Minäkö muka vino

Katsokaa kykyjäni! Osaan melkein!

Katsokaa kykyjäni! Osaan melkein!

En tiedä mikä teidän mielestä on raivostuttavinta, mutta meikäläisen top 5:ssa on hevosen ja itsen vinous. Varsinkin kun on omasta hevosesta kyse, niin mitä todennäköisimmin vinouden on aiheuttanut ihan itse. Ja oman itsen suoristaminen on jo melkoinen homma, mutta suoristapa vielä kopukkakin! Hyvää joulua vaan sitten.

Joskus vuosi sitten ratsuttaja-Ope hinkkasi Pullukkaa kerran viikossa. Hän sanoi, että Pulde menee heti hienosti, kun sen vaan saa suoraksi. Että muuta ei tarvita. Mutta sen suoraksi saaminen vaatikin sitten enemmän kuin vartin. Oma motoriikka jäi jo ajat sitten maneesin katsomoon.

Ope ja Pulde.

Ope ja Pulde.

En voi sanoa iloitsinko viime viikonloppuna, kun katselin tuomaritornista verkkaavia ratsukoita. Tavattoman moni nimittäin laukkasi täsmälleen samalla tavalla kuin Pullukainen – pylly pikkuisen sisällä. Teki mieli koko ajan huutaa, että pylly ulos, mutta samalla tiesin, että ei se noin vain heitä sitä pyllyä sisään, se vaatii kokonaisvaltaisen tasapainon muutoksen. Nyt kun Pullukka ja lapsi ovat alkaneet käydä YHDESSÄ KOULUTUNNEILLA, hommaan on alkanut hiipiä muutos. Mitä tästä opimme? Siirry Katja sivuun, kun tajuat olevasi tiellä.

Viime viikollahan käväisin sillä kivalla Masa-Petterillä maastossa. Niin oli kiva kaveri, mutta kovin vinksallaan hänkin. Ja mikä pahinta, samaan suuntaan kuin minä ja Pullukka. Olisikin tuonut aivan liian suuren tyydytyksen suoristaa hevonen omalla vinoudella.

Kävin joskus vuosia sitten siinä ratsastussimulaattorissa. Sen mukaan olen lähes piikkisuorassa, aivan yhtä paljon oikealla ja vasemmalla. No kyllä kai, jos ei tarvitse neuvotella mistään ja hevonen menee ainoastaan suoraan. Koin hetkellisen menestymisen tunteen joka katosi heti kun pääsin takaisin oman hevoseni selkään.

Olen nyt jo alkanut hyväksyä sen, että hevoskuiskaaminen on parempaa osaamistani. Kuntosaliharjoittelun myötä lonkkanikin kipeytyi niin, että nyt en saa edes mennä koirien kanssa liian vaikeaan maastoon puhumattakaan hevosen selästä. Pitää odotella otollisempaa hetkeä. Niinpä keskityn viemään pikku-Hilpan tarhakavereineen Kyvyt esiin-tapahtumaan – MITÄ HELVETTIÄ, HUOMENNA! Joten luvassa nasakkaa raporttia neljän 2-vuotiaan kanssa suoritetusta seuramatkasta Saloon. Jos ei minusta kuulu, olen kaiketi jäänyt niiden alle ja kuollut, mutta ei sitä kannata surra: kuolin ihan varmasti onnellisena.

Kun synnyttäminen ja esteratsastus kohtaavat

Ei hätää, viel on heinää!

Ei hätää, viel on heinää!

Olipahan sunnuntai! Lähdettiin lapsen kanssa tallille puolilta päivin. Olimme menossa Pullukan kanssa ratsastuskeskus Ainoon, jossa lapsi ja hevonen luokkiin 90cm ja 100cm. Lapsi oli odottanut tätä hetkeä PITKÄÄN. Pullukalle oli periaatteessa ihan sama minne mennään vai mennäänkö minnekään, kunhan ruokatarjoilu vaan pelaa. Matkaan lähti meidän tallilta neljä ratsukon lössi.

