Pitääkö olla hyvä ratsastaja osatakseen ajaa ratsastajien asiaa?

Hyvä hevonen, keskinkertainen ratsastaja. Kuva: Terhi Paavola

Hyvä hevonen, keskinkertainen ratsastaja. Kuva: Terhi Paavola

Katsoin eilen huippuhienoa dokumenttia telsusta, nimeltään se oli Urheilu-Suomi. En ole lainkaan urheiluihmisiä, penkki- tai muutakaan, mutta jostain syystä dokkarisarja on pirun hyvä. Se kertoo jotain hieman syvemmältä, jostain semmoisesta mitä tavallinen kansalainen ei tajua. Kun on palo lajiin, niin menee miten perin hyvänsä, mistä hyvänsä. Uran aikana homma on loistossaan, mutta uran jälkeen monelle on astunut elämään tyhjyys. En ihmettele. Osa vaihtaa sen jälkeen kokonaan kuvioita, osa luiskahtaa valmentamisen puolelle. Leo Pusa (keihäänheittäjä) oli hyvä esimerkki siitä, että oma ura ei sitten koskaan lähtenyt sellaiseen lentoon kuin hän halusi, mutta hänestäpä tulikin huippuvalmentaja. Siitä ei tarvitse jäädä eläkkeellekään.

Mikä mahtaa olla tilanne ratsastuksen kohdalla? On ymmärrettävää, että ihmiset, jotka ovat koko elämänsä henganneet hevosten kanssa, haluavat jatkaa valitsemallaan tiellä maailman tappiin. Ja sehän on hienoa. Epähienoa siitä tulee jos kyvyt eivät olekaan hyviä ihmispuolella. Hyvä ratsastaja ei lainkaan välttämättä ole hyvä monissa muissa asioissa. Vastaava hämmennys iskee monesti esim. huippulaulajiin maailmalla – saavutetaan laulajan niin paljon, että kuvitellaan, että kyvyt ovatkin rajattomat ja aletaan vaikkapa suunnitella vaatteita. Liian monesti seinä tuleekin vastaan, mitä, enkö olekaan huippuluokan vaatesuunnittelija, vaikka olenkin maailman paras laulaja?

Ratsastuksen logiikka ei välttämättä päde oikein missään muualla. Se pätee hevosen kanssa. Ratsastus on yksilölaji parin kanssa. Parhaimmillaan ihminen saavuttaa käsittämättömän hienon suhteen hevosen kanssa, ja hevonen on valmis mihin tahansa luotettavan ihmisen kanssa. Sen sijaan se, joka opettaa ratsastusta tai ajaa ratsastajien asiaa, hyötyy eniten, jos tulee hyvin juttuun ihmisten kanssa. On tärkeää, että ihmiset ymmärtävät, tai ainakin haluavat ymmärtää häntä. Ryhmätyö voi olla vaikeaa yksilösuorittajalle. Vaikka ideat olisivat maailman parhaita, mutta jos niitä ei osaa kommunikoida muille, ei viisauksista ole mitään hyötyä.

Käsi ylös, kuka on oppinut ratsastamaan sillä, että hänelle on sanottu, että olet muuten perkeleen huono ratsastaja? Tai kuka on lähtenyt mukaan hankkeeseen, jossa kokee olevansa ulkopuolinen tai jopa tyhmä? Kyllä ihmisiä kannustamalla tai jopa villiinnyttämällä saa ihan tutkitustikin aikaan parempia tuloksia. Siksipä sellaiset ihmiset ovat kullanarvoisia ja saavat asioita aikaiseksi. Sellaiset ihmiset kannattaa suorastaan ilmiantaa!

Liittomme jäsenmäärä on laskusuuntainen. Mietin miten voin itse, näin ihan todella keskinkertaisena ratsastajana, auttaa lajiamme näyttäytymään paremmassa valossa?

  1. Olen ylpeä lajistani, hevosestani ja tallikavereistani
  2. En valita asioista, joihin en voi vaikuttaa
  3. En hauku selän takana, sehän ei nimittäin auta – mihinkään
  4. Asetun hyvien puolelle
  5. En tee päätelmiä ihmisistä ennakkopuheiden perusteella
  6. Mietin millaisten tallikavereiden kanssa viihtyisin ja alan sellaiseksi

Kai nyt yksi ratsastus saadaan porukalla nousuun?

 

Pitääkö tässä nyt olla mieltä liitosta?

Kuvassa hevonen ja järjestöihmisen vastakohta eli epäjärjestöihminen.

Kuvassa hevonen ja järjestöihmisen vastakohta eli epäjärjestöihminen.

Kerron nyt hieman itsestäni: en ole muistaakseni koskaan ollut yhdenkään järjestön/liiton pj, ja olen muutenkin vältellyt moisia luottamustehtäviä ihan tosissani. Taloyhtiön hallituksessa olin vuoden ja se riitti. Yhden ratsastusseuran hallituksessa olin myös vuoden, sekin riitti. Sanalla sanoen: en ole järjestöihmisiä. Kaikki voivat huoletta nukkua yönsä: en tule missään vaiheessa pyrkimään mukaan ratsastuksen politiikkaan.

Tällä hetkellä keskustelu käy kuumana, hallitukseen on tulossa muutoksia. Puheenjohtaja väistyy eikä suostu astumaan ehdolle enää. Osan mielestä se on hienoa, toiset ovat aivan maansa myyneitä. Voin tuumia, että eihän nämä hommat minua koske, mutta sehän ei välttämättä pidä paikkansa. Hyvinkin monet päätökset valuvat ihan alas asti. Mitä enemmän liitossamme on porukkaa, sitä vahvempia me ollaan, ja se taas tuo pattia esittää kysymyksiä eduskunnalle. Tällä hetkellä liiton jäsenmäärä on laskusuuntainen ja se voi tuoda mukanaan kriisin. Se on ainakin selvää, että jos jengiä ei ole tarpeeksi, me jäljelle jääneet maksamme enemmän per nokka. Sehän ei äveriäitä hetkauta, mutta kun valitettavasti heitä on liian vähän. Suuri osa harrastajista ja ammattilaisista ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Kyliltä kuuluu puhetta, että liitto kaipaa uudistusräjäytystä. Että kaikki uusiks vaan! Mikäs siinä, haluankin nähdä kuinka joku osaa rakentaa kaikkien kehuman liiton, joka edustaa rataesteratsastusta, kenttäratsastusta, kouluratsastusta, vikellystä, valjakkoa, issikoita, suomenhevosia, poneja, westerniä, working equitationia, ratsastuskouluja ja polocrossea. Unohtamatta vammaisratsastusta, vaellusta, ratsastusmatkailua ja huippu-urheilua. Ja silti taisi joku jäädä pois. Miten ihmeessä se on edes mahdollista, että kaikki voisivat olla tyytyväisiä? Ei mitenkään. Mutta onko mahdollista, että suuri osa haluaisi liputtaa liiton puolesta? Eiköhän.

Uskon, että hyvässä hallituksen jäsenessä on paljon samaa kuin hyvässä ratsastuksenopettajassa: pitkä pinna, hyvä ihmistuntemus, maltillinen ego, halu saada muut ymmärtämään ja toive onnistuneesta tiimityöstä. En näe, että tilanne vaatisi tuon kummoisempaa settiä. Itselläni on ainostaan halu saada muut ymmärtämään, joten unohdetaan meikä. Eräs kaveri sanoi,että eihän siellä hallituksessa kukaan yksin päätä mitään. Ei niin, ja sehän se vaikeus juuri onkin! Demokratia on haastavinta. Ja vaikka kuinka yrittää olla hevoshullu, niin politiikkaa se on, jopa hevoshommissa.

Yksi on varma: liiton haukkuminen ei auta mitään. Joko tekee jotain asioiden eteen tai pitää suunsa kiinni. Asioita tapahtuu vain jos joku tekee jotain. Jupisemalla mikään ei muutu.

 

Onko ratsastajainliitto meitä varten?

Seurakisoissa on lähes aina hyvä meininki!

Seurakisoissa on lähes aina hyvä meininki!

