Mistä kaikesta luovun, koska minulla on hevosia

Kuka näitä voi olla rakastamatta?

Kuka näitä voi olla rakastamatta?

Olen tätä kirjoittaessani reissun päällä. Kyse on tienaamisesta. Olen yksineläjä, jonka taloudessa syövät kaksi lasta, kaksi koiraa ja puolitoista hevosta. En villeimmissä unelmissakaan kuvitellut koskaan kykeneväni tähän, mutta jännästi kaikesta selviää jos haluaa. Ja jos kaikki leviää, niin ei siihenkään kuole. Oli miten oli, tienattava on, ja rutosti. Teen radiotyötä neljänä päivänä viikossa ja kirjoitan ne loput päivät. Sen lisäksi teen erilaisia puhekeikkoja sun muita, jotta pinkka riittää raspauksiin ja kengityksiin.

Mitä tämä kaikki sitten tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että hevosiin menee ilman mitään ylimääräistä kulunkia n. 1100 euroa kuussa. Siihen sitten Kari Nevalan valmennukset, kisat, tavalliset tunnit ja repaloituneet loimet. Tervetuloa kesä ja loimisäästö! Viime kesänä päädyin köyhyyspuuskassani heittämään Pullukan laitsalle kuukaudeksi. Siinä säästin monta sataa. Tuloksena oli melko lihava ja maailman likaisin, mutta tyytyväinen elikko. Kaikki valmentaja-alkuiset ihmiset soimasivat ratkaisuani. Senkin tyhmä, kesällä kisataan, mitä sä jätät sun kilpurin heitteille. Ihan kaikille en jaksanut selittää, että juuri siihen hetkeen ei ollut osunut riittävän massiivista kolmen päivän juontokeikkaa, jolla olisin kustantanut ns. kisakesän. Tänä kesänä se pitäisi hoitua JOLLAIN KEINOLLA, koska lapsi ja Pullukka ovat ilmoittautuneet Amateur Touriin. Käytännössä pohdin koko ajan erilaisia kirjoitushommia millä saisin kustannettua kisaviikonloput. Toistaiseksi se on onnistunut, mutta ajankäyttö on haastavaa.

Tallitöihin päin en todellakaan irvistä! Sitä tekisin enemmänkin jos se olisi kustannustehokkaampaa. Kuntoilun kannalta se on jo kotiinpäin jokainen kärryllinen paskaa.

Hevosiin lätkimäni summan takia en käy ulkona enkä ostele vaatteita käytännössä ollenkaan. Kauneudehoitoni perustuu valtavan karisman ja hymyn ylläpitoon. Meikata en jaksa ja meikkipussini on laiha ja väsynyt. En haaveile etelänmatkoista, koska siellä tulee ikävä eläimiä. Ja rahaakin menee. Autosta en tingi: se mahdollistaa koko pelleilyn. Jos minulla ei olisi ehjää autoa, en pystyisi a) tehtailemaan mammonaa ja b) huolehtimaan hepoista. Siihen kannattaa siis panostaa. Asumismuotoni on edullisehko, tyttären kanssa asuttaisiin ihan suruttaa hevosautossakin, mutta poikani jostain syystä karsastaa ajatusta.

Olisi mahdollista tehdä vielä enemmänkin rahaa työstämällä juttuja sinne tänne, mutta aikaa ei ole. Luovun siis myös mahdollisuudesta lisätienisteihin, koska haluan antaa aikaa hevoilleni. Ja koirilleni. Myöskään yöunista en tingi. Ja kas: luonto keksii keinot. Kun jotain ihan oikeasti haluaa, hommat usein etenee oikeaan suuntaan. Ja jos ei kulje, siihenkin on yleensä joku syy ja se pitää ymmärtää. Ehkä vielä ei ole aika.

Mä elän hirmuisen yksinkertaista elämää, mutta rikkaammpaa kuin ikinä. Hevosille, koirille ja lapsille siitä kiitos. Parasta!

Priorisointi on kaiken a ja o

Toisensa valinneet.

Toisensa valinneet.

