Rasittunut hevonen on onnellinen hevonen

Olen rasittunut, antakaa minun levätä!

Olen rasittunut, antakaa minun levätä!

Nyt kun ulkona sataa kaikkea mahdollista mitä siellä nyt voi sataa ja minä istun sohvalla (enkä missään nimessä aio mennä tallille, siellä on kuulemma sähkötkin hetkellisesti poikki) odottamassa huomista päivää, on hyvä hetki pohtia hevosen liikuttamista. Tässä on nimittäin tullut 20 vuoden aikana liikutettua hevosta hyvin ja huonosti. Taas vetoan myös eläinlääkäri Liisa Harmoon, joka mainitsee aina, kun avaa suunsa, että harrastehevoset liikkuvat pääsääntöisesti liian vähän. Ja se on muuten tosi.

Kävin joskus muinoin ratsastamassa muutaman kerran paria kenttähevosta, ihan liikutusmielessä. Toinen niistä oli nuori ja touhukas. Myös hoitaessa (suom. puri ja saattoi potkiakin). Oikein dynaamisen tunnin tahi ratsastuskerran jälkeen se oli sen sijaan oikein kiva, sellainen ”korvat hörössä kohti tulevaisuutta” -tyyppi. Omistaja sanoi silloin ääneen suuren viisauden: ”Rasittunut hevonen on onnellinen hevonen.” Hetken hymähtelin, kunnes tajusin, että pirulauta, näinhän se on. TÄMÄ on se syy, miksi kilpahevoset osaavat käyttäytyä. Niiden energia kohdistetaan sinne minne kuuluukin. Sitä kulutetaan, töitä tekee sekä kroppa, että aivot. Ihan kuin ihminen urheillessaan. Jostain syystä URHEILUN JÄLKEEN ON HYVÄ OLO. Ja kappas, niin muuten on hevosellakin!

Oli aika, jolloin motivaationi antoi odottaa itseään. Silloin hipsuttelin Pullukan kanssa hiljakseen ympäriinsä, koska EN JAKSANUT/VIITSINYT mennä kunnolla. Ja kun en jaksanut mennä kunnolla, hevonen ei jaksanut edes yrittää. Minä en ollut tosissani, eikä muuten ollut hevonenkaan. Molempien kunnot olivat surkeat, ennen kaikkea pääkopasta. Ilokseni voin todeta, että tilanne on tänä pänä toinen.

Keväällä otettiin tähtäimeksi, että Pullukka ei olisi nimensä veroinen kisakaudella. Tiedettiin kyllä, että se vaatii hirveää viitseliäisyyttä, sillä Pullukka jos kuka syö enemmän kuin kukaan ehtii jumpata. Sillä aikaa kun laiska äiskä oli viidakossa seikkailemassa, lapsi otti treenaamisen tosissaan: 2-3 kertaa viikossa oltiin tunnilla, muuten kiiruhdettiin maastossa tai kentällä. Hevonen pyöristyi lihasten kohdalta ja pieneni mahan kohdalta. Samalla siitä tuli TYYTYVÄISEMPI. Ei Pullukka koskaan mikään kauhea valittaja ole ollut, mutta kilpahevosena (hyväkuntoisena) se oli selvästi onnellisempi kuin löysäilijänä. Oho! Onko tämä siis ihme? No ei! Kyllähän jokainen meistä voi paremmin, jos on hyvässä kondiksessa, eikö!

Joten sinä, joka tunnistat itsesi laiskaksi ratsastajaksi: hanki kupeeseesi touhukas ratsastaja! Jollet jaksa itse, pyydä, että joku toinen tekee sen. Aina löytyy ihan hyviä ratsastajia, jotka jaksavat puurtaa tunneilla. Siitä iloitsee sitten jo sekä hevonen, että omistaja. Ja by the way: ei ne tunnit omistajallekaan tee pahaa.

Ehjästä hevosesta iloitsee koko perhe

Ehjä ratsu, selässä ehjä lapsi.

Ehjä ratsu, selässä ehjä lapsi.

