Rakastaahan rakastamani hevonen minua takaisin?

Rakastaksää mua.

Rakastaksää mua.

Poikani sanoi yhtenä päivänä, että ”Vitsi te ootte äiti naurettavia kun lässytätte ja sössötätte niille hevosille ja tarjoilette jotain namipaloja. Aattele miten miehet ennen vanhaan hoiti hevosensa? Ruokki, sanoi niille välttämättömät ptruu ja noh ja kaikki oli tyytyväisiä. Ja te vaan hössötätte niiden ympärillä. Eiks ne hevoset tuu hulluiks.”

Ensin aloin nauraa, sitten meinasin ryhtyä vastahankaan, ja sitten tajusin. Perkele, se on muuten oikeassa. Eihän hevonen erikseen KAIPAA IHMISTÄ RINNALLEEN. Se pärjää oikein hyvin ilman jumaloivaa sössöttäjää. Toki on yksilöitä: niitä, jotka eivät kestä minkäänlaista tyhjännauramista ja niitä, jotka ovat elementissään, kun ympärillä on lauma ponityttöjä ihastelemassa. Kieltämättä en ole koskaan nähnyt niin palvovaa katsetta hevosen (tai koiran) silmissä, kun harvasanainen isäntä kohdistaa vihdoinkin myönteisen huomionsa eläimeen. Se on nimittäin rakkautta se.

Ja rakkaudenhan voi laittaa testiin! Jos hevonen ihan tosissaan rakastaa sinua, se seuraa sinua ihan minne vaan. Traileriin, pakkopilttuuseen, synkkään yöhön, surmansuuhun. Se antaa sinun piikittää, kengittää ja kaivaa kakkaa pyllystä (ähkytilanne, ei päivittäinen, toivottavasti). Kun sinä olet johdossa, se on rento. Hevosen rakkautta kutsutaan luottamukseksi. Sen ansaitsee olemalla sen arvoinen. Hevosen luotettava kumppani ei jätä hevosta pulaan, on aina ”vahvempi” ja viisaampi jos tulee tilanne. Hevosen kuuluu hämmentyä uuden äärellä, ihmisen kuuluu hoitaa homma. Erityismössöllä tähän ei päästä. Hevonen suhtautuu myönteisesti henkilöön, joka antaa muonaa, mutta ei sitä kokonaan voi ostaa.

Erityismössöt ihmetyttääkin minua ihan kunnolla. Miksi niitä tehdään? Tavallinen hevonen pärjää oikein hyvin tavallisella ravinnolla, ja jos ongelmaa ilmenee, sitten aletaan antaa lisäravinnetta. Sitä en tajua, että silloin tällöin ja tiistaisin turvotetaan valtavia määriä mystisiä sooseja. Etenkin kun on rotuja, joiden pakki ei meinaa kestää liian ravinteikasta  ruokaa. Näitä ovat esim. kitukasvuisilla alueilla kasvaneet barokkirodut ja ponit. Siinä on kuulkaa vaaran paikka ennemminkin kuin rakkaudellinen iltamössö. Suuresti ihailemani Markku Saastamoien painottaa, että kuola pitää saada liikkeelle, ja sen tekee kuiva ruoka. Ei mössö.

Oli aika kun minäkään en tiennyt kaikkea tuota. Olin varma, että jos unohdan antaa sitä tai tätä lisäravinnetta, niin kuolo korjaa. Sittemmin tajusin, että vesi on ehkä kuitenkin se, mitä ei sovi unohtaa, muilla aineksilla ei nyky-Suomessa ole niin väliksi. Pikkusen pontsojahan tuppaa suomalaiset hevoset olemaan, joten vararavintoa riittää. Jos ei siis ole ihan varma onko heppa saanut väkirehua vai ei, jätä antamatta. Ei ole yksi eikä kaksi hevosta, jotka puolen litran ylimääräisellä ruoka-annoksella liikkuvat seuraavana päivänä kuin tyhjenevät ilmapallot. Siellä on paskamaista istua selässä.

