Lapsi on terve kun se leikkii hangessa

 

Iso-Masa vie pikku-Hilppaa kävelylle.

Iso-Masa vie pikku-Hilppaa kävelylle.

 

Hilppa, tuo pieni pulska eskarilainen, pääsi jo toistamiseen elämässään luontoretkelle. Pihapiiri- ja metsänlaitareissuja ei lasketa, mutta kävelylenkki metsään juu. Tällä kertaa lunta on PALJON ja seurana iso mieshevonen. Hilppa on päästellyt enimmän höyryt pihalle juostessaan maneesissa ensin neuvoa-antavat kurvit. Se on hyvä pohja mille tahansa uudelle elämässä.

Lapsi Mieshevon selkään, koira kylkeen ja Katja hepan hihnan päähän ja retkue voi startata. Hilppa on ihan tietäjänä, kyntää eteenpäin kuin höyryveturi. Melko varhaisessa vaiheessa retkeä huomaamme, että Hilppa toimii matkanjohtajana paremmin kuin Mieshevonen, koska Hilppa a) ei pelkää mitään, b) :lla on kaviot, joissa ei ole kenkiä, ja ne tuntuvat pitävän paremmin kuin kaviot, joissa on kengät JA hokit. Asia selvä. Sää on kuin morsian silloin kun morsianta ei kaduta häät. On melko kylmä, mutta reipas kävely hiestyttää ihmisen jo piankin. On melko järkyttävän ihanaa. On oikeasti taivaallista kävellä oman varsan kanssa metsässä. Ei sitä vaan tajua ennen kuin kokee. Hilppa haluaa taas asemoitua perääni, jos polulla on kapeaa. Hänen mielestään se on järkevintä. Leveällä tienpätkällä voidaan olla vapaamminkin. Itse asiassa niin vapaasti, että Hilppa kävelee suoraan umpihankeen, koska miksei. Tajuan, että lapsiparkahan ei pääse koskaan umpihankeen, koska ovat kaveriporukalla tallanneet koko tarhansa ihan linttaan. Mikä elämys! Pieni hevonen tunkee naamansa syvälle hankeen ja syö vähän lunta. IHANAA, hän toteaa ja kävelee sitten asianmukaisesti takaisin polulle. Voi taivas mikä hahmo.

IMG_1628

Äidin pikku virtahepo <3

Äidin pikku virtahepo <3

Hevosia voi kannustaa syväänkiin hankeen kömpimään, mutta koira ei suostu kulkemaan kuin polkuja pitkin. Niinpä hän odottaa kärsivällisesti tiukkaan poljetulla polulla kunnes olemme saapuneet takaisin. Miksi hölkätä henkihieverissä hangessa kun voi ottaa aurinkoa tasaisella maalla niin, ettei hengästy? Ei mitn järkeä.

Jos käy niin ohraisesti, että eksymme polulta, voimme AINA luottaa siihen, että vehnäterrieri löytää reitin MITÄ TASAISIMMALLE TIELLE.

Kävelemme takaisinpäin. Muistutan lasta siitä, että elämme unelmaa. Aurinko paistaa, lumi on puhdasta, hevoset ovat terveitä ja kivoja. Tällaiset hetket pitää tallettaa kovalevylle, jotta ne voi sitten kaivaa sieltä kun putoaa taas kaksi kertaa saman tunnin aikana hevosen selästä, tai kun kaviosta lohkeaa puolet tai kun puoli naamaa on turvoksissa tuntemattomasta tilanteesta johtuen. Taivas on tässä ja nyt.

Ymmärrän kesäfanaatikkoja, mutta on tämä talvi myös niin saamarin ihana. Pullukka on samaa mieltä.

Rennosti ratsailla (tirsk)

Tällai kai.

Tällai kai.