Minä kuulun Ratsastajainliittoon. Olen kuulunut jo vuosikymmeniä. Ensimmäinen seura, johon halusin liittyä, oli E-VR, Etelä-Vantaan Ratsastajat. Tuntui tärkeältä kuulua joukkoon. Aiemmin en ollut edes älynnyt, että semmoisiakin on kuin ratsastusseura, puhumattakaan, että ne kuuluvat liittoon. Seuran puitteissa tehtiin kaikkea kivaa – käytiin reissuilla, kisattiin, tehtiin lehteä. Kameran puuttuessa piirsin kuvia tapahtumista. Sain muistaakseni hihamerkinkin.

Olen ollut pitkään myös Nurmijärven ratsastajien jäsen. Yhtenä vuonna saavutin seniorimestaruushopeaakin estekisoissa. Mikä tykki!

Tämän hetkinen seurani on Evitskogin ratsastajat. Seura on yksi osasyy tallin vaihtoon. ER on niin aktiivinen ja puuhakas yhteisö, että usein ei tarvitse lähteä tallinpihasta mihinkään, niin on tapahtumien keskipisteessä. Siksi ihmettelenkin mitä ihmeen hyötyä Ratsastajainliitosta on tälle kokonaisuudelle.

Olen ymmärtänyt, että Ratsastajainliitto on etujärjestö. Se ajaa meidän etujamme. Eduiksi katsotaan esimerkiksi liiton alaisten tallien valvominen. Vakuutukset on toinen mikä tulee mieleen. Ne ovat ihan hyviä asioita. Oneglma vaan on se, että ei tule mieleen mitään muuta. Paitsi se, että liiton useissa alajaostoissa on niin huono henki, etteivät komiteat pysty toimimaan. Riidankylväjien nimet ovat kaikilla tiedossa, mutta itse riidankylväjät eivät koe olevansa millään muotoa yhteistyökyvyttömiä. Huippu-urheilupuoli on naama nurinpäin vuodesta toiseen ja harrastaja ihmettelee mistäs tässä taas maksetaankaan korotettua kisamaksua.

Arvostan yli kaiken ihmisiä, jotka jaksavat olla positiivisia ja yrittää tehdä asioita, vaikka niiden eteneminen on mahdotonta henkilökemioiden takia. Tässä mallissa demokratia on järjettömin mahdollinen ratkaisu. Se johtaa siihen, että jokaisella on oikeus, mutta kenelläkään ei ole velvollisuutta. Suurinta mahdollista rohkeutta osoittaisi ihminen, joka ilmoittaisi olevansa liian kiivas, liian jästipäinen tai liian kova murjottamaan voidakseen jatkaa liiton porukoissa. Semmoisia siellä nyt on niin että riittää. Asioista suututaan, mutta sitä ei sanota kohteelle, vaan se ilmoitetaan maailmalle. Ja huom: kyse ei ole ekaluokkalaisista, vaan AIKUISISTA IHMISISTÄ. Murjottaminen on uusi musta.

Tätä menoa koko liitto invalidisoituu täysin. Asioita tehdään liiton puitteissa vain siksi, että sejase ei suutu ja siksi, että sejase saa myös joskus päättää jostain. Iso kuva hämärtyy ja ennen kaikkea maksaja – liiton jäsen – on täysin äimänä mistä maksaa.

Miten ihmeessä voi olla mahdollista, että JOKAINEN henkilö, joka on ollut hallituksen jäsen tai puheenjohtaja ja jonka kanssa olen jutellut, sanoo, että se on aivan sekopäiden hommaa. Järjellä ei ole sijaa niissä bileissä, pelkällä tunteella. Voiko olla, että siellä liiton päätöksenteossa mättää joku homma? En tiedä mistä tuli mieleen.

Kerronpa ihan kreisin jutun: avioeron voi hoitaa sivistyneesti, lasten huoltajuuden voi hoitaa sivistyneesti ja jopa uhkaavan maailmanrauhan voi hoitaa sivistyneesti. Miten ihmeessä yhtä ratsastajainliittoa ei voida hoitaa niin, että ME HALUAISIMME OLLA SEN PUOLELLA?

Ihanaa liittoa kaivaten,

Katja.