Jännä on tässä ja nyt

Niin se heittelee, ihmisen tunnetila! Yhdessä hetkessä kaulailen rakkaan ratsuni kanssa kun hän ottaa zetaa. Köllöttelee iltapäivän loppumetreillä omassa kodissaan raukeutta huokuen. Kun menen luokse, ratsu nuuhkii heti: anna namunen, muija. Ai et, no rapsutellaanko vastavuoroisesti? Ja joka kerta kun katson tätä kuvaa, meinaan räjähtää onnesta. Mikä siinä on niin uskomatonta, onnellisesti köllöttävässä hevosessa? Itku pyrkii nytkin.

Rakkauden hevonen.

Rakkauden hevonen.

Seuraavassa hetkessä samainen ratsu viilettää lapsen kanssa yli esteiden, selvästi touhuissaan. Kaksikko on yksikkö, kun lähdetään viikonloppuna Ypäjälle Amateur Tourin semifinaaleihin. Jos Pullukka ja lapsi suorittavat tehtävänsä muitta mutkitta, matka (ja jännitys) jatkuu Horse Showssa. Jos taas tulee mutka, kisakausi päättyy siihen ja aloitamme rentoilun. Molemmat vaihtoehdot ovat okei. Toisen kohdalla kuolen jännitykseen, toisen kohdalla hevonen kuolee lihavuuteen. Että. JA EI, EN SYÖTÄ HEVOSTANI LIIKAA, se lihoaa pelkästä heinän näkemisestä yhdistettynä siihen, ettei treenata koko ajan mitalinkuvat silmissä.

Silmässäni kimmeltää mitali.

Silmässäni kimmeltää mitali.

Jännä on myös se mitä tapahtuu tämän syksyn jälkeen, kävi miten kävi. Pullukka kääntyy vuoden vaihteessa 17, eikä se ole enää ihan teini. Hilppa sisäänajetaan keväällä ja sen jälkeen perheessä on kaksi aikuista hevosta – ja sitä lompakkoni ei kestä. Pitää keksiä plan B. Ykkösideana oli pistää Pullukka kantavaksi. Jos joku haluaa varsan tästä hienosti hyppäävästä muijasta, se onnistuu. Itselläni ei taida olla enää varaa teettää lisää perhettä. Toinen vaihtis on, että Pulde muuttaa maalle ja alkaa lönköttelijäksi. Kolmas vaihtis on, että Pulde jatkaa siellä missä nytkin, mutta joku vuokraa sitä useamman kerran viikossa maastokaveriksi. Sen isompiin töihin en sitä enää halua usuttaa.  Onneksi tiedän, että sellaisia ihmisiä on, jotka haluavat nimenomaan varmajalkaisen maastokaverin, jonka kanssa tepsutella pitkin maita ja nuuhkia metsää.

Hilpan kouluttajaa kävin jo morjestamassa. Iik ja kääk. ”Jos Hilppa on kiltti, laitetaan sinne heti sinut tai lapsi selkään!” sanoi Ope. Ääk ja iik. Tässäpä asia jota en ole koskaan kokenut.

No mutta, kohta se Hilppa tulee laitumelta, joten palataan sitten sen kouluhommiin.

Ja hei: ostakaas viimeisin Hevosurheilu! Siellä kolumnini! Meet the new kolumnisti by Hevosurheilu!

Dynaaminen duo.

Dynaaminen duo.

 

 

Rakastaahan rakastamani hevonen minua takaisin?

Rakastaksää mua.

Rakastaksää mua.

Poikani sanoi yhtenä päivänä, että ”Vitsi te ootte äiti naurettavia kun lässytätte ja sössötätte niille hevosille ja tarjoilette jotain namipaloja. Aattele miten miehet ennen vanhaan hoiti hevosensa? Ruokki, sanoi niille välttämättömät ptruu ja noh ja kaikki oli tyytyväisiä. Ja te vaan hössötätte niiden ympärillä. Eiks ne hevoset tuu hulluiks.”