Ai, kylläpä naurattaa taas omat oivallukset. Menin pitkäst’ aikaa Pullukalla ilman satulaa. Otin oikein reippaat laukatkin alkuvaiheessa, verrytelläkseni molemmat. En ollut moinaankaan, vaikka meinasin pudota, koska pitäähän sitä harjoitella. Yritin istua sillai rennosti sen tynnyrin päällä, koska ratsastessa rentous on mukamas hyve. No se on kyllä ihan paskaa. Rehellisyyden nimissä rennoksi voi heittäytyä vasta sitten, kun on ensin piiskannut keskivartalonsa olemaan kuin kivi. Jos keskikroppa on rento, koko saamarin teline huojuu, eikä mistään tule mitään. Rentoutta pitää etsiä ihan eri paikasta. Olin jotenkin ymmärtänyt (enkä varmaan ole ainoa), että kropan rentous on hyvä juttu. Virhe.

Itse asiassa juuri holtittomasti laukkaamalla alkaa pikku hiljaa löytyä se oma tasapaino, joka muodstuu väkisinkin oikeista elementeistä. Kun ei jaksa enää roikkua harjassa ja puristaa jaloilla, alkaa keskivartalo työskennellä. Jeah. Anna anteeksi, hevonen. Kyllä tää tästä.

KÄDET. Toverini Ville Virtanen loihe niin hienosti lausuman, että ole vyötäröstä alaspäin hevosen kanssa samaa, ja siitä ylöspäin omaa settiä. Jos keskikroppa on tiivis, käsillä on varaa toimia myös itsenäisesti, ei ainoastaan tukemaan tasapainoa.

JALAT. Erityisesti ilman satulaa ratsastaessa korostuu se tosiasia, että jaloilla ei voi puristaa. Satulassahan voi, mutta ilman satulaa se ei onnistu. Jos puristaa, hevonen ei tajua yhtään mitä pitää tehdä. Sen selässähän on tiikeri, joka pitää kynsillä kiinni. Jalkojen pitää antaa roikkua hervottomana. Juuri silloin löytyykin yllättäen – TADAA – istunta ja reidet! Yks kaks niillä kahdella voikin aikaan saada kaiken! Miten kätsää!

SELKÄ. Jos yrität myödätä selällä, kun laukkaat ilman satulaa, selkäsi kuolee kohta. Yhtäkkiä sitä tajuaa, että myötäämisen pitääkin tapahtua vatsapuolelta! Ja kas, näin muodostuukin vartalooni pylly, joka pysyy hevosen selässä kiinni. Vatslihakset paitsi kehittyvät, myös auttavat ratsastamaan paremmin. En millään jaksaisi tehdä kotona rutistuksia, mutta ilman satulaa ratsastessa ei oikein ole vaihtoehtoja. Henkiin jääminen vaatii tekoja!

HEPPA. Ilman satulaa tunnet hevosen selän. Jos hevonen kulkee ns. hyvin, tunnet sen selkäfileet kivasti pepussasi. Muutenkin kaikki pienet eleet resonoivat tuhatkertaisesti. Sitä tajuaa kuinka paljon satulan kanssa oikein hosuukaan ylimääräistä. Eihän se niin valtavaa tekemistä kaipaakaan. Heppa kuuntelee ihan ihmeissään, että mitä se nyt siellä väsää. Pienikin heilahdus aiheuttaa reaktion.

SUOSITTELEN. Kehityskäyrä on VAIN ylöspäin.

Mistä iloitsin tänään

Äiti ei tykkää ku oon kakas.

Äiti ei tykkää ku oon kakas.

