Oletko kouluratsastaja, koska pelkäät?

Älkää peljätkö. Suojaan selustaa.

Älkää peljätkö. Suojaan selustaa.

Juttelin yhtenä päivänä kaverini kanssa, joka harrastaa ratsastusta koulutallilla. Siellä ei siis ole yhtään estehevosta, eikä tule. Kuuntelin  kaverin juttuja aivan suu auki. Siellä ihmiset saattavat mennä reenaamaan aamulla ennen sianpieremää, ettei kukaan häiritse. Ei siinä mitään, kukin tyylillään. Sitä lähinnä mietin, että kilpailut yleensä osuvat paikkaan, jossa on muitakin, joten miten siellä sitten voi olla? Raivona?

Yhtenä päivänä joku henkilö oli aivastanut kentän laidalla, ja siitä oli noussut hirmuinen kalabaliikki. Että pitääkö tulla tänne aivastelemaan, hevoset pelkää. Taas suuni oli ammollaan. Mitä ihmettä? Mikä ihmeen vakuumi on riittävä, jos aivastuskin on liikaa?

Tulin siihen kehäpäätelmään, että monet kouluratsastajat pelkäävät kontrollin menetystä. Eihän se kivaa ole kellekään jos hevonen häipyy otteesta, mutta joillain se vaan menee yli. Se ajaa jopa sen yli, että opeteltaisiin yhdessä sietämään maailmaa, kestettäisiin pieni häly ja hämminki ja jatkettaisiin sitten elämää kun on totuttu. Joskushan siihen voi luiskahtaa hirveästi aikaa. Uskon, että vielä enemmän menee aikaa, jos koko elämän joutuu suunnittelemaan sen mukaan milloin voi ratsastaa, ettei kukaan häiritse.

Toisella tallilla kovaa laukkaaminen on kielletty. Se kuulemma johtaa siihen, että kaikki villiintyvät. Sehän kuulostaa ihan ratsastuskoulun alkeiskurssilta. Yksi laukkaa ja muut seisovat tai kävelevät, ettei mitään vaan tapahdu. Eikö se olekaan se alkupiste, josta kehitytään nimenomaan hevosen hallinnassa? Ja miltä mahtaa tuntua hevosesta, jonka selässä ollaan aina vähän varpaillaan?

Harva tuntuu muistavan, että oma pelko tarttuu sekä koiraan että hevoseen. Sehän on toki vaikea hallita, oma pelko, mutta jo pelkästään sen tiedostaminen auttaa. Että okei, nyt tässä ollaan vähän paniikissa, mitenköhän tästä tunteesta pääsee eteenpäin. Hirveän harvoin paniikki on auttanut ratkaisemaan mitään. Ainakaan etukäteen suoritettu panikointi.

Moni tuttuni, joka on sairaan hyvä ratsastamaan ja pärjäisi vaikka minkä norsun kanssa, ei suostu enää menemään maastoon laukkaamaan tai hyppäämään esteitä. Se on kuulemma liian pelottavaa. Hyväksyn sen mukisematta. Sitä sen sijaan sitä en hyväksy, että minun pitää alkaa hiippailla, koska muita pelottaa. Se on ympäröivän maailman olemassaolon kieltämistä.

Nyt paloi rakettikäämi

Mitä jos esim tämmöinen kaveri ottaa hiukka nokkiinsa raketeista?

Mitä jos esim tämmöinen kaveri ottaa hiukka nokkiinsa raketeista?

Hyvää uutta vuotta kaikki! Meillä se sujui kivasti, jos ei lasketa sitä tosiasiaa, että paukuttelu alkaa lapsiperheen suosimalla pientaloalueella AINA kahta päivää aiemmin kuin laki sallii. Ei tietenkään pauku koko ajan, mutta ihan yhtä hyvä vaikutus on silloin tällöin jysähtävällä ilotulitteella. Koira menee totaaliseen paniikkiin tunneiksi. Ja jos kyseessä on keskikokoinen (24 kg) koira, se on kutakuinkin hallittavissa. Rauhoittava lääkitys on ainoa mikä meillä auttaa, mutta sitäkään en viitsisi antaa montaa päivää peräjälkeen ”varmuuden vuoksi”. Viime yö oli tietenkin ihan normaali, pauke alkoi ihan tosissaan viiden jälkeen ja meillä oltiin varauduttu. Odottelin sitten kolmeen asti, että josko pauke loppuisi. Ei loppunut. Yritin väkisin roudata koirat ulos pissalle, mutta eihän sieltä mitään tule. Loppui oma jaksaminen sitten siihen. Menin nukkumaan muutamaksi tunniksi ja heräsin aamulla ennen sianpieremää päästämään koirat pihalle. Mitään ei tullut vieläkään, koska pelotti ja rakettien haju oli edelleen ilmassa.

Sisällä ollessani luukutin sekä Netflixiä että telkkaa jotta pauke ei kuuluisi. Molemmat koirat tuijottivat mua koko yön. Apropoo, kello on nyt 16.25 ja pvm 1.1.2017 ja pauke jatkuu yhä.

