Nuorisossa on tulevaisuus?

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Juteltiin tuossa taannoin lapseni kanssa moikkaamisesta. Hän ihmetteli kun vielä löytyy aikuisia, jotka eivät moikkaa tai juttele lapsille tai nuorille. Arvioin kyseisten ihmisten olevan lapsettomia ja näin tottumattomia vähä-ikäisiin. Sitten aloin pohtia – hetkinen, tunnehan itsekin aikuisia, jotka eivät juttele nuorille. Miksikö? Epäilen, että samasta syystä kuin miksi heillä ei ole juurikaan asiaa minulle. (Paitsi jos ketään muuta ei ole nurkilla) Nuoret ja minä ollaan liian tyhmiä! Ei me tajuta! Näin lähes 50-vuotiaana ja kaksi lasta synnyttäneenä oikein naurattaa ajatus. Mutta nauru pois, sillä tottahan se taitaa olla. Toiset aikuiset eivät tajua, että nuorikin osaa puhua ja ajatella. Monesti jopa enemmän ja paremmin kuin vanhemmat esimerkit.

Samaan aikaan toisaalla kuulen, että eräässäkin hevostelijaperheessä lapsi sanelee mitä tehdään ja milloin ja mitä ostetaan ja miksi. Vanhemmat eivät USKALLA sanoa varhaisteinille vastaan, ettei se suutu. Onneksi en ole itse törmännyt moiseen ja voin leikkiä, että sitä ei tapahdu. Minulle tosin vakuutettiin, että tapahtuu kyllä, eikä ole edes yksittäistapaus. Mikä helvetti aikuisia vaivaa? Ovatko vaihtoehdot siis olla kokonaan puhumatta asioista tai myötäillä joka asiaan?

Minä sain ensimmäisen kasvatusvinkkini synnytyslaitoksella ykköstä imettäessä. Se ei meinannut oikein sujua, niin kätilö ilmoitti: ”Kuule Katja, se rajojen vetäminen alkaa niinku nyt.” Ymmärsin heti. Ei olekaan sellaista ikää, kun lasta RYHDYTÄÄN neuvomaan ja komentamaan. Se on saman tien tai muuten menee vaan vaikeammaksi. Helpommalla pääsee jos pitää kanavat auki koko ajan. Ei jää vaivaamaan, että miksi en sanonut ja sanoinko pahasti. Kyllä ne sitten ilmottaa.

Miksi nuoriso sitten vetäytyy kuoreensa? Rohkenen väittää, että me aikuiset ollaan välillä HIEMAN pelottavia. Toiset enemmän kuin toiset. Eräs kaveri kertoi juuri, että tunnin jälkeen, taluttaessaan hevosta sisään, jostain ampaisi paikalle nainen, joka huusi kuin palosireeni, että HEVOSTA EI TALUTETA NOIN, MIKÄ HEVOSIHMINEN SINÄ MUKA OLET. Aikuisena ihmisenä ystävääni tietty nauratti koko tilanne, koska mitään TILANNETTA  ei ollut. Joku HENKILÖ vaan halusi ilmaista ylemmyytensä hiukka jyrkällä tavalla. Näillä konsteilla saa hiljaisemman ihmisen mykkenemään ikihyviksi.

Ei kai kukaan enää kaipaa aikaa, jolloin ratsastuksenopettajalle puhumisesta meni yöunet? Kuinka aina sai huutoa joka helvetin asiasta. Edelleen on talleja, joiden ilmapiiri riippuu yhden ihmisen läsnäolosta tai poissaolosta. Tiedätte kyllä, työpaikoillakin on sama juttu.

Minä uskon, että puhuminen on pitkässä juoksussa helpompaa, vaikka olisi vaikeakin asia. Puhumalla se ikään kuin loppuu se venkoilu ja elämä jatkuu. Sen kun uskoisi sitten itse näin ensialkuun.

Hei ja arvatkaa mitä! Tajusin juuri, että tämähän pätee myös varsankasvatukseen! Kummunikoidaan ajoissa! Jee!

Ratsastusmuoti, miksi tulit niin myöhään elämääni?

Koirian hihnat muuten ohjina.

Koiran hihnat muuten ohjina.

Mikään ei ole ihanampaa kuin muistella menneitä! Sitten tiedätte, nuoret, mutta ette vielä. Erityisen hauskaa on muistella menneitä muotivirtauksia. Ja etenkin ratsastusvaatteiden sellaisia.