Kyllä se on sillä lailla, että vaikka hevonen on minkä värinen, sukuinen, kykyinen tahi mallinen, niin terveys on sen arvokkain ominaisuus. Justiinsa juteltiin päivällä lapsen kanssa, että kyllä me ollaan onnekkaita, kun Pullukka on ollut niin pitkään niin ehjä. Samoihin aikoihin kun Pullukka tuli perheeseen, meidän tallille ilmestyi nuori, todella lupaava estetamma. Jossain vaiheessa siitä tarjottiin aivan valtavia summiakin, oli se sen verran laadukas yksilö. Kuinka sitten kävikään: tamma hajoili paikasta jos toisestakin ja siirtyi synnytysjaostoon, jossa toivottavasti suorittaa menestyksekkäästi. En ole sen koommin kuulut ratsusta mitään.

Muistan yhden kerran entisellä tallilla, kun olimme jossain mielenhäiriössä Pullukan kanssa ilmoittautuneet vierailevan kouluopen tunnille ja saimme osaksemme käytännössä väsähtäneen katsauksen. Sen ymmärtää, emme olleet koulussa kovinkaan eteviä – siis YHDESSÄ. Samassa ryhmässä oli iso kimo ruuna, jota opettaja kehui maasta taivaaseen. Sinne taivaaseen se taisi sittemmin lähteäkin, joku mystinen hermovika sillä ilmeni.

Ensimmäinen heppani oli kerran kahdeksan vuoden aikana ep, silloin epäiltiin vanhaa jännevammaa. Käpälä parani muutaman viikon levolla. Väärä hälytys. Toisella hevosellani oli jännevamma, yskä, joka oli niin kova, että hevo melkein kaatui, useampi ähky ja toki selkä kipeä liian kapeaksi jääneestä satulasta. Siinä tuli jo hieman harjoiteltua hevosen omistamista. Kerää koko sarja!

Näistä ratsuista olen oppinut sen, että pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, mutta ei heti tarvitse rynnätä klinikalle. Jo pelkkä erilaisen tunteen tajuaminen saattaa auttaa. Myös hevosen henkistä puolta on ihan viisasta seurata. Joitain hevosia ei riivaa koskaan mikään, toisilla menee pienestäkin kuppi nurin. Mitä paremmin tietää mistä, sen mukavampaa yhteiseloa sen kanssa voi viettää. Jos naapuri sanoo, että hevosesi ontuu, etkä ole itse huomannut, kannattaa alkaa tarkkailla omaa huomiokykyään. Epämääräisyydet tuntuvat yleensä selästä käsin parhaiten.

Oma hevonen voi olla hyvä ratkaisu jopa säästösyistä, jos hevonen sattuu pysymään terveenä. Mikäli perheessäsi on vaikkapa kolme ratsastajaa, oma heppa on jo aika hyvä ratkaisu. Hoitajia riittää ja kulut jäävät maltillisiksi. Mikäli taas hevonen on kipeä, sen pitää ymmärtää kuuluvan asiaan. Hevosen omistaminen ratsastussyistä ei ole riittävän pätevä syy, tai on, mutta silloin oletusarvo on liian korkea. Hevosen omistaminen, koska haluaa olla hevosen kanssa, on hyvä syy. Siihen sisältyvät myös mahdolliset loukkaantumiset, toipumuiset ja hoidot. Ne kuuluvat kuvioon, turha niitä on kiroilla. Jos yhden hevosen kanssa on tuuria, toisen kanssa tuskin on. Aina jossain vaiheessa ne leviää kuitenkin pitkin, ja sellaista se on. Itsekkäistä syistä(= MINUN ON PÄÄSTÄVÄ RATSASTAMAAN PÄIVITTÄIN) ei hevosta kannata hankkia. Jos hevonen on kipeä, siitä kärsii koko perhe: äiti on pahalla tuulella kun ei pääse ratsastamaan. Voivoi.

Vieraissa käymällä ratsastusinto takaisin

 

Vieraissa.