Summa summarum: on turvallisinta hankkia kotiin läheisriippuvainen marsu/kissa/koira/fretti/gekko kuin yrittää hellyyden ehdoilla ryöstää hevosen sydäntä itselleen. Hevonen on järeä peli, joka pelaa yksinkertaisilla ja jämpteillä säännöillä. Niistä se tykkää.

t. Nimim. Yritän tässä nyt itse toteuttaa kirjoittamaani, huonosti menee

Saikku yhdistää

Miten joku voi olla noin ihana? Kysyy Pullukka, tietty.

Miten joku voi olla noin ihana? Kysyy Pullukka, tietty.

Vielä on Pullukka sairaUslomalla. Miksi se on nykyään sairausloma? Mikä sairaslomassa on vikana? No oli miten oli, rouvan kuume on laskenut. Keksin myös millä keitoksilla saan ruuat vatsaan asti ja se on arvatenkin ollut merkittävä tekijä paranemisprosessissa. Tilanne on muuttunut siten, että aivan ihmeellinen MAITOSÄILIÖ on lähtenyt liikkumaan varsinaisesta tissistä keskemmälle mahaa. Se on todella hälyyttävän näköinen, mutta ei kuulemma ole kuolemaksi. Siitä toki kertoo sekin, että tamma on ihan okei fiiliksellä, syö, kakkaa ja pierupukittaa juoksuttaessa. Seuraava askel nimittäin onkin ronski liikunta. Suihkuttelemalla ja lypsämällä olen saanut lähinnä maidot omalle naamalleni (kauneushoitoa?) ja hirveän hien, mutta en muuta. Säännöissä lukee, että rivakalla hölkällä tissistä alkaa väkisinkin tursua ylimääräistä ulos. Niinpä pistin emännän narun päähän ja komensin liikkeelle. Uusi maneesi kirvoittaa paitsi kokeilemaan juoksutusliinan pituutta, myös juoksuttajan sekoilukestävyyttä. Rouva pinkoi kylki maassa aivan hurjaa kyytiä ja tosiaan ne kuuluisat pierupukit siihen päälle. Oli ns. liikkumisen iloa, josta usein puhutaan toiveikkaasti. Yritin siinä väijyä, että suihkuuko masun alta, mutta ei siinä haipakassa mitään nähnyt. Lapanen kädessäni veti äärirajoilla, jotta Pullukka ylipäänsä pysyi narun päässä.

Liikuttavaa on tietysti se, että minä voivottelen hänen tilaansa kovasti ja hän ottaa kaiken vastaan ilolla. Pullukan mielestä on ihanaa olla raukka, koska silloin saa paljon rakkautta. Ihan uskomatonta, että jopa sulfan pruuttaaminen suoraan käkättimeen onnistui ns. rakkauden avulla. Ei mitään riimuja ja naruja, sekoilen niiden kanssa kumminkin. Rakkauden hevonen läplätti huuliaan, että yök, taasko sitä kirpeää tahnaa tulee, mutta otti silti, koska Katja on niin ihana. Eihän siihen muuta syytä voi olla, eihän. Kymmenisen putkellista tuuttasin suuhun ja hän otti kaiken vastaan kuin ansiokas perheenäiti. Sitten rapsuttelin häntä harjamarrosta ja hän rapsutteli vastapainoksi minua fleecestä. Jotenkin rakkaus vaan oli siinä hetkessä ihan huipussaan. On ihan sairasta tajuta miten paljon rakastaa omaa hevostaan, kun se antaa tehdä itselleen vaikka mitä, koska luottaa, että Katja hoitaa hommat, ei tartte panikoida. Meinasi vierähtää kyynel.

Olen koko prosessin ajan kertonut Pullukalle missä mennään. Näin siksi, että en voi koskaan olla varma mitä se ymmärtää vai ymmärtääkö mitään (”mikä tippus, vai tippusko mikähän” – Nyhjää tyhjästä, Martti Suosalo). Yhdessä me hoidamme homman kuntoon ja jatkamme valitsemallamme rakkauden tiellä. On ne maastolenkki, peräänanto ja 120 okserikin kivoja asioita, mutta ei mikään vedä vertoja sille, kun tuijottaa omaa hevostaan suoraan silmään (molempiin ei voi samaan aikaan), ja se tuijottaa takaisin. Hymyillen.

