Hullu hevonen!

kuva: National geographic

kuva: National geographic

Käväisin kaverini kanssa kahvilla. Tuli sattuneesta syystä puheeksi kaikki karmeat onnettomuudet, mitä on sattunut eläinten kanssa. Toisinaan osumaa on saanut ihminen, toisinaan eläin. Kaveri kertoi, kuinka hänen nuori hevosensa oli aikanaan aiheuttanut ihmiselle aivovaurion. Tilanne oli ollut ihan normaali, mutta oli ollut pimeää, hevonen yksin ulkona ja ihminen ei osannut varautua ja lisäksi tietty huonoa tuuria. Pää otti kaviosta tällin ja siinä oltiin. Hevoselle tuli automaattisesti hullun maine. Onneksi joku viisas tajusi, ettei se tehnyt mitään epänormaalia ja päätyi hyvään kotiin, junnulle kisahevoseksi.

Kaveri kysyi minulta, että mikä Katja sinun mielestäsi on hullu hevonen? Mitä hullu hevonen tekee? Mietin hetken ja totesin, että hullu hevonen ei kunnioita ihmistä yhtään, vaan käy päälle. Ja tällä päällekäymisellä tarkoitan tilannetta, jossa hevonen hyökkää kuin taistelisi lauman herruudesta toista oria vastaan. Silloin on mun mielestäni hevosella mielenterveyden kanssa tekemistä.

Ihan eri asia on hevonen, joka ei ole tottunut siihen tai tähän, ja on peloissaan. Ei ne mitään hulluja ole, pelokastahan voi vielä pelotellakin. Rauhallisella ja pitkämielisellä toiminnalla semmoisen hullun saa aisoihin ihan hyvin.

Muistelin aikaa, jolloin meidän Pullukkaa sanottiin hulluksi. Mietin, että on se mahtanut olla paha. Kuulemma ravaili tarhassa kun oli kiire sisään. Toisinaan oli näyttänyt tarhakavereille hampaitakin, koska halusi mennä ekana. Hulluhan se. On se kuulemma joskus irvistellyt heiniä antaessakin. Ihme, ettei joutunut makkaraksi! Just sain pidettyä hengissä.

Ratsastettaessa hulluja on myös paljon. On niitä, jotka nousevat pystyyn ja niitä, jotka pukittavat. Miten joillain on niin paljon itsetuntoa, että voi leimata hevosen hulluksi vain jos ei saa sitä ITSE liikkumaan?

Sanotaan, että kovimmat kilparatsut ovat pirullisia ratsastaa. Ehkä juuri siksi VAIN PARHAIMMAT MEISTÄ OSAAVAT NIILLÄ RATSASTAA.

Ai että kun taas korpeaa, kun ihmiset eivät malta tutustua tähän eläimeen nimeltä hevonen! Sen kanssa olisi niin paljon hauskempaa ja helpompaa, kun ei olisi niin paniikissa koko ajan ja pää pullollaan epäilyttävää, väärää tietoa.

Jostain syystä toiset ihmiset pärjäävät hevosten kanssa aina. Esim. paikka, jossa Pullukka oli raskauslomalla. Sinne tuotiin tämän tästä ”vaikeita tammoja”, joiden käsittelyssä ei ollut mitään ongelmaa, kun EI TEHDÄ SIITÄ ONGELMAA. Huhhuh.

Jeesus! Ehkä mun kannattaa nyt mennä nukkumaan. Hyvää yötä!

Nuorisossa on tulevaisuus?

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Juteltiin tuossa taannoin lapseni kanssa moikkaamisesta. Hän ihmetteli kun vielä löytyy aikuisia, jotka eivät moikkaa tai juttele lapsille tai nuorille. Arvioin kyseisten ihmisten olevan lapsettomia ja näin tottumattomia vähä-ikäisiin. Sitten aloin pohtia – hetkinen, tunnehan itsekin aikuisia, jotka eivät juttele nuorille. Miksikö? Epäilen, että samasta syystä kuin miksi heillä ei ole juurikaan asiaa minulle. (Paitsi jos ketään muuta ei ole nurkilla) Nuoret ja minä ollaan liian tyhmiä! Ei me tajuta! Näin lähes 50-vuotiaana ja kaksi lasta synnyttäneenä oikein naurattaa ajatus. Mutta nauru pois, sillä tottahan se taitaa olla. Toiset aikuiset eivät tajua, että nuorikin osaa puhua ja ajatella. Monesti jopa enemmän ja paremmin kuin vanhemmat esimerkit.

Samaan aikaan toisaalla kuulen, että eräässäkin hevostelijaperheessä lapsi sanelee mitä tehdään ja milloin ja mitä ostetaan ja miksi. Vanhemmat eivät USKALLA sanoa varhaisteinille vastaan, ettei se suutu. Onneksi en ole itse törmännyt moiseen ja voin leikkiä, että sitä ei tapahdu. Minulle tosin vakuutettiin, että tapahtuu kyllä, eikä ole edes yksittäistapaus. Mikä helvetti aikuisia vaivaa? Ovatko vaihtoehdot siis olla kokonaan puhumatta asioista tai myötäillä joka asiaan?