Vieraissa. Kuva: Mari Stendahl-Juvonen

Olisi kai se ihme, jollei välillä tulis tiensä päähän tämän ratsastushomman kanssa. Jos nyt tarkkoja ollaan, ja vaikka oltaisiin epätarkkojakin, niin vuosikymmeniähän tämän parissa on jo puuhattu. Välillä touhukkaammin, välillä laiskemmin, mutta viimeiset 20 vuotta aika aktiivisesti. Oikein naurattaa ajatella miten pihalla sitä oli ihan vaikka silloin 20 v. sitten. Tai eilen, jos sitä katsoo matkan päästä. Mutta tärkeintä onkin säilyttää terve kiinnostuneisuus asioita kohtaan. Niin kiveen hakattua totuutta ei tässäkään lajissa ole, etteikö siihen voisi tulla muutosta. Vuosikymmenien saatossa ovat muuttuneet istunta, ohjastuntuma, satulat, turparemmien kiinnitys, satuloiden muoto, jalustimien pituus, kantapäiden paikka jne. Ainakin kerran olen joutunut vaihtamaan tekniikkaa asiassa jos toisessakin, koska tuulet ovat muuttuneet. Ennen vanhaan ei juurikaan kuunneltu herkällä korvalla, vaan komennettiin. Siitäkin piti opetella pois. Tietty sitä horjahti sitten liian vauhdikkaasti toiseen äärilaitaan, jossa hevonen saa tehdä mitä lystää, kunhan ei vaan tule paha mieli. Nyt olen kaiketi löytänyt jonkun keskitien. Moni ei ole, ja näen, että aha, siellä mennään samassa junassa, missä minäkin joskus olin.

Oli pitkään aika, jolloin ei kiinnostanut oikeastaan yhtään ratsastaa Pullukalla koulua. Ei kerta kaikkiaan tuntunut, että pinna riittää. Onneksi minulla on lapsi, joka oli opetellut ratsastamaan Puldella paremmin kuin minä, ja hän oli innostunut uusista taidoistaan. Onhan hienoa saada eläin liikkumaan kivasti ja mielellään! Mitä pidemmälle ratsukko ehti, sitä kuemmas taakse minä jäin vilkuttamaan nenäliinan kanssa. Toisaalta olin huojentunut, että nytpähän molemmat voivat hyvin, toisaalta kaipasin sitä tunnetta, kun hevonen nousee ja alkaa kantaa itseään, leijua. Siitä ei ollut sillä erää tietoakaan.

Sitten talliimme tuli tämä hieman Pullukkaa (vielä) tummempi kimo tamma, jolla oli pikkuinen varsa vielä kyljessä kiinni. Vieroituksen yhteydessä äitiä piti liikuttaman, ja olin vapaaehtoinen. Loput tiedättekin. Löysin ratsastuksen ilon uudestaan. Hevonen on aivan huippu ratsastaa, ja minä menisin sillä vaikka kolme kertaa päivässä. Onnistumisen myötä uskalsin mainostaa, että voin muuten auttaa muidenkin hevosten liikuttamisessa. No niitähän alkoi löytyä, ja kas: osasinkin! Olin ihan kuvitellut, että kyvyt menivät innon myötä. No ei ne. Siellä ne olivat! Ja ihan hullua, mutta jaksan myös ratsastaa vaikka kuinka, kaksi peräkanaa menee ihan heittämällä. Miten suuri onkaan innon voima! (Tätä voi pohtia muillakin elämänalueilla. Itse asiassa mistä löytyisi vastaava into siivoukseen? Hukkasin intoni 70-luvun alussa.)

Eilen olin Pullukan kanssa luontoretkellä, siitä tykkään kovasti. Meillä ei yleensä laitella satuloita tai semmosia ja rämmitään metsässä mättäillä. Se on parasta sekä päälle, että kropalle. Tänään oli sitten kouluratsastuksen vuoro. Suorastaan jännitti, lähinnä oma reippauteni. Jaksanko, viitsinkö? Ja kappas, Pullukka olikin aivan valtavan hieno! Olin saanut toivottua piristettä vieraista. Niinhän ne sanoo, että joskus vieraissa käyminen auttaa, vanha suhde elpyy. Näin siinä kävi, ehdottomasti! Oikein esitettiin keskiravit sun muut, kun oli niin meno päällä. Onpa ihana sanoa taas, että rakastan ratsastaa omalla hevosellani <3