Toverini Olga Temonen postasi Facebookissa kivasti: ”Sitä mietin, että me hevosihmiset olemme kyllä outoja. Olen ollut koko päivän todella iloinen vain siksi, että (tää kuvan) hevonen oli tosi suora ja muutenkin hyvä ratsastaa tänään.” Ymmärsin heti. Ei me hevosihmiset ihmeitä kaivata. Kommentoin oheiseen postaukseen, että itse olen kiitollinen (ihan oikeasti kiitollinen, eikä sillä lailla ”OLEN KIITOLLINEN”), koska tarhoista oli niin helppo siivota tänään kakkoja, koska lumen päältä ne sai näppärästi, eivätkä ne olleet jäätyneet maahan kiinni. Kaveri iloitsi tänään siitä, kun sai hevosensa palautettua muiden hevosten sekaan tarhaan. Oli viettänyt saikkutarhassa jokusen viikon.

Rohkenen väittää, että meillä hevosihmisillä on keskivertoa useammin arvot kunnossa. Osataan iloita pienistä.

Joskus ilahdun ihan vain siitä, että hevonen ei ole kauttaaltaan syvässä paskassa. Tai sitten siitä, että kengittäjä kävi ja laittoi hokit. Hyvinkin usein olen ratketa onnesta, kun pääsen hevoseni ja koirani kanssa maastoon. Ei siellä mitään tapahdu, me vaan tepsutellaan mättäillä. Se on parasta mitä voi olla.

Toisinaan suurimman ilon aiheuttaa ratsastaminen. Korostan sanaa TOISINAAN. Se voi myös viedä tunnelman, täysin. Olen suunnitellut kallioleikkaukseen ajamista aika monta kertaa tunnin jälkeen. Teininä saatoin tunnilta kotiin polkiessa (11 km) itkeä koko matkan. Mutta sitten kun ONNISTUU, taivas aukeaa. Viime perjantaina menin aivan itsellenikin yllättäen Pullukalla estetunnille. Ja herran tähden, miten hauskaa oli! Oma motoriikka oli vähän hakusessa, mutta hevosen ei. Pullukka oli liekeissä! Ja miten onnellinen olikaan ihminen selässään. Opettaja kommentoi näin: ”Hyvin vedit, Katja! Ja olit selvästi onnellinen!” Melko kiva kommentti. Opettaja jatkoi, että on ikävä katsoa ihmisiä, jotka ratsastavat naama mutrussa. Tämän pitäisi olla hauskaa! Se on muuten totta.

Käsi ylös, kuka on suorittanut täydellisesti onnistuneen laukkavoltin, ja elänyt sillä seuraavan viikon? Onneksi olkoon, suhtautumisesi on oikea! Kyrahan korostaa aina, että hyvä ratsastaja näkee hyvät hetket, huono jää huonoihin makaamaan.

Muistan vieläkin yhden tunnin Järvenpään ratsastuskoulussa, vuosi oli jotain 1983. Ratsasti Hannes-nimisellä suokilla, ja se oli toisinaan vähän vahva. Yhtenä iltana tunnilla se sitten vaan nousi, ja lepäsi kädelläni, tanssi allani. Herra isä mikä fiilis! Arvatenkin sen tunnin perusteella minut värvättiin mukaan valmennusrinkiin. Arvatkaa tapahtuiko sitä nousua enää koskaan. Mutta well, parempi yksi kerta, kuin nolla!

Pullukalla olen jokusen kerran hypännyt niin, että oltiin kasvettu yhteen. Parhaat muistot ovat silti niistä kerroista, kun olen mennyt ilman satulaa, ja hevonen on ollut kevyt kuin kevättuulen henkäys, ja olen tuntenut selkälihasten liikkeet pyllykässäni. Ah ja voi! Kunpa vielä joskus! (Vaatii toki sen, että menen joku ilta maneesissa ilman satulaa, mitä en ole muutamaan kuukauteen tehnyt.) Laitan heti to do -listalle.

Joko olet muuten ilmoittautunut Kavioliitto-leirille?  Huhujen mukaan toisella leirillä on vielä pari paikkaa vapaana täällä. Huomhuom! Mainoksessa lukee erheellisesti Mini-Kavioliittoleiri, mikä se ei siis ole, vaan on oikeasti 16.-20.7.