Ensin aloin nauraa, sitten meinasin ryhtyä vastahankaan, ja sitten tajusin. Perkele, se on muuten oikeassa. Eihän hevonen erikseen KAIPAA IHMISTÄ RINNALLEEN. Se pärjää oikein hyvin ilman jumaloivaa sössöttäjää. Toki on yksilöitä: niitä, jotka eivät kestä minkäänlaista tyhjännauramista ja niitä, jotka ovat elementissään, kun ympärillä on lauma ponityttöjä ihastelemassa. Kieltämättä en ole koskaan nähnyt niin palvovaa katsetta hevosen (tai koiran) silmissä, kun harvasanainen isäntä kohdistaa vihdoinkin myönteisen huomionsa eläimeen. Se on nimittäin rakkautta se.

Ja rakkaudenhan voi laittaa testiin! Jos hevonen ihan tosissaan rakastaa sinua, se seuraa sinua ihan minne vaan. Traileriin, pakkopilttuuseen, synkkään yöhön, surmansuuhun. Se antaa sinun piikittää, kengittää ja kaivaa kakkaa pyllystä (ähkytilanne, ei päivittäinen, toivottavasti). Kun sinä olet johdossa, se on rento. Hevosen rakkautta kutsutaan luottamukseksi. Sen ansaitsee olemalla sen arvoinen. Hevosen luotettava kumppani ei jätä hevosta pulaan, on aina ”vahvempi” ja viisaampi jos tulee tilanne. Hevosen kuuluu hämmentyä uuden äärellä, ihmisen kuuluu hoitaa homma. Erityismössöllä tähän ei päästä. Hevonen suhtautuu myönteisesti henkilöön, joka antaa muonaa, mutta ei sitä kokonaan voi ostaa.

Erityismössöt ihmetyttääkin minua ihan kunnolla. Miksi niitä tehdään? Tavallinen hevonen pärjää oikein hyvin tavallisella ravinnolla, ja jos ongelmaa ilmenee, sitten aletaan antaa lisäravinnetta. Sitä en tajua, että silloin tällöin ja tiistaisin turvotetaan valtavia määriä mystisiä sooseja. Etenkin kun on rotuja, joiden pakki ei meinaa kestää liian ravinteikasta  ruokaa. Näitä ovat esim. kitukasvuisilla alueilla kasvaneet barokkirodut ja ponit. Siinä on kuulkaa vaaran paikka ennemminkin kuin rakkaudellinen iltamössö. Suuresti ihailemani Markku Saastamoien painottaa, että kuola pitää saada liikkeelle, ja sen tekee kuiva ruoka. Ei mössö.

Oli aika kun minäkään en tiennyt kaikkea tuota. Olin varma, että jos unohdan antaa sitä tai tätä lisäravinnetta, niin kuolo korjaa. Sittemmin tajusin, että vesi on ehkä kuitenkin se, mitä ei sovi unohtaa, muilla aineksilla ei nyky-Suomessa ole niin väliksi. Pikkusen pontsojahan tuppaa suomalaiset hevoset olemaan, joten vararavintoa riittää. Jos ei siis ole ihan varma onko heppa saanut väkirehua vai ei, jätä antamatta. Ei ole yksi eikä kaksi hevosta, jotka puolen litran ylimääräisellä ruoka-annoksella liikkuvat seuraavana päivänä kuin tyhjenevät ilmapallot. Siellä on paskamaista istua selässä.

Summa summarum: on turvallisinta hankkia kotiin läheisriippuvainen marsu/kissa/koira/fretti/gekko kuin yrittää hellyyden ehdoilla ryöstää hevosen sydäntä itselleen. Hevonen on järeä peli, joka pelaa yksinkertaisilla ja jämpteillä säännöillä. Niistä se tykkää.

t. Nimim. Yritän tässä nyt itse toteuttaa kirjoittamaani, huonosti menee

Saikku yhdistää

Miten joku voi olla noin ihana? Kysyy Pullukka, tietty.