Silloin kun minä hevoshulluunnuin, vain rikkaimmilla oli ratsastushousut. Ne olivat ilman muuta beiget. Kypärän saattoi saada lahjaksi jo varhaisessa vaiheessa, mutta sitäkään ei arvattu hevillä ostaa, kun oli niin kallis hankinta. Raippa sopi monen budjettiin. Kai silloin oli jotain kouluraippojakin, mutta en sellaista koskaan nähnnyt. Näin vain RAIPPOJA. Oli ainoastaan yksi malli. Siinä oli rannehihna, ettei putoa. Kalliiksihan se tulee jos se katoaa taas johonkin.

Nykyään  raippoja saa ilmaiseksikin, mutta kalliista voi maksaa, ja maksetaankin, helposti toista sataa. Raipasta! Nykyään se on vain raippa. Ennen sekin oli aarre.

Joidenkin äidit yrittivät muinoin ommella tyttärilleen ”ihan oikean näköiset ratsastushousut”. Se oli hirveää. Ihan sama kuin äiti yrittäisi ommella Leviksen farkut. Ei se vaan mene niin. Onneksi oma äitini ei edes yrittänyt. Muistan ajatelleeni, että huomaisikohan kukaan jos laittaisin äidin beiget housut ja mustat kumisaappaat? Että huomaisikohan kukaan, etteivät ne ole ”oikeat”? Tuskin.

Tollai oisin kulkenu jos ois ollu.

Tollai oisin kulkenu jos ois ollu.

Käsite RATSASTUSTAKKI tarkoitti pelkästään ja yksinomaan kisatakkia. En muista tunteneeni ketään, kellä olisi ollut ihan oikea ratsastustakki. Muistan kyllä miettineeni, että olisi näyttävää lähteä suoraan  koulusta Myyrmäestä Hakunilan Poni-Hakaan sonnustautuneen ns. koko settiin, eli vaaleisiin ratsastushousuihin, mustiin saappaisiin ja punaiseen ratsastustakkiin. Näin ei koskaan päässyt käymään ja harmittaahan se. Vastapainoksi paahdoin bussissa kypärä päässä ja raipan lenkki asianmukaisesti ranteen ympärillä. Melkein sama.

Takkina meni siis se takki mitä äiti ei enää antanut käyttää koulussa, koska se oli ”epäsiisti”. Koviksimmat saattoivat tulla tallille untuvatakissa. Itse en rohjennut. Äiti olisi saanut raivarit.

Nahkainen ratsastussaapas oli jotain maailman hienointa. Niitä näki lähinnä ratsastuksenopettajilla. Isona minäkin hankin tuommoiset, tuumin ja hiippailin pitkin kumisissa ratsastussaappaissa. Niissähän tuli varpaisiin helvetillisen kylmä, mutta so not. Näyttipä hyvälle ainakin. Astetta edistyneempänä hankin kuminahkaiset sappaat. Juma miten hienot ne oli, siis puhtaana.

Jostain syystä tämän vaatehomostelu-osion jälkeen oltiin koviksia ja ainoa ratsastukseen tarkoitettu vaate ylläni oli ratsastushousut. Ne oli ankaran säästämisen jälkeen tilattu Ma-Nulta, niin kuin olen joskus kertonutkin. Tässä vaiheessa alkoi olla noloa esiintyä tavallisissa, beigeissä housuissa, joissa on KANGASPAIKAT. Kokomokkapaikat oli lähes mahdotonta pitää kunnossa, mutta ne oli silti AINOAT OIKEAT. Ei sitten vaan pesty kovin usein. Ihmekös ne kesti 10 vuotta.

Tähän kohtaa villitys saavutti CHAPSIT. Se taisi olla ensimmäinen viisas villitys! Oli ihanaa pukeutua chapseihin kun oli sairaan kylmä ja hevonen alla villi. Chapseilla pysyi kivasti selässä eikä tullut kylmä. Varpaillekaan, sillä niissä oli talvella huopikkaat.

Tämmöset ku ois saanu!

Tämmöset ku ois saanu!

Kypärää en nähnyt varmaan kymmenen vuoteen. Nykyään en edes tunne ketään, joka ei käyttäisi kypärää. Miten se voi olla tiellä? Siis minkään tiellä? Nuoruus = tyhmyys.

Suora leikkaus miljoonien vuosien päähän, 90-luvun lopulle. Ostin erään ratsastustarvikeliikkeen loppuunmyynnistä UNTUVAISEN KYRA K-TAKIN JA KALLIIT MINICHAPSIT. Menin uudelle tallille aivan leuhkana uusissa vehkeissäni. Esittelin innoissani tuleville tallikavereilleni, että kattokaas miten hienot uudet varusteet olen ostanut! Tulevat tallikaverini katsoivat minua pää kallellaan, eivätkä sanoneet mitään. Sitten tajusin, että varusteeni olivat VANHAA MALLISTOA. Tähän oli tultu.

Kiitän kaikkia valmistajia siitä, että minun ei tarvitse enää kulkea asunnottoman näköisenä, JOS EN ERIKSEEN HALUA. Kiitän Hipposportia siitä, että ratsastusvaatteeni ovat sopivat ja kauniit ja niissä on soveliasta kulkea julkisilla paikoilla. Ilman Hippoa tilanteeni tuskin olisi muuttunut mihinkään sitten 90-luvun lopun.

Coming soon to nearest Kavioliitossa 30v: muotinäytös – syksyn fäsön!

Mistä tunnistaa kivan tallin?

Me viihdytään täällä! T. Hillpa ja Raili. PS: Kuva ois kiva

Me viihdytään täällä! T. Hillpa ja Raili. PS: Kuva ois kiva

Ai kamala. Puhuin kaverini kanssa puhelimessa, hän kertoi vaihtaneensa tallia. Oli kuulemma käynyt sietämättömäksi olo entisessä paikassa. Olinhan itse ihmetellyt paikallista touhua matkan päästä jo pitkään, mutta vihdoin kaveri sai tehtyä ratkaisun. Olen iloinen hänen puolestaan. Hevonen tosin hoidettiin ensin pois vatsahaavasta. Melkoisen nafti päivittäinen heinämäärä oli kaiketi tehnyt tehtävänsä. Kunpa se olisi ollut suurin ongelma. Tällä hetkellä kaveri iloitsee siitä, että saa uudella tallilla olla oma itsensä ja itkeä, nauraa ja jutella muiden kanssa. Kukaan ei halua hyökätä eikä vieritä pahaa oloaan muihin.

Onhan se hullua. Maksat itsesi kipeäksi ja olet surullinen koko ajan, koska tunnelma on paska. Ei semmoinen peli vetele. Surullisintahan on tietysti se, että tallin omistajat eivät ole vielä älynneet katsoa peiliin, vaikka ovi käy niin, että sen voisi vaihtaa pyöröoveksi. Ei kai kukaan voi olla niin oikeassa, että KUKAAN ei ole samaa mieltä? Sellaista on vaikea hahmottaa, etenkin kun itse etsin aina vikaa itsestäni, oli sitä tai ei.

Mitä sitten kivalla tallilla on, jos minulta kysytään?

  1. Hevosia, joilla on hyvä meininki. Ei yhtään hevosta, jota vihataan. Pelkkiä rakastettuaja hevosia, jotka otetaan huomioon yksilöinä.
  2. Ihmisiä, joilla on hyvä meininki. Ei yhtään ihmistä, jota vihataan. Pelkästään ihmisiä, jotka saa olla mitä on. Ei vaadita yhtenevyyttä.
  3. Auktoriteetti, jota uskotaan, mutta jota ei tarvitse juosta itkuisena pakoon.
  4. Tallin omistaja, joka HALUAA pitää tallia, eikä itke aamusta iltaan, että mitä paskaa. Tämäkin on valinta.
  5. Tallin ympäristö, joka ei halua hevosista eroon. Ampumista harrastavat maanomistajat saattavat heikentää harrastusmahdollisuuksia.
  6. Katto, joka ei vuoda ja joku, joka osaa nikkaroida hajoinneita paikkoja kuntoon.
  7. Ei-alkoholisti tallinpitäjä.

Summa summarum: harva meistä vaatii täydellistä ympäristöä. Se on loppujen lopuksi ihan sama onko aidat vitivalkoiset tai karsinan ovet takorautaa. Pääasia, että tallin porukka harrastaa kutakuinkin keskenään samaa lajia, jotta saavat tukea toisistaan. Ja että hevoset ovat riittävän kauan terveitä, jotta voidaan uumoilla, että tallin käytännöt edesauttavat/ylläpitävät hevosen terveyttä.

Ja hei te, jotka pyritte täydellisyyteen! Älkää missään nimessä tarjotko minulle tallipaikkaa tai tulko samalla tallille kanssani. Tulette kokemaan karvaan pettymyksen.

Hyvä talli ansaitsee mielenterveyden edistämismitalin!