Mistä tunnistaa kivan tallin?

Me viihdytään täällä! T. Hillpa ja Raili. PS: Kuva ois kiva

Me viihdytään täällä! T. Hillpa ja Raili. PS: Kuva ois kiva

Ai kamala. Puhuin kaverini kanssa puhelimessa, hän kertoi vaihtaneensa tallia. Oli kuulemma käynyt sietämättömäksi olo entisessä paikassa. Olinhan itse ihmetellyt paikallista touhua matkan päästä jo pitkään, mutta vihdoin kaveri sai tehtyä ratkaisun. Olen iloinen hänen puolestaan. Hevonen tosin hoidettiin ensin pois vatsahaavasta. Melkoisen nafti päivittäinen heinämäärä oli kaiketi tehnyt tehtävänsä. Kunpa se olisi ollut suurin ongelma. Tällä hetkellä kaveri iloitsee siitä, että saa uudella tallilla olla oma itsensä ja itkeä, nauraa ja jutella muiden kanssa. Kukaan ei halua hyökätä eikä vieritä pahaa oloaan muihin.

Onhan se hullua. Maksat itsesi kipeäksi ja olet surullinen koko ajan, koska tunnelma on paska. Ei semmoinen peli vetele. Surullisintahan on tietysti se, että tallin omistajat eivät ole vielä älynneet katsoa peiliin, vaikka ovi käy niin, että sen voisi vaihtaa pyöröoveksi. Ei kai kukaan voi olla niin oikeassa, että KUKAAN ei ole samaa mieltä? Sellaista on vaikea hahmottaa, etenkin kun itse etsin aina vikaa itsestäni, oli sitä tai ei.

Mitä sitten kivalla tallilla on, jos minulta kysytään?

  1. Hevosia, joilla on hyvä meininki. Ei yhtään hevosta, jota vihataan. Pelkkiä rakastettuaja hevosia, jotka otetaan huomioon yksilöinä.
  2. Ihmisiä, joilla on hyvä meininki. Ei yhtään ihmistä, jota vihataan. Pelkästään ihmisiä, jotka saa olla mitä on. Ei vaadita yhtenevyyttä.
  3. Auktoriteetti, jota uskotaan, mutta jota ei tarvitse juosta itkuisena pakoon.
  4. Tallin omistaja, joka HALUAA pitää tallia, eikä itke aamusta iltaan, että mitä paskaa. Tämäkin on valinta.
  5. Tallin ympäristö, joka ei halua hevosista eroon. Ampumista harrastavat maanomistajat saattavat heikentää harrastusmahdollisuuksia.
  6. Katto, joka ei vuoda ja joku, joka osaa nikkaroida hajoinneita paikkoja kuntoon.
  7. Ei-alkoholisti tallinpitäjä.

Summa summarum: harva meistä vaatii täydellistä ympäristöä. Se on loppujen lopuksi ihan sama onko aidat vitivalkoiset tai karsinan ovet takorautaa. Pääasia, että tallin porukka harrastaa kutakuinkin keskenään samaa lajia, jotta saavat tukea toisistaan. Ja että hevoset ovat riittävän kauan terveitä, jotta voidaan uumoilla, että tallin käytännöt edesauttavat/ylläpitävät hevosen terveyttä.

Ja hei te, jotka pyritte täydellisyyteen! Älkää missään nimessä tarjotko minulle tallipaikkaa tai tulko samalla tallille kanssani. Tulette kokemaan karvaan pettymyksen.

Hyvä talli ansaitsee mielenterveyden edistämismitalin!

Tyhmyys ei ole ilo vaikka se naurattaa!

- Äiti, mikä on tyhmä?

– Äiti, mikä on tyhmä?

Ai että sitä on kuulkaa tullut tyrittyä matkan varrella! Eniten tietysti tulee tyrittyä jos on ihan hirveässä paniikissa. Ennen vanhaan tallien ISOT TYTÖT olivat monesti niin uhkaavia, että siellä tuli lakaistuakin väärin, hätäpäissään. Jotkut opettajat ovat yhä niin pelottavia, että vähäisetkin kyvyt jäätyvät heti kun pitää ottaa ohjat. Eikö olekin kumma juttu? Edelleen, näin 48 vuoden iässä.