Miten joku voi olla noin ihana? Kysyy Pullukka, tietty.

Vielä on Pullukka sairaUslomalla. Miksi se on nykyään sairausloma? Mikä sairaslomassa on vikana? No oli miten oli, rouvan kuume on laskenut. Keksin myös millä keitoksilla saan ruuat vatsaan asti ja se on arvatenkin ollut merkittävä tekijä paranemisprosessissa. Tilanne on muuttunut siten, että aivan ihmeellinen MAITOSÄILIÖ on lähtenyt liikkumaan varsinaisesta tissistä keskemmälle mahaa. Se on todella hälyyttävän näköinen, mutta ei kuulemma ole kuolemaksi. Siitä toki kertoo sekin, että tamma on ihan okei fiiliksellä, syö, kakkaa ja pierupukittaa juoksuttaessa. Seuraava askel nimittäin onkin ronski liikunta. Suihkuttelemalla ja lypsämällä olen saanut lähinnä maidot omalle naamalleni (kauneushoitoa?) ja hirveän hien, mutta en muuta. Säännöissä lukee, että rivakalla hölkällä tissistä alkaa väkisinkin tursua ylimääräistä ulos. Niinpä pistin emännän narun päähän ja komensin liikkeelle. Uusi maneesi kirvoittaa paitsi kokeilemaan juoksutusliinan pituutta, myös juoksuttajan sekoilukestävyyttä. Rouva pinkoi kylki maassa aivan hurjaa kyytiä ja tosiaan ne kuuluisat pierupukit siihen päälle. Oli ns. liikkumisen iloa, josta usein puhutaan toiveikkaasti. Yritin siinä väijyä, että suihkuuko masun alta, mutta ei siinä haipakassa mitään nähnyt. Lapanen kädessäni veti äärirajoilla, jotta Pullukka ylipäänsä pysyi narun päässä.

Liikuttavaa on tietysti se, että minä voivottelen hänen tilaansa kovasti ja hän ottaa kaiken vastaan ilolla. Pullukan mielestä on ihanaa olla raukka, koska silloin saa paljon rakkautta. Ihan uskomatonta, että jopa sulfan pruuttaaminen suoraan käkättimeen onnistui ns. rakkauden avulla. Ei mitään riimuja ja naruja, sekoilen niiden kanssa kumminkin. Rakkauden hevonen läplätti huuliaan, että yök, taasko sitä kirpeää tahnaa tulee, mutta otti silti, koska Katja on niin ihana. Eihän siihen muuta syytä voi olla, eihän. Kymmenisen putkellista tuuttasin suuhun ja hän otti kaiken vastaan kuin ansiokas perheenäiti. Sitten rapsuttelin häntä harjamarrosta ja hän rapsutteli vastapainoksi minua fleecestä. Jotenkin rakkaus vaan oli siinä hetkessä ihan huipussaan. On ihan sairasta tajuta miten paljon rakastaa omaa hevostaan, kun se antaa tehdä itselleen vaikka mitä, koska luottaa, että Katja hoitaa hommat, ei tartte panikoida. Meinasi vierähtää kyynel.

Olen koko prosessin ajan kertonut Pullukalle missä mennään. Näin siksi, että en voi koskaan olla varma mitä se ymmärtää vai ymmärtääkö mitään (”mikä tippus, vai tippusko mikähän” – Nyhjää tyhjästä, Martti Suosalo). Yhdessä me hoidamme homman kuntoon ja jatkamme valitsemallamme rakkauden tiellä. On ne maastolenkki, peräänanto ja 120 okserikin kivoja asioita, mutta ei mikään vedä vertoja sille, kun tuijottaa omaa hevostaan suoraan silmään (molempiin ei voi samaan aikaan), ja se tuijottaa takaisin. Hymyillen.