Koen silti olevani ihan leppoisessa tilanteessa verrattuna hevostallin pitäjiin tai – METSÄNELÄIMIIN. Naapurin kanssa vertailtiin pikaisesti yöllä koiriemme vointeja ja hän totesi nähneensä pihallaan aivan sekaisin olevia rusakoita. Ne ovat varmaan NIIN paniikissa, kun ovat muutenkin huolestuvaa sorttia. Kuka niille selittää, että TÄÄ ON VAAN KATO TÄÄ UUS VUOS, JA SUOMI TÄYTTÄÄ KATO 100 VUOTTA, ON VÄHÄN ISOMMAT BILEET. Jep, ai no sitten! Mikäs hätä tässä on.

Hevostallien pitäjiä oli Facebookin perusteella moneen junaan. Oli niitä, joiden hevoset eivät olleet moinaankaan, niitä, joiden kopukat ottivat tarhoista ritolat jo hyvissä ajoin päivällä, ja niitä, jotka hajottivat paniikkipäissään karsinat. Tätä taustaa vasten on lienee ihan kohtuullista kysyä MITEN ILOTULITUS VOI OLLA LAILLISTA? Olen ollut myös puheissa äitien kanssa, joiden lapset pelkäävät pauketta. Lapsille saa onneksi peltorit korviin ja hevosille korvapumpulit, mutta mites koirat ja metsän asukit?

Ilotulitus on hirmu hienon näköistä, myönnän, mutta ihastelu loppuu siihen paikkaan kun joku pelkää. Onhan sodassakin hienoja tulipaloja ja raketteja. Nyt loppui ymmärrys tätä hommaa kohtaan ihan kokonaan. Ja vielä tämä: elämme Suomi 100 -juhlavuotta, joten arvatkaa kärsimmekö moisesta juhlinnasta tänä vuonna enemmän kuin ikinä?

Tehkää jotain, t.nimim. Mitä teen

PS. Pullukka ja Hilppa kuuluvat onneksi niihin heppoihin, jota juhlinta ei häiritse yhtään.

Emme pelkää.

Emme pelkää.

 

Joulutarina (sisältää kauhua)

Älyköt jouluisessa maisemassa.

Kuva vuosi sitten! Laihaa porukkaa.

Minulla on synttärit 23.12. Tai siis oli. Pyrin aina sinä aikana tekemään kaikkea mikä on ihanaa, ja lisäksi komentelen lapsia palvelemaan minua. Hyvin pyyhki kunnes koira nro 2 herätti aamulla aika hätäisen oloisena. Koska oli syntymäpäiväni, herätin luonnollisesti lapseni, että menes ulos noiden kanssa. Kappas, koirallahan oli ripuli. Jännä, vaikka oli syönyt IHMISTEN MAKAROONILAATIKON PÖYDÄLTÄ EDELLISENÄ ILTANA. Oikein harmin paikka.

Noo, sitten nukuttuani muutaman tunnin vielä, paistoin lapsille pekonit ja munat, koska se on kivaa. Lapsi keitti kahvit. Ihanaa. Siitä sitten tallille, toki. Ilma oli kirkastunut juuri hieman, joten ajattelin, että vetäisempä ihanan, pittoreskin maastolenkin hepan ja koirain kera. Harjasin Pullukan ja koirat kykki pihalla paskassa. Liejua nimittäin riittää. Pistin oikein satulan Pullukan selkään ja hyppäsin sinne itsekin. Hienoa! Ihana keli, ihana maasto. Luonnon syntymäpäivälahja minulle. Käveltiin siinä muina eläiminä kärrypolkua, kun tielle saapui maastoauto. Kaveri ruuvasi auton ikkunan auki ja huusi: ”Eikö sua pelota?” Olin, että ei, mitenkäs, pitäiskö? ”No täällä on kaksi sutta nähty eilen tuossa ihan vieressä. Toinen susi ajoi koiraa takaa. Mennään nyt settereiden kanssa etsimään sitä.” Ok.

Jännästi sitä alkaa yhtäkkiä nähdä erilaisia hahmoja pitkin metsää. Eihän me missään nimessä käännytty ympäri, olemmehan Pohjolasta! Winter is coming! Meitä mikään estä. Se tietty vähän jännitti, että tiesin olevani kirkkaasti tarkkasilmäisin koko porukasta. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen ainoa, joka huomaa ketun/hirven/peuran. Voisi hyvinkin tulla tilanne, jolloin minä huomaan karhun/suden, ja koirat jää nuuhkimaan/kakalle/keppiä hakemaan ja hevonen on pohkeen takana, kun pitäisi lähteä karkuun niin maan perkeleesti. Siinä käy pian niin, että ollaan villieläimen ruokaa koko sakki. Metsään jää vain keko satuloita, suitsia, rintaremmimartingaaleja, heijastinhihnoja ja kypärä. Kaikki muu on pedon kidassa. Kyllä siinä ihmetys herää kanssahevostelijoilla. Saattaa sen jälkeen vaikuttaa kouluratsastus maneesissa entistäkin kiinnostavammalta.

Yksi entinen tallikaveri muuten juoksi joskus vuosi sitten hevosella karhua pakoon. Siinä on mielestäni jo yrityksen makua. Hevonen oli onneksi quarter. Ne on nopeita jos mitkä. Hieno uusi slogan quarterille: Haluatko jäädä henkiin? Hanki quarter!

Kerroinko jo, että hankin Pullukalle kuonokopan? No juu, mutta se oli perhana liian pieni! Pitää vaihtaa. Pullukka saa siirtyä rajoitettuun ahtaamisen, niin kuin omistajansa. Kuntopiiri alkaa heti ensi viikolla sekä meikällä, että Puldella. Sinne asti, moiccuu!