Kaunein kohteliaisuus, minkä hevosenomistaja voi saada

Enhän mä vaihtais noita mihinkään.

Enhän mä vaihtais noita mihinkään.

Heippa kaikki. Niin kuin varmaan olette huomanneet, olen hevosenomistaja. Se on huikeinta ikinä, mutta on siinä pirullinen homma myös. Etenkin henkinen osio on paha: milloin on hevosella asiat hyvin, milloin ei, ja vai onko. Joitakin vuosia sitten epäilin, että hevosessani on jotain pielessä, mutta en mitenkään hahmottanut mitä. Hevoset ovat niin tavattoman erilaisia. Yksi on ihan normaali pökkelönä, toinen taas kuolemansairas. Ota siitä sitten selvää missä mennään, kun olet omistanut hevosen puolisen vuotta. No, ongelmat on Pullukan kanssa enimmäkseen selätetty, sanomista oli etukavioissa ja selkärangassa. Toinen hoitui kasvattamalla kavioita, toinen hankkiutumalla eroon vinorunkoisesta satulasta.

Nythän meillä on mennyt kivasti ja luonto kertoi missä vaiheessa varsaa kannatti lähteä teettämään, koska se onnistui ns. suitsait. Olen täysin varma, että osumatarkkuus johtui nimenomaan sisäisen ääneni kuuntelemisesta. Aivan vastaavasti kuin sisäinen ääneni kertoi, että varsa on ori. No sehän oli tamma, mutta eteenpäin. Vielä silloin tällöin sisäinen ääneni yrittää äännellä. Toisinaan se on jäljillä, toisinaan aivan metsässä. Tutkimattomat ovat tamman ajatuksenjuoksut.

Männä viikolla Pullukka sylkäisi toisen etukenkänsä metsään. Tunsin sen heti selkään. Nyt on jotain kummaa. Tulin alas ja huomasin, että perhana, emännältähän uupuu puoli kaviota kengän lisäksi. Ikävä homma. Pehtoori Jaska nakutteli siihen varaosan suojaamaan kaviota, mutta ei tehnyt sen kummempia taikoja. Kengittäjä tuli loppuviikosta nikkaroimaan, huolestunut ilme kasvoillaan. Joutui vetämään kavion melko lyhyeksi. Kääk. Taasko se alkaa? Puolen vuoden kasvatusprosessi? Mutta ei. Pullukka on liikkunut ihan hienosti. Tänään oltiin ihan kahteen maijaan puolentoista tunnin maastossa. Kyllä mä sanon, että jos se ei paranna hevosta ja ihmistä, ei paranna mikään. Viinaa ja tervaa en tietenkään ole kokeillut.

Ennen maastoa kävin uuden hevosihmistuttavuuden kanssa kaffella. Juteltiin niitä näitä hevosista ja viinaan kuolleista isipapoista. On se yhtä perkelettä, uskotteko. Hevosasiat oli paljon kivempiä. Näytin sitten kuvia Pullukasta, tuossa se hyppää, tuossa se seisoo asennossa. Kaveri sanoi, että näkee hevosen naamasta, että se voi hyvin. Meinasin alkaa itkeä, olin niin onnellinen. Sanoin, että Pullukka on hyvin toimelias eukko, sillä on koko ajan jotain meneillään. Kaveri sanoi, että sen huomaa, että sä annat Pullukan olla sellainen hevonen kun  mikä se on. Et estä sitä olemasta oma itsensä. Huutomerkki, huutomerkki, huutomerkki! Ette ikinä ymmärrä miten ihana on kuulla moiset sanat. Me ollaan Pullukan kanssa melkonen parivaljakko, aina ollaan ihan täysillä suossa tai olympialaisissa. Ilmeisesti elämän kuuluukin olla semmoista. Mä niin rakastan Pullukkaa, eikä se vihaa mua. Miten se edes voisi? Vien sille namupaloja, melkein joka kerta. Syrän.

Vedetään maksimeita.

Vedetään maksimeita.