Kaveri on automessuilla. Innoissaan lähettelee sieltä kuvia ihanista autoista. Haluaa tietty jonkun uuden ja äkkiä. Miellän autot hirveän kalliiksi. Niistähän voi joutua maksamaan useita kymmeniä tuhansia! Voisin silmää räpäyttämättä ostaa kymppitonnien hevosen jos sisäinen ääni niin sanoisi. Eihän minulla moisia rahoja ole, mutta ottaisin lainaa aivan sumeilematta. Onneksi sisäinen ääneni on toistaiseksi aika hiljaa (vaiennettu).

Kävin Arabian ja Iittalan uudessa muotoilukeskuksessa helsingin Arabiassa. Paikka oli remontista juuri valmistunut, ja voitte kuvitella miten herkullinen, valoisa ja ihana se oli. Ehkä maailman kivoimmat astiat huutelivat siellä ”osta minut”, mutta minä ohitin huutelut aivan tyylikkäästi. On täysin selvää, että seuraava sataseni menee hevosen sisätoppaloimiin/meen, koska aion klipata Pullukan. Vilkutin lautasille iloisesti.

Katsoin Netflixistä hyvän dokkarin. Se kertoi maailman rankimmaksi mielletystä maratonista nimeltä Barkley Marathon. Siinä porukka kyntää viisi kertaa maratonin mittaisen lenkin umpimetsässä keskellä Tennesseen mäkistä maastoa. Lähtölinjalla on noin 30 heppua, maaliin tulijoita maksimissaan kolme (loput jättää kesken, ei kuole). Eihän siihen jokainen pysty. Olen silti aivan varma, että jokainen, joka on ollut Keski-Euroopassa sellaisella tallilla töissä, missä ratsastetaan yli 10 hevosta päivässä ja hoidetaa sitten kaikki muukin talityö siihen päälle, pärjäis metsälenkillä ihan hyvin. Hassusti vaan suurin osa osallistujista oli miehiä. Naiset jotenkin kai mieltää, että jos lähdetään johonkin sekopäiseen juttuun mukaan, siitä pitää olla jotain hyötyä. Kuten esim. hevosten hoito ja/tai ratsastaminen. No well, kukin tyylillään!

On kyllä paljon helpompi elää kun priorisoi elämänsä selkeästi. Silloin ei ole huono omatunto. Minä priorisoin kaikki eläimeni aika paljonkin korkeammalle kuin itseni hemmottelun. En ostele vaatteita tai meikkejä, käyn liian harvoin kampaajalla. Ei se minua vaivaa, koska se on valinta. Voisin valita myös toisin.

Ja nyt valitsen, että lähden tallille. On jo pimeä ja väsyttää ihan sairaasti, mutta olen varma, etä se unohtuu kohta.

Huomenna matkaan Blogiexpo 2016 -tapahtumaan Lahteen, tulkaa tekin! Hyvällä tuurilla voitan palkinnon, huonolla jään kakkoseksi sairaan hyvälle blogille nimeltä Ruuhkavuosiratsastaja. Rapsaa seuraa illalla!

Kenellä on valta?

Me puolivallattomat.

Me puolivallattomat.

Oli aika, jolloin kuvittelin, että Ratsastajainliiton hallitus on täynnä rikkaita ihmisiä, jotka tekevät päätöksiä, jotka sopivat heille. Toisin sanoen minulla ei ollut hajuakaan keitä siellä oli ja mitä päätöksiä siellä tehtiin. Ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan, en oikein tiedä vieläkään. Sen tiedän, että kukaan kilparatsastaja ei halua olla huonoissa väleissä liiton kanssa, mutta jos on tarpeeksi paljon rahaa, voi olla piittaamatta koko liitosta ja yksinkertaisesti harrastaa ja kilpailla ulkomailla. Mitäpä Suomesta, se on niin pienikin. Ja kaikki on ihan tyhmiä ja ne ei tajuu.