Juuri eräänä päivänä olin taas söheltämässä maneesissa kun eräs tyttöpolo oli ihan jorma otsassa yhden kiireisen hevosen kanssa. Ei meinannut kysyntä ja tarjonta kohdata missään vaiheessa, oli ns. ”yhteyttä valitsemanne hevoseen ei juuri nyt saatu” -tilanne. Näin tytön naamasta, että nyt vituttaa niin, ettei veri kierrä. Hevosella sen sijaan oli veijarimainen ilme kun se kipitti kylkimyyryä mahan alus täynnä jalkoja. Voin uskoa, että ratsastajaa korpesi. Väsyttävän jallituksen jälkeen hevo vihdoin taipui ihmisen pyynnön äärellä ja sopu saavutettiin. Itku siinä tuli silti tytölle. Hiippailin hefosellani hänen rinnalleen antamaan vertaistukea. Kerroin kuinka karmea Pullukka voi olla ja voi kunpa se jäisikin siihen. Että kuinka monta kertaa olen itkenyt nuorena ja kaupan päälle polkenut sateessa 12 km tallilta kotiin. Että usko pois, kyllä se siitä. Ihminen vaan on niin ankara itselleen! Se on ikävää, mutta siitä on myös hankala päästä eroon. Vähän niin kuin herpes.

Jälkikäteen naurattaa aina, tilanteen aikana ei huumoria löydy mistään. Kerrankin olin nukkunut kaksi yötä TODELLA huonosti ja menin sunnuntaiaamuna estekisoihin. Univaje vaikutti niin, että ratsastin ihan hyvin, mutta unohdin radan kaksi kertaa. Eräs rataduunareista huusi, että ”sä tarttet kartan ja kompassin”! Meinasin tappaa sen ihmisen. Olihan se hauska läppä, mutta sillä hetkellä se vaan oli liikaa. Ihmisen tuskaa ei saa vähätellä! Voi tapahtua pikaistuksissaan tehty surma.

Kerran, nuorna plikkana tein tallia viikonloppuna eräässä ratsastuskoulussa, jossa puolet tallista oli yksityisiä. Tunnetusti tuntsarit jäivät eloon ilman loimia ja erityismuonaa, mutta yksärit eivät. Niinpä niiden ovissa oli seikkaperäisiä tilityksiä missä järjestyksessä ja missä kulmassa pitää olla kuivaheinä ja missä märkä jne. Tulkitsin niitä sitten paniikissa, koska tiesin erityisesti yhden hevosenomistajan täyshulluksi. Olin jakanut koko porukalle heinät ja pidin sekunnin taukoa käytävällä. Ja kuinka ollakaan, tämä hulluhan tulikin kohtapuoliin huutamaan, että miksi en antanut hänen hevoselleen lainkaan heinää. Sanoin antaneeni, koska järjestyksessähän minä ne annan. Tietenkin. Ja kai ne hevoset juoksisivat läpi seinän, jos jäisivät ilman, kun kaverit saa. ”Et ole antanut, näenhän minä” huusi eukko, viitaten viimeisiä korsia järsivään hevoseensa. Kysyin varovasti, että voiko olla mahdollista, että se on syönyt ne, kun se tuossa näemmä närppii vielä jotain. No ei voinut olla mahdollista, vaan minä olen tyhmä ja huono. Asia selvä.

(Vinkki: jos koko elämäsi rakentuu yhden/kahden hevosen ympärille, ja pyrit rakentamaan niille maailman, jossa ei ole epäkohtia, rakenna oma talli. Näin voit rauhassa haukkua itsesi vaikka päivittäin. Tai olla haukkumatta, koska hommahan toimii.)

On niitä hauskojakin sattumuksia. Kerran tallillamme oli myynnissä kaksi melkein samannäköistä ponia. Toisella sattui olemaan TODELLA pienet korvat, niistä sen tunnistin. Lapselleni luvattiin tunti pikkukorvaisella ponilla. Sovittuna päivänä kökimme pihassa ja ihmettelimme missä poni on. No, se oli siirretty toiseen talliin tilanahtauden vuoksi. Siihen toiseen talliin oli toinen poni jo myyty. Ystävällinen tallilainen lupasi noutaa ponin naapuritallista ratsastukseen. Kivaa! Poni tuli piakkoin pihaan ja lapsi hyppäsi selkään. Hetken hölkättyään lapsi huomautti, että tuntuu vähän erilaiselta kuin viimeksi. Sitten katsoin korvia: ne oli liian suuret. Väärä poni. Hups! Mutta hyvin meni! Ja palautettiin poni.