Polkaistiin menollensa Evitskogista klo 14 ja niin kuin urheilijat yleensä, käytiin tyttöjen kanssa ensimmäiseksi hampurilaisella. Kyydissäni oli kaksi teini-ikäistä, joista toinen itsesynnyttämäni ja toinen tyttö nimeltä Aimo Helge (nimi muutettu). Autoseura oli siis parasta. Vedettiin siinä kaikessa rauhassa lapioittain rasvaa napaan, kun Aimo (nimi muutettu) yhtäkkiä huomasi, että kisoja on aikaistettu puolella tunnilla. Tulikin yhtäkkiä kiire. Onneksi autoni kulkee tarvittaessa myös liian kovaa. Liiallinen vauhti mahdollisti sen, että tytöt ehtivät niukasti radan kävelyyn. Sen verran touhuissaan ne olivat, etteivät juurikaan kiinnittäneet huomiota esim. esteiden väleihin. Mitäpä niitä tuijottelemaan, pikkujuttuja.

Hepparekan kyydissä oli hevosten ja kuskin lisäksi myös jack russel -rouva, jonka laskettu aika alkoi häämöttää ja siksi hän olikin matkassa. Siis ihan varmuuden vuoksi. Hänelle oli rakennettu oikein mukava pesä IKEA-kassiin ja mikäs siinä oli köllötellessä, rekan nupissa. Lapset kisasivat touhukkaina ja vetivät hienot radat, Pullukka ja lapsi sijoittuivat 90 cm:ssä 8/63! Siinä tuulettelun ohessa valmentaja kurkisti taas kerran miten pikkurouva jakselee pesässään, JA SYNNYTYSHÄN SIELLÄ OLI KÄYNNISSÄ. Yksi pötkylä oli jo ulkona! Ei kun kuumaa vettä ja pyyhkeitä, vai miten se meni, ja koko kisaporukka oli tietty ihan sekaisin. Mitä ihmettä, yks tuolla synnyttää ja me hypätään esteitä, herran tähden! Onneksi valmentaja oli hoidellut koiriensa synnytyksiä noin tuhat kertaa aikaisemminkin, joten siinä se meni kätilöhomma rekannupissa kuin missä tahansa muuallakin. Lämpötilan vuoksi päätimme sittemmin siirtää pikku perheen minun autooni. Tässä vaiheessa lapsia oli syntynyt koko setti eli neljä, ja äiti lähti käymään pissalla. Lapset laitettiin siksi aikaa PIPOON. Eihän siinä mennyt kuin muutama minuutti ja perheelle oli jo rakennettu uusi pesä pyyhkeistä ja mun toppahousuista.

Rouvaa hävettää kun ei saanu pidäteltyä <3

Rouvaa hävettää kun ei saanu pidäteltyä <3

Siellä näkyy pienet piiperot <3

Siellä näkyy pienet piiperot <3

Nyt tuntuu jo naurettavalta raportoida kisasuorituksia, mutta metrin luokassa lapsi ja Pullukka olivat niinikään 8. lähtijöitä ollessa 33. Nolla-nollat siis molemmista radoista! Pullukan mielestä kaikki meni muuten ihan okei, mutta saakelin akka (=minä) turautti jotain hirveen makuista töhnää suuhun luokkien välissä. Päädyin siis tosiaankin truuttaamaan kilparatsuumme pötköllisen triamiinia, koska muuten olisi lössähtämisen riski ollut hirveä. Toimi!

Tässä välissähän toki kävin hakemassa nuoren äitini (76v.) naapurikylästä ja parkkeerasin hänet Ainon kahvioon, joka on muuten erinomainen paikka nimenomaan ikääntyneemmille sukulaisille seurata kisoja. Siellä äiti tuuletti niin, että meinasi taas lähteä olkapää sijoiltaan (lähti kerran uidessa 80-luvulla, leikattiin). Peik Andersin istui viereisessä pöydässä ja tuumattiin äidin ja Peikin kanssa yhteen hengenvetoon, että onhan tää sata kertaa jännempää kuin formulat.

