Kun yrität ohentaa hevostasi ja se ei onnistu

Anna mun ravita itseäni.

Anna mun ravita itseäni.

Moiccu! Täällä hevosen aktiivinen liikuttaja, tai jos ei se, niin sen äiti. Hevosemme juoksee kerran päivässä itsensä hikeen. Kyllä näin on. Joko sitä maastokiitoa, koulupelleilyä, tai sitten estevouhotusta. Välillä saatan jopa juoksuttaa, koska hänen selkänsä kaipaa toisinaan satulattomia päiviä. Oli miten oli, juoksee. Ja jo mä ihmettelin, että miten helvetissä hevonen ei laihdu. Tai sanotaanko näin, että lihoaminen ei lopu.

No kas. Menin hakemaan häntä yhtenä iltana sisään (ulkoilee koko päivän) ja ihmettelin, että mites tämän hienon laihdutus-heinäverkon PÄÄLLÄ ON RUNSAITA TUKKOJA HEINÄÄ. Mietin onko joku tuonut säälistä nälkiintyneille hepoille ruokaa. Voivoi, ottakaa siitä. Olin jo vähälla lähteä talliin raivoamaan, että helou, täällä yritetään päästä esteiden yli pudottamatta puomia MAHALLA. Että ymmärrättekö miten korkealle tämän hevosen pitää kohta hypätä? Mitä sanoo eläinsuojelu? Onko siellä mittoja liian korkeille hypyille? Pullukkahan ei halua pudottaa, joten sen on vaan hypättävä sitten reippaasti enämpi. Vihhu.

Purin sydäntäni eräälle toiselle hevosensa paino-ongelmista kärsivälle kaverille, johon hän kertoi vaklanneensa mitä tarhassa tapahtuu. Olenhan aina tiennyt, että Pullukan ÄO on keskivertoa korkeampi, ja siinä missä muut tekevät liikaa hommia, Pullukkaa mittaa ja optimoi ja tekee vain riittävästi. Ja vapaa-ajalla ratkoo matemaattisia yhtälöitä. Niin, siispä rouvat ovat kuulemma yksissä tuumin alkaneet tehdä tarhassa niin, että he nyhtävät heinää telineen ja verkon VÄLISTÄ ja viskaavat sitä sitten verkon päälle. Että ikään kuin ensin tehdään työt, ja sitten rentoudutaan syömällä. Voihan peeveli, on nimittäin melko haastavaa keksiä millä tukin telineen ja verko välisen kolon. Sähköllä? Tervalla? Ratakiskoilla? Anyone?

 


 

Tässä välissä kävin tallilla. Tarkistin heinäverkkosysteemin ja kuristin verkon niin tiukkaan, ettei sen sivusta periaatteessa voi saada mitään. Huomenna katsotaan ovatko ne hakeneet sahan ja työskennelleet koko päivän saadakseen kerralla enemmän heinää. Toivottavasti siinä tulee edes hiki.

Tänään pistin Pullukan juoksemaan vapaana maneesissa. Ensin se veti muutaman kerran päästä päähän ihan täysillä parilla pukilla höystettynä, sitten se hönö alkoi laukata minun ympärilläni. Ne poloiset on niin fiksoituneet tapoihinsa, että on ihan sama onko liina vai ei, niin äiti mä hölkkään tässä ympärillä, jooko äiti. Fantastinen Pullukka vaihtoi suuntaa kun sanoin sille ”vaihda suuntaa”. Onko muillakin tällaisia hevosia?

Lopuksi mentiin ilman satulaa kävelylle peltoin ympäri. Yhden talon pihassa kolme vinttikoiraa saivat sätkyn. Perkele, joku valkoinen hirvi pyrkii pihaan, nyt pojat aidalle raivoomaan! Ja mitä tekee Pulde? Hätkähtää hieman ja jatkaa matkaa. Sydän.