Minä sain ensimmäisen kasvatusvinkkini synnytyslaitoksella ykköstä imettäessä. Se ei meinannut oikein sujua, niin kätilö ilmoitti: ”Kuule Katja, se rajojen vetäminen alkaa niinku nyt.” Ymmärsin heti. Ei olekaan sellaista ikää, kun lasta RYHDYTÄÄN neuvomaan ja komentamaan. Se on saman tien tai muuten menee vaan vaikeammaksi. Helpommalla pääsee jos pitää kanavat auki koko ajan. Ei jää vaivaamaan, että miksi en sanonut ja sanoinko pahasti. Kyllä ne sitten ilmottaa.

Miksi nuoriso sitten vetäytyy kuoreensa? Rohkenen väittää, että me aikuiset ollaan välillä HIEMAN pelottavia. Toiset enemmän kuin toiset. Eräs kaveri kertoi juuri, että tunnin jälkeen, taluttaessaan hevosta sisään, jostain ampaisi paikalle nainen, joka huusi kuin palosireeni, että HEVOSTA EI TALUTETA NOIN, MIKÄ HEVOSIHMINEN SINÄ MUKA OLET. Aikuisena ihmisenä ystävääni tietty nauratti koko tilanne, koska mitään TILANNETTA  ei ollut. Joku HENKILÖ vaan halusi ilmaista ylemmyytensä hiukka jyrkällä tavalla. Näillä konsteilla saa hiljaisemman ihmisen mykkenemään ikihyviksi.

Ei kai kukaan enää kaipaa aikaa, jolloin ratsastuksenopettajalle puhumisesta meni yöunet? Kuinka aina sai huutoa joka helvetin asiasta. Edelleen on talleja, joiden ilmapiiri riippuu yhden ihmisen läsnäolosta tai poissaolosta. Tiedätte kyllä, työpaikoillakin on sama juttu.

Minä uskon, että puhuminen on pitkässä juoksussa helpompaa, vaikka olisi vaikeakin asia. Puhumalla se ikään kuin loppuu se venkoilu ja elämä jatkuu. Sen kun uskoisi sitten itse näin ensialkuun.

Hei ja arvatkaa mitä! Tajusin juuri, että tämähän pätee myös varsankasvatukseen! Kummunikoidaan ajoissa! Jee!

Oletko kouluratsastaja, koska pelkäät?

Älkää peljätkö. Suojaan selustaa.

Älkää peljätkö. Suojaan selustaa.

Juttelin yhtenä päivänä kaverini kanssa, joka harrastaa ratsastusta koulutallilla. Siellä ei siis ole yhtään estehevosta, eikä tule. Kuuntelin  kaverin juttuja aivan suu auki. Siellä ihmiset saattavat mennä reenaamaan aamulla ennen sianpieremää, ettei kukaan häiritse. Ei siinä mitään, kukin tyylillään. Sitä lähinnä mietin, että kilpailut yleensä osuvat paikkaan, jossa on muitakin, joten miten siellä sitten voi olla? Raivona?

Yhtenä päivänä joku henkilö oli aivastanut kentän laidalla, ja siitä oli noussut hirmuinen kalabaliikki. Että pitääkö tulla tänne aivastelemaan, hevoset pelkää. Taas suuni oli ammollaan. Mitä ihmettä? Mikä ihmeen vakuumi on riittävä, jos aivastuskin on liikaa?

Tulin siihen kehäpäätelmään, että monet kouluratsastajat pelkäävät kontrollin menetystä. Eihän se kivaa ole kellekään jos hevonen häipyy otteesta, mutta joillain se vaan menee yli. Se ajaa jopa sen yli, että opeteltaisiin yhdessä sietämään maailmaa, kestettäisiin pieni häly ja hämminki ja jatkettaisiin sitten elämää kun on totuttu. Joskushan siihen voi luiskahtaa hirveästi aikaa. Uskon, että vielä enemmän menee aikaa, jos koko elämän joutuu suunnittelemaan sen mukaan milloin voi ratsastaa, ettei kukaan häiritse.

Toisella tallilla kovaa laukkaaminen on kielletty. Se kuulemma johtaa siihen, että kaikki villiintyvät. Sehän kuulostaa ihan ratsastuskoulun alkeiskurssilta. Yksi laukkaa ja muut seisovat tai kävelevät, ettei mitään vaan tapahdu. Eikö se olekaan se alkupiste, josta kehitytään nimenomaan hevosen hallinnassa? Ja miltä mahtaa tuntua hevosesta, jonka selässä ollaan aina vähän varpaillaan?

Harva tuntuu muistavan, että oma pelko tarttuu sekä koiraan että hevoseen. Sehän on toki vaikea hallita, oma pelko, mutta jo pelkästään sen tiedostaminen auttaa. Että okei, nyt tässä ollaan vähän paniikissa, mitenköhän tästä tunteesta pääsee eteenpäin. Hirveän harvoin paniikki on auttanut ratkaisemaan mitään. Ainakaan etukäteen suoritettu panikointi.

Moni tuttuni, joka on sairaan hyvä ratsastamaan ja pärjäisi vaikka minkä norsun kanssa, ei suostu enää menemään maastoon laukkaamaan tai hyppäämään esteitä. Se on kuulemma liian pelottavaa. Hyväksyn sen mukisematta. Sitä sen sijaan sitä en hyväksy, että minun pitää alkaa hiippailla, koska muita pelottaa. Se on ympäröivän maailman olemassaolon kieltämistä.