaan aikaan toisaalla kuulen, että eräässäkin hevostelijaperheessä lapsi sanelee mitä tehdään ja milloin ja mitä ostetaan ja miksi. Vanhemmat eivät USKALLA sanoa varhaisteinille vastaan, ettei se suutu. Onneksi en ole itse törmännyt moiseen ja voin leikkiä, että sitä ei tapahdu. Minulle tosin vakuutettiin, että tapahtuu kyllä, eikä ole edes yksittäistapaus. Mikä helvetti aikuisia vaivaa? Ovatko vaihtoehdot siis olla kokonaan puhumatta asioista tai myötäillä joka asiaan?

Minä sain ensimmäisen kasvatusvinkkini synnytyslaitoksella ykköstä imettäessä. Se ei meinannut oikein sujua, niin kätilö ilmoitti: ”Kuule Katja, se rajojen vetäminen alkaa niinku nyt.” Ymmärsin heti. Ei olekaan sellaista ikää, kun lasta RYHDYTÄÄN neuvomaan ja komentamaan. Se on saman tien tai muuten menee vaan vaikeammaksi. Helpommalla pääsee jos pitää kanavat auki koko ajan. Ei jää vaivaamaan, että miksi en sanonut ja sanoinko pahasti. Kyllä ne sitten ilmottaa.

Miksi nuoriso sitten vetäytyy kuoreensa? Rohkenen väittää, että me aikuiset ollaan välillä HIEMAN pelottavia. Toiset enemmän kuin toiset. Eräs kaveri kertoi juuri, että tunnin jälkeen, taluttaessaan hevosta sisään, jostain ampaisi paikalle nainen, joka huusi kuin palosireeni, että HEVOSTA EI TALUTETA NOIN, MIKÄ HEVOSIHMINEN SINÄ MUKA OLET. Aikuisena ihmisenä ystävääni tietty nauratti koko tilanne, koska mitään TILANNETTA  ei ollut. Joku HENKILÖ vaan halusi ilmaista ylemmyytensä hiukka jyrkällä tavalla. Näillä konsteilla saa hiljaisemman ihmisen mykkenemään ikihyviksi.

Ei kai kukaan enää kaipaa aikaa, jolloin ratsastuksenopettajalle puhumisesta meni yöunet? Kuinka aina sai huutoa joka helvetin asiasta. Edelleen on talleja, joiden ilmapiiri riippuu yhden ihmisen läsnäolosta tai poissaolosta. Tiedätte kyllä, työpaikoillakin on sama juttu.

Minä uskon, että puhuminen on pitkässä juoksussa helpompaa, vaikka olisi vaikeakin asia. Puhumalla se ikään kuin loppuu se venkoilu ja elämä jatkuu. Sen kun uskoisi sitten itse näin ensialkuun.

Hei ja arvatkaa mitä! Tajusin juuri, että tämähän pätee myös varsankasvatukseen! Kummunikoidaan ajoissa! Jee!