Huomenna, jos luoja suo, matkustan ihan ilman hevosta Kaivopuistoon. Tulkaa tekin!

IMG_2470

 

Tavoitteena tyytyväinen hevonen

IMG_9241 © Anna Aalto, Heasta

Kuva: Anna Aalto

Tämmöisen otsikon löysin liiton sivuilta. Se on hyvä otsikko. Mietin tavoitteleeko joku jotain muuta. Kai me kaikki halutaan, että hevonen on tyytyväinen? Varmaankin oleellista on tunnistaa tyyytyväinen hevonen. Hevonenhan ei tunnetusti huuda ”ai perkele, hirveä kipu takareidessä!” joten meidän tehtäväksemme jää tunnistaa kaikki jumit ja vammat. Ja näin äkkiä sanottuna mikään ei ole vaikeampaa kuin löytää hevosesta se vika, mikä sitä oikeasti alun perin vaivaa.

Taanoin kuulin lauseen, joka jäi mietityttämään. Sen sanoi alan ammattilainen: ”Melkein kaikilla hevosilla on vatsahaava.” Olin ihan öönä, enkä tietenkään sanonut mitään, koska millä lihaksilla laittasin hanttiinkaan. Kun tiedustelin mistä tietää onko hevosella vatsahaava, vastaus kuului ”syöttämällä vatsahaavalääkettä, eli poissulkemalla”. Melko masentava ajatus. Ei vähiten siksi, että vatsahaavalääke on hiton kallista.

Sitten on tietysti nämä rankaan liittyvät jutut. Hirmu monella on kuulemma kissing spine, mutta sitä ei vaan ole diagnosoitu. Jaahas. Ja siihen auttaa, jos hevosta ratsastetaan oikein. Se auttaa muuten aika moneen vaivaan. Melko vammaisetkin hevoset tepsuttavat hienosti, kun niitä ratsastetaan hyvin. Sitten kun selkään jysäytetään perheenäiti Espoosta, johan alkaa vaivat löytyä. Ehkä alankin myydä palvelua: ”Onko hevosellasi joku vika? Eikö meinaa löytyä? Pyydä Katjaa käymään selässä, kyllä se sieltä selkiää!”

Ei vaan, tosiasiassa kaikki epäilyttää juuri siksi, ettei itse onnistu läpiratsastamaan omaa hevostaan jokaisella kerralla. Välillä se onnistuu, välillä ei. Kysymyksiähän siinä herää: onko tuo vammainen vai olenko minä vaan liian huono? Vai molempia?

Tänään oli yksi noista päivistä kun kaikki oli melko vaikeaa. Positiivista siinä on tietty se, että pohdittavaa riittää blogiin asti. Tavoittelen tyytyväistä hevosta ihan tosissani, mutta jos olen ihan rehti, niin onnellisimmillaan hevoseni on ollut raskaana (saattaa olla, että itsekin olin silloin onnellisin).  Jos kysyn kilparatsastajalta miten tehdään tyytyväinen hevonen, hän sanoo treenaamalla. Liikuttamisesta väsynyt hevonen on tyytyväinen. Jos kysyn hevosten käytösekspertiltä miten teen tyytyväisen hevosen, hän sanoo anna sen olla hevonen. Eli käytännössä pysy itse kotona.

Jos nyt näillä eväillä onnistumme tekemään Hilpasta tyytyväisen aikuisen hevosen, en kysele enää keneltäkään koskaan mitään. Todistusaineisto seisoo pihassa. Intuitio se kai on kuitenkin paras työkalumme.

 

PS. Vain hevosihminen voi onnistua tulemaan tallilta niin, että juuri kun avaa telkkarin, Suomen Euroviisuedustajat lopettavat. Perkule.