Oli aika, jolloin ratsastuksenopettajalla oli valtaa. Opettajat olivat kireäpinnaisia ja auktoriteetti pullotti heidän otsasuonissaan. Olen varma, että se johtui siitä, että ravinnon ja levon suhde ei ollut tasapainossa. Opettajia ei ollut hirveän montaa ja ne huusivat kovaa. Ei jäänyt epäselväksi jos olit lahjaton tai sinulla vain sattui olemaan kädetön päivä. Tallin omistajista kukaan ei oikein tiennyt mitään, he olivat mystisiä hahmoja. Sellaista sanaa kuin ”valmentaja” en nähnyt koskaan nuoruudessani. Kai niitäkin oli, koska luin joskus Hippoksesta herrasta nimeltä George Morris. Muistan jopa ihmetelleeni 2000-luvun alulla, kun kaverini sanoi menevänsä valkkuun eikä tunnille. En ymmärtänyt, sillä kaverini ei kisannut oikeastaan ollenkaan. No, silloin tunnin nimeksi vakiintui valkku.

Ratsastuksessani oli tauko 90-luvulla. Kun palasin takaisin tallille, ratsastajista oli tullut asiakkaita ja heillä oli valtaa. Ratsastajat olivat sillä aikaa hokanneet, että tunneilla käyminen on Palvelun Tarjontaa, ja palvelulta piti siis vaatia laatua. Se on joissain paikoissa vieläkin vaikea hahmottaa. Myöskin jokusen asiakkaan on vaikea hahmottaa, että hevosia ei asiakaspalvelu kiinnosta. Jos hevo ei kulje, niin sitten se ei varmaankaan kulje, ja syy olet useimmiten sinä, senkin ratsastaja. Ratsastuksenopettajalle annettu palaute ei johda kehityskeskusteluun hevosen kanssa, eikä se muuta reagoimista apuihisi. Paska laji.

Ratsastuskoulut ovat tippuneet ikävään koloon. Heinien ja kuivikkeiden ja ties minkä hintojen noustessa koko ajan tallit pyörivät plus-miinus-nollilla kuusta toiseen. Jos yksi hevonen alkaa ontua, ollaan pulassa. Asiakkaalle ei voida sanoa, että mene muualle jos täällä on niin hirveää, ja narina jatkuu ja tunnelma kärsii. Tallilla on hirveää käydä tai olla töissä, jos jotkut tahot eivät arvosta toisiaan. Asiakkaan valtaa kunnioitetaan kyykyssä.

Nykyään yksityishevosia on monella. On kimppahevosta, kilpahevosta ja vossikkaheppaa. Yleensä ei-niin-vakavasti-ratsastavat haluavat tyrkätä pokunsa talliin, jossa on a) hyvä porukka ja b) hyvät maastot ja c) ainakin hyvä kenttä ellei jopa maneesi. Kilpailevat ratsukot taas tykkäävät muuttaa valmentajiensa talleille. Siellä puhuukin sitten jo raha. Mitä enemmän syydät rahaa valmentajaan, sitä tarkemmassa syynissä sinulla on oikeus olla. Tällöin valta siirtyy välillisesti valmentajalle. Rahaa vastaan valmentaja ottaa vastuun siitä, että ratsukko pärjää. Sekä hevosen että ratsastajan pärjääminen on valmentajan kunnia-asia. Jos valmentajan metodit eivät pure, kilparatsastaja kerää hevosensa ja vaihtaa vallankäyttäjää. Jonkun on pakko onnistua, koska ollaanhan me niin hyviä. Valta on siirtynyt rahalle. Raha etsii seuraavan kohteen, joka nostaa ratsukon tasoa, mikäli se on mahdollista. Ja kenellä valmentajalla on taloudellisesti varaa sanoa, että ei kiitos, ei teistä taida tulla kuule mitään? Tai että kiitos, ottaisin sinut mielelläni, mutta äitisi/isäsi on niin hullu, etten kestäisi ilman mielialalääkkeitä montaakaan viikkoa? En usko että monellakaan.

Miten ihanaa on olla keskinkertainen ja melko köyhä. Tippuu automaattisesti vallankäytön ulkopuolelle. Minulla on valta tehdä hevoseni kanssa mitä haluan ja millä tallilla haluan. Minun velvollisuuteni on näyttää sellaista naamaa tallilla, että siellä viihtyvät muutkin.

Kiitos ja kuulemiin.