Päivän päätteeksi Ainon putiikki oli jo kiinni kun lapsi oli menossa tuhlaamaan voittamiaan lahjakortteja. Kyllä siinä sitten ihmeteltiin, että olipahan päivä, kauppakin kiinni ja kaikkee!

Ratsasta niin kuin kukaan ei näkisi!

Tältä luulen sen näyttävän.

Tältä luulen sen näyttävän.

Mikä siinä on, että kirkkaasti parhaimmat hetket hevosen kanssa tulevat aina silloin, kun kukaan ei näe ja kuvia ei saa otettua, eikä videota, koska koko kroppa on yhtä hevosen kanssa. Olen muutenkin yökyntäjä, koska pääsen töistä kuudelta ja tallilla tunnit loppuvat monesti 21.00, joten odottelen rauhassa, että saan melskata mielin määrin väistelemättä ketään. olen pikkusen säikky muiden ratsastajien kanssa, koska olen ollut niin pitkään talleilla, jossa jollain palaa käämi jos joku tulee vastaan esim. laukassa. En sitten loppujen lopuksi uskalla oikein muuta kuin hiippailla nurkissa.

Urheilupsykologi Anna Andersén taisi kommentoida jonkun FB-sivulla, että tokihan silloin onnistuu, kun on kaksin hevosensa kanssa, eikä ole ulkoisia paineita. Senkö takia jotkut sitten ovat niin kireitä, kun joku laukkaa vastaan? Kun on niitä paineita?

Käsi ylös se, joka ei ole koskaan seissyt kentän laidalla taivastelemassa miten paskasti tuokin menee, eikö se ikinä opi. Niinpä. Ja kun on itse siihen joskus syyllistynyt, voi olla varma, että on joutunut kohteeksikin. Kysmys kuuluukin miksi sillä on niin paljon väliä. osa meistä pitää apuohjiakin katsomon vuoksi. Eikö se ole vähän turhamaista?

Ylivoimaisesti hienoimmat hetket (maastoilun lisäksi) olen kokenut maneesissa ilman satulaa. Fokuksena on ottaa se aika, mikä siihen kuluu, että kumpikaan ei enää pinnistele ja ponnistele. Hirveän monta kertaa siihen on kulunut kolme varttia – tunti. Koko se aika on mennyt sekä hevosen, että ratsastajan rentouden ja tasapainon etsimiseen. Eikä sitä edes tajua miten jännittynyt on enne kuin se rentous valtaa koko ratsukon. Kun avut alkavat olla höyhenenkeveitä ja ohjasote ihanan kevyt ja imeskelevä. Paino on määräävn voima, ja sillä voi tehdä melkein mitä vain – jarruttaa, kiihdyttää, väistää ja pysäyttää. Eihän sitä fiilistä voi sanoin kuvailla. Normaali-Pullukalla ei ole mitään tekemistä sen hevosen kanssa, eikä normaali-Katjalla mitään tekemistä sen ratsastajan kanssa. Se on ylimaallinen tila. Ja ymmärtääkseni sellaisessa tilassa oikein kovat kouluratsastajat työskentelevät ON A DAILY BASIS. Voi hyvä ihme.

No mutta, koska moisista seikkailuista ei ole mitään todistusaineistoa, se voi olla myös omaa mielikuvitustani. Suoraan sanoen, unta tai ei, se oli niin ihanaa ettei sillä ole mitään väliä.

PS: Eräs ammattilainen kommentoi tippuneensa jonkun selästä keskellä päivää ja kiittäneensä luojaa, ettei kukaan nähnyt. Pics or didn’t happen. Ammattilaisilla on ammattilaisten ongelmat 😀

Tältä se näyttää.

Tältä se näyttää.