Äitiys on siisteintä. T. Pullukka

Äitiys on siisteintä. T. Pullukka

Takaisin selkään osa 1: suuri yllätys

Jumankauta tekee nimittäin hyvää! T. Paskahousu

Jumankauta tekee nimittäin hyvää! T. Paskahousu

Urheilija ei tervettä päivää näe. Se on nyt ymmärretty kun aloitin liian kovan harjoittelun kuntosalilla. Kyllähän se voima kasvoi merkittävästikin, mutta kun perse alkaa leikata kiinni, ei homma enää etene. Yksi jos toinenkin antoi näkökulmansa siitä missä mennään ja miten tilanne korjataan. Kiitos niistä kaikista. Osteopaattini Vesa Valtonen loppukädessä sorkki kankkuni takaisin kuntoon. Osittain kivun ja säryn takia, osittain kadonneen ratsastuksellisen kykyni takia olin pelkästään höntsäillyt viime viikot. Ei tee mieli soittaa vinssiä nostamaan minua hevon selästä pois (kerran on käynyt niinkin, ei unohdu).

Niin siinä sitten käy, että jossain vaiheessa kohtalo puuttuu peliin.

Lapsi on ratsastanut Pullukkaa ansiokkaasti aidoilla ja tasaisella, ja onhan se oikeus ja kohtuus, sillä hänhän sillä kisaa. No kas, kävipä niinä päivinä, että lapsi sairastui johonkin saakelin kurkkuödeemaan joka vain jatkui ja jatkui. Jouduin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa olen pakotettu tuuraamaan lastani KOULUTUNNILLA. Ja mitä nyt ole sivusilmällä kuikuillut, niin siellä ei ole montaakaan käyntiaskelta otettu. KUOLEN.

Mietin, että onneksi siellä on varmaan neljä muutakin, joten häviän kivasti tapettiin ja voin välillä vähän puuskutella jossain nurkassa. Virhearvio. Meitä oli kaksi. Kävi mielessä, että jos lyön sitä toista kivuliaasti naamaan, niin hän ei voi tulla tunnille ja tunti joudutaan perumaan, kosa ei sitä yhdelle järjestetä. Sitten katselin tuntikaverini iloista naamaa ja mietin, että melko vaikea jysäyttää noin kivaa ihmistä turpaan. Että ei kun satulaa selkään ja surman suuhun. Jotkut kai nauttivat tällaisista tilanteista.

Aloitimme vasta-avolla käynnissä. Ope auttoi hiukka taivutuksen suuntaa maasta käsin, joten takakintutkin pääsivät kyytiin. (Muutenhan ne ovat aika lailla kuin ns. sukkahousut tuulessa.) Ja kappas, jännästi hefoinen alkoikin liikkua oikein perin. Siitä sitten jatkettiin samaa paskaa ravissa, ja saakeli soikoon, mehän osattiin! Ei se koko ajan mennyt kympin arvoisesti, mutta idea oli hienosti selvillä koko ajan! Pullukka alkoi ihan tosissaan nostaa pömppömahaa vähän ylemmäs ja siinä meinasi vallan vauhti hidastua, kun niin keskityttiin. Mikrosekunnin tauon jälkeen otettiin samaa laukassa. Voin kertoa, että omistamallani hevosella ja treenien tässä vaiheessa se ei ollut helppoa, mutta koimme silti lukuisia onnistumisen tunteita! Jumankekka, täähän toimii! Ja mä elän! Olisitte heti sanonu!

Lapsi hurrasi potilaana kentän laidalla (olin ottanut hänet tuulettumaan neljän päivän kännykkärallista sisätiloista) ja meikän hymy ei mahtunut naamaan. Ihanaa!

Samaan aikaan tällä viikolla alkoi kevät ja/tai kesä. Pulde pääsi nakupellenä piehtaroimaan ja otti niin onnellisena aurinkoa. Sattumaako? Tuskin.

I love dressage <3

Ai niin! Huomenna menen Working Equitation -kisoihin hevosella nimeltä Boris. Emme ole koskaan tavanneet. Lahjattomat reenaa.

Tulkaa tänne!