Tarinan opetus: sattuuhan sitä.

PS: Niin ja supersankari, Sorjosesta Kultaisen Venlankin saanut Ville Virtanen oli menossa muutama kesä sitten Pullukalla ratsastamaan minun ollessa töissä. Annoin ohjeet ja auton. No eikö se ollut siellä kuulemma ollut jo harjailemassa yhtä 15 senttiä korkeampaa ruunaa, kunnes tallityöntekijä sanoi, että sulla on muuten väärä hevonen siinä.

 

Ratsastuksenopettajan painajainen

Tämä opettaja jaksaa selittää suomi-ruotsi-enkku-sekamelskallakin!

Tämä opettaja (keskellä) jaksaa selittää suomi-ruotsi-enkku-sekamelskallakin!

Meneekö ihan pieleen jos arvaan, että hirveintä mihin ratsiopettaja voi törmätä, on tätiratsastaja, joka haluaa AVATA DIALOGIN. Ei siitä kauaa ole kun Jepa Idman, kunnianarvoisa emeritaopettaja, avautui Hevosurheilussa, että ei semmoinen peli vetele. Minua ei alkanut yhtään ottaa päähän, koska ymmärrän häntä ihan hyvin. Onhan se perkeleellisen rasittavaa jos kaikki haluavat AVATA DIALOGIN opettajan kanssa. Etenkin jos on opettanut oppilaita ihan menestyksekkäästi noin sata vuotta. Mutta arvaa mitä, Jepa? Meille ei nykyään riitä pelkkä komento. Me vaaditaan, että me tajutaan mitä meille sanotaan. Joskus se vaatii dialogia.Joskus se vaatii opettajaa kertomaan asia toisella tavalla. Jospa sitten ymmärrettäisiin.

Minähän en tunnetusti ole mikään epäinhimillisen hyvä ratsastaja. Olen kuitenkin innokas oppimaan. Olen myös lyhyellä pinnalla varustettu, ja se on aika tuskainen yhdistelmä. Tekisi mieli tajuta mitä tarkoitetaan, ja järki sen kyllä oivaltaakin, mutta ei mene motoriikkaan asti. Se on kamalan inhottavaa kun ei saa komennettua kroppaansa haluttuun malliin. Ja arvatkaa opettajat mitä: ei se mene yhtään nopeammin perille, vaikka huutaa kovempaa. Se on ihan sama kuin puhuisi vähän selkeämmin suomea eskimoille. Ei ne siltikään tajua, että haluat avata inuiittipankkiin tilin.

Onko sitten niin, että jos haluaa kysyä opettajalta mitä oikeastaan tarkoitat, pitää ottaa yksityistunti? Jepa sanoi neuvokkaasti, että älkää te puhuko siellä satulassa mitään, tehkää vain niin kuin minä sanon. Ei kaikki opi sillä tavalla. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun on komennettu ajamaan se sisäpohje läpi, enkä ainakaan potkimalla sitä läpi saa. Ja usein vika onkin siinä, että kroppa on jo kiertynyt antamaan hevoselle ristiriitaisia neuvoja. Sitähän ei moni tiedä, kun ei suuta saa avata, eikä jokainen opettaja jaksa marmattaa istunnasta. Ymmärrän senkin.

Nyt ehdotankin seuraavaa: mitä jos oepttaja ja oppilaat yhdessä päättäisivät ennen tuntia mikä on ykköstärkeää ja mikä tulee vasta sen jälkeen. Jos ykköstärkeää on, että hevonen kulkee tasapainossa ja hyvin, oma asento ei ole niin millilleen. Jos taas opetellaan istumaan oikein ja työskentelemään sitä kautta, hevonen saattaa ainakin alkutunnista mennä ihan miten sattuu. Suuri osa meistä ei saa kaikkia osia hallintaan ainakaan yhden tunnin aikana. Ne pitää priorisoida.

Niin että hyvää yötä vaan kaikille!