Minä ratsastan huonosti – mutta minullakin on toivoa

Tämän kanssa meni monta kertaa kivasti.

Tämän kanssa meni monta kertaa kivasti.

No niin, nyt ollaan mukana menossa. Kenenkään ei tarvitse tulla erikseen kertomaan, jos sattuu näkemään videon. En myöskään tunne ihan hirveän montaa amatööriä, joka olisi kategorisesti niin hyvä, etten joskus ihmettelisi. Pääosin tunnen ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa, ja onnistuvat välillä pirun hyvin ja välillä ihan tosi huonosti. Itsekin kuulun samaan joukkoon.

Muistan joskus miettineeni, että minkä helvetin takia harjoitusravia pitää kyntää puoli tuntia, kun hevonen on jäykkä ja ihminen vain paiskautuu pitkin poikin satulassa. Eräs opettaja sanoi minulle, että jos löydät lyhyemmän tien, niin kerro. En tiennyt. Puolen tunnin kontaktivapaan hosumisen jäljiltä olen yleensä itse aivan poikki. Lisäksi olen ihan raivona, koska olen niin huono. Haluaisin niin kovasti olla hyvä! Toisinaan, jos en ole pudonnut selästä ihan vain siksi, että ottaa niin paljon päähän, pomppiminen palkitaan ja hevonen alkaa kulkea kivasti ja joustavasti. Tulkitsen tuolloin, että pomppimiseni hieroi hevosen selkää kivasti. Miten se muuten herran tähden olisi ollut mahdolllista, pehmeneminen?

Ratsastaminen näyttää monesti ihan hirveältä, jopa korkealla tasolla. En yhtään tiedä miten siihen voisi puuttua, koska me olemme kaikki syyllisiä. Meillä on kaikilla pyrkimys parempaan. Nykyään melko harva enää yrittää voimalla alistaa hevosen tahtoonsa, se on onneksi jäänyt jonnekin 80-luvulle. Mitä tietysti voi tehdä, on palata alkuun, ihan käyntiin asti. Se on hirmu vaikeaa ja rasittavaa.

Kerronpa tarinan, jonka olen kai joskus jo kertonutkin.

Edesmennyt kopukkani Jaska koki jännevamman. Tarkemmin sanottuna koimme sen yhdessä, koska minähän sitä kävelyttelin pitkin  puolisen vuotta. Selkään noustessani hevonen oli hirveä ratsastaa. En saanut ratsuun mitään kontaktia. Koin palanneeni Jatko I:lle, josta ei olisi koskaan nousua Jatko II:lle – siis eternal flame. Tiedätte mitä tarkoitan. Yritin ja yritin, mutta pöh, ei mitään järkeä. Kutsuin ammattilaisen hätiin. Hän palautti meidät käyntiin ja pysähdyksiin. Pelkkiä siirtymisiä koko tunti, ja johan löytyi ratsu. Se on mullistavaa. Kun hevosen herkkyys kaivautuu esiin ja se kuuntelee taas minua, on MAAILMAN HELPOINTA ratsastaa kaikki osaamamme kiekurat kauniissa, ryhdikkäässä ja tahdikkaassa muodossa. Jos olisin aloittanut touhun jyskyttämällä harjoitusravia, olisin siellä kai vieläkin.

Ihan varmasti jollain hevosella olisin mennyt kivasti heti. Olisin antanut ulospäin kuvan, että olen ihan noheva. Tällä kertaa tyydyin alleviivaamaan kykyjeni äärirajoja. Eikö olekin merkillistä, että tätä samaa ihmistä (minua) on voitu haukkua sekä maailman huonoimmaksi ratsastajaksi, että todella taitavaksi? Vaan eikös se ole juurikin tämän lajin juttu?

Nyt täytyy enää muistaa, miksi toisten kykyjen arvosteleminen olikaan kiinnostavaa.

Ai että! Näitä on ilo muistella!

Ai että! Näitä on ilo muistella!

 

Kun raha määrää

Fusaichi Pegasus, hinta: 70 miljoonaa dollaria.

Fusaichi Pegasus, hinta: 70 miljoonaa dollaria.

Julkaisin Kavioliiton FB-sivulla linkin, jossa äveriäs amerikkalainen elokuvatuottaja ratsastaa aivan järkyttävän huonosti Inter I -tasolla, ja vieläpä raippa viuhuen, KISOISSA. Sitä taivasteltiin ymmärrettävästi paljonkin. En usko, että Kavioliiton lukijoissa on hirveästikään ammattilaisia, mutta uskon, että ammattilaiselle tilanne on kaikin puolin hirveä. Ratsukostahan vastaa väistämättä monikin: valmenatja, tuomari, stewardi. Miettikääs tätä tarinan kulkua:

Aloitat ratsastuksen, innostut siitä tavattomasti. Kehityt ja lisäät ratsastusmääriä koko ajan. Alat olla melko taitava ja edelleen intoa riittää. Haluat alalle. Menet kouluun, valmistut ratsuttajaksi/valmentajaksi/ratsastuksenopettajaksi. Intoa puhkuen lähdet jakamaan oppejasi oppilaille. Käykin niin, että oppilaat eivät tajua puoliakaan viestistäsi, tai jos tajuavat, eivät siltikään kykene. Sellaisia me tavikset olemme. Mitä jos alatkin profiloitua tietyn porukan opettajaksi, ja alat valmentaa. Osa valmennettavistasi on ihan hyviä, joku on aivan surkea. Sinun tekisi mieli sanoa surkealle, että unohda koko juttu, tai edes, että tarvitset tukiopetusta, mutta olet hiljaa, koska tarvitset rahan ja uskot parasta.

Aivan varmasti on valmentajia, jotka valitsevat oppilaansa, mutta kuinka monella on siihen varaa? Mihin vetää raja? Toinen juttu on tietysti se, että haluat ns. ”rakastaa oppilaasi ehjäksi”, eli saada hänet oppimaan kaikesta huolimatta, vaikka se on mahdotonta. Niin kuin juopon rakastaminen raittiiksi. Not gonna happen. Eikä se ole niin vaarallista, paitsi siinä vaiheessa kun oppilas luulee itsestään liikoja, mikä taas on ihan normaali ilmiö sekin. Vain ERITYISPEDAGOGI saattaa onnistua pitämään ankean valmennettavan omalla tasollaan.

Rahalla saa hienoja hevosia. Jos on paljon rahaa, voi ostaa paljon hienoja hevosia. Silti menestyminen ei ole lainkaan sanottua. Miten tässä vaiheessa toimii hevoskauppias? Myy hevosen tietty, herran tähden. Onhan se parempi könytä laadukkaalla hevosella, kuin jollain peräpihan pallerolla. Rahalle on paha sanoa ei.

Niin suurella ilolla kohtaisin tilanteen, jossa laatu ja taito kohtaavat. Välillä niin käykin. Hirvittävän usein hevosen laatu ja ihmisen taito kuitenkin kulkevat eri junissa. Milloin mitenkin päin. Miten saada ihmiset täyttämään säännöllisesti itsearviointilomakkeen?

Luoja, anna minulle viisautta lottovoiton hetkellä, koska sehän on tulossa, eikö olekin?

Hilppa, satasia.

Hilppa, satasia.

Milloin on aika hankkia oma hevonen?

me3

The happiest woman on earth.

Olin eilen Pullukan kanssa hetkosen tunnilla. En ollut ihan kokonaan tunnilla, vaan hengasin tuntilaisten seassa ja tein samoja harjoituksia. Se oli kivaa! Harjoituksessa pidennettiin ja lyhennettiin ravia ja tarkistettiin välillä avut pätkällä avoväistöä. Oikein nauratti miten ankea olen. Tai no en ankea, mutta hidas. Järki tajuaa hyvinkin nopeasti mitä pitää tehdä, mutta fysiikka tulee noin vartin perässä. Pullukka-polo on lisäksi sen verran jumissa jäisestä kelistä, että sen takapään verryttelyyn menee kolme varttia. Joka talvi sama juttu. Mutta pointtini: oli hauskaa!

Muistelin ensimmäisiä tunteja ensimmäisen IHAN OIKEAN oman hevoseni, eli Jaskan kanssa. Ostin sille uuden satulan, koska kaverit sanoivat, että niin kannattaa tehdä. Ostin sellaisen, joka oli satulakauppiaan mielestä hyvä. Tulos: En pystynyt istumaan suorassa, vaan satula kippasi minut etukenoon. Palasin satulakauppiaalle ihmettelemään, mutta hän oli sitä mieltä, että ihan ok:lta näyttää. Vaihdoin penkin kumminkin. Koin olevani radikaali.

Alku Jaska-hevosen kanssa oli haastavaa. Se oli villi ja muutenkin ihan pitkin kyliä. Pyysin paikallista ratsastuksenopettajaa pitämään meille tuntia. Muistan tunnista sen, että hän katseli pää kallellaan ja hoki ”enemmän eteen”. Yhteistyömme ei jatkunut. Hänkin oli varmaan hyvillään. Nyt kun muistelen meidän menoa, olisin aloittanut ratsukon korjaamisen ihan jostain muusta kuin ”enemmän eteen”. Siinä oli jo lähtökohtaisesti niin moni asia päin seiniä. No mutta, apu oli tulossa! Seuraava opettaja olikin jo vanha tuttu ja sai meidät ihanasti ruotuun, toki ajan kanssa. Kaikki muut hommat suoritettiin lopulta mitä hienoimmin, paitsi vaihdot. Niihin ei Jaskan mielestä ollut mitään syytä. Esteradallakin esim. ristilaukka korvasi monesti laukanvaihdon ihan hyvin. Kehittyminen siis oli mahdollista!

Oikein naurattaa ajatellam miten pihalla sitä oli. Jaskan kanssa opin jänne- ja selkävamman hoidon. Opin myös kenttäratsastusta ja pukkisarjoissa pysymistä. Opin myös, millaista paskaa on ajaa hevonen klinikalle ja jättää se sinne – lopullisesti. Ja että siitäkin noustaan.

Aloin muistella näitä juttuja, kun eräs tallikaverini heitti, että perusta Katja talli, toisin hevoseni sinne. Aloin nauraa aika kovaa. Naurun syy oli se, että en tunne tietäväni hevosista yhtään mitään, vaikka olen hösännut niiden parissa 40 vuotta. Joka siunaaman viikko opin jotain uutta. Ratsastuksesta ei tietysti voi puhuakaan – siinähän kukaan ei ole koskaan valmis. Varsinkaan minä.

Hevosen voi siis ihan hyvin ostaa, vaikka ei tiedä mistään mitään. On jopa parempi, jos ei tiedä kaikkea. Mitä enemmän juttelet Vanhan Liiton Konkareiden kanssa, sitä enemmän he kertovat mitä kaikkea kauheaa heille on tapahtunut ja mitä voi tapahtua. Ja se on totta. Mutta voi olla tapahtumattakin. Autoilu on silti riskaabelimpaa. Siinä voi lähte henki tosi helpostikin. Jos malttaa hevosenomistajana olla avoin uudelle ja valmis pyytämään apua, se menee ihan hyvin. Sekään vaan! Ei se satu!