Pitääkö tässä nyt olla mieltä liitosta?

Kuvassa hevonen ja järjestöihmisen vastakohta eli epäjärjestöihminen.

Kuvassa hevonen ja järjestöihmisen vastakohta eli epäjärjestöihminen.

Kerron nyt hieman itsestäni: en ole muistaakseni koskaan ollut yhdenkään järjestön/liiton pj, ja olen muutenkin vältellyt moisia luottamustehtäviä ihan tosissani. Taloyhtiön hallituksessa olin vuoden ja se riitti. Yhden ratsastusseuran hallituksessa olin myös vuoden, sekin riitti. Sanalla sanoen: en ole järjestöihmisiä. Kaikki voivat huoletta nukkua yönsä: en tule missään vaiheessa pyrkimään mukaan ratsastuksen politiikkaan.

Tällä hetkellä keskustelu käy kuumana, hallitukseen on tulossa muutoksia. Puheenjohtaja väistyy eikä suostu astumaan ehdolle enää. Osan mielestä se on hienoa, toiset ovat aivan maansa myyneitä. Voin tuumia, että eihän nämä hommat minua koske, mutta sehän ei välttämättä pidä paikkansa. Hyvinkin monet päätökset valuvat ihan alas asti. Mitä enemmän liitossamme on porukkaa, sitä vahvempia me ollaan, ja se taas tuo pattia esittää kysymyksiä eduskunnalle. Tällä hetkellä liiton jäsenmäärä on laskusuuntainen ja se voi tuoda mukanaan kriisin. Se on ainakin selvää, että jos jengiä ei ole tarpeeksi, me jäljelle jääneet maksamme enemmän per nokka. Sehän ei äveriäitä hetkauta, mutta kun valitettavasti heitä on liian vähän. Suuri osa harrastajista ja ammattilaisista ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Kyliltä kuuluu puhetta, että liitto kaipaa uudistusräjäytystä. Että kaikki uusiks vaan! Mikäs siinä, haluankin nähdä kuinka joku osaa rakentaa kaikkien kehuman liiton, joka edustaa rataesteratsastusta, kenttäratsastusta, kouluratsastusta, vikellystä, valjakkoa, issikoita, suomenhevosia, poneja, westerniä, working equitationia, ratsastuskouluja ja polocrossea. Unohtamatta vammaisratsastusta, vaellusta, ratsastusmatkailua ja huippu-urheilua. Ja silti taisi joku jäädä pois. Miten ihmeessä se on edes mahdollista, että kaikki voisivat olla tyytyväisiä? Ei mitenkään. Mutta onko mahdollista, että suuri osa haluaisi liputtaa liiton puolesta? Eiköhän.

Uskon, että hyvässä hallituksen jäsenessä on paljon samaa kuin hyvässä ratsastuksenopettajassa: pitkä pinna, hyvä ihmistuntemus, maltillinen ego, halu saada muut ymmärtämään ja toive onnistuneesta tiimityöstä. En näe, että tilanne vaatisi tuon kummoisempaa settiä. Itselläni on ainostaan halu saada muut ymmärtämään, joten unohdetaan meikä. Eräs kaveri sanoi,että eihän siellä hallituksessa kukaan yksin päätä mitään. Ei niin, ja sehän se vaikeus juuri onkin! Demokratia on haastavinta. Ja vaikka kuinka yrittää olla hevoshullu, niin politiikkaa se on, jopa hevoshommissa.

Yksi on varma: liiton haukkuminen ei auta mitään. Joko tekee jotain asioiden eteen tai pitää suunsa kiinni. Asioita tapahtuu vain jos joku tekee jotain. Jupisemalla mikään ei muutu.

 

Nuorisossa on tulevaisuus?

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Siinä harjoitellaan kommunikointia. Yli ikä- ja lajirajojen.

Juteltiin tuossa taannoin lapseni kanssa moikkaamisesta. Hän ihmetteli kun vielä löytyy aikuisia, jotka eivät moikkaa tai juttele lapsille tai nuorille. Arvioin kyseisten ihmisten olevan lapsettomia ja näin tottumattomia vähä-ikäisiin. Sitten aloin pohtia – hetkinen, tunnehan itsekin aikuisia, jotka eivät juttele nuorille. Miksikö? Epäilen, että samasta syystä kuin miksi heillä ei ole juurikaan asiaa minulle. (Paitsi jos ketään muuta ei ole nurkilla) Nuoret ja minä ollaan liian tyhmiä! Ei me tajuta! Näin lähes 50-vuotiaana ja kaksi lasta synnyttäneenä oikein naurattaa ajatus. Mutta nauru pois, sillä tottahan se taitaa olla. Toiset aikuiset eivät tajua, että nuorikin osaa puhua ja ajatella. Monesti jopa enemmän ja paremmin kuin vanhemmat esimerkit.

Samaan aikaan toisaalla kuulen, että eräässäkin hevostelijaperheessä lapsi sanelee mitä tehdään ja milloin ja mitä ostetaan ja miksi. Vanhemmat eivät USKALLA sanoa varhaisteinille vastaan, ettei se suutu. Onneksi en ole itse törmännyt moiseen ja voin leikkiä, että sitä ei tapahdu. Minulle tosin vakuutettiin, että tapahtuu kyllä, eikä ole edes yksittäistapaus. Mikä helvetti aikuisia vaivaa? Ovatko vaihtoehdot siis olla kokonaan puhumatta asioista tai myötäillä joka asiaan?

Minä sain ensimmäisen kasvatusvinkkini synnytyslaitoksella ykköstä imettäessä. Se ei meinannut oikein sujua, niin kätilö ilmoitti: ”Kuule Katja, se rajojen vetäminen alkaa niinku nyt.” Ymmärsin heti. Ei olekaan sellaista ikää, kun lasta RYHDYTÄÄN neuvomaan ja komentamaan. Se on saman tien tai muuten menee vaan vaikeammaksi. Helpommalla pääsee jos pitää kanavat auki koko ajan. Ei jää vaivaamaan, että miksi en sanonut ja sanoinko pahasti. Kyllä ne sitten ilmottaa.

Miksi nuoriso sitten vetäytyy kuoreensa? Rohkenen väittää, että me aikuiset ollaan välillä HIEMAN pelottavia. Toiset enemmän kuin toiset. Eräs kaveri kertoi juuri, että tunnin jälkeen, taluttaessaan hevosta sisään, jostain ampaisi paikalle nainen, joka huusi kuin palosireeni, että HEVOSTA EI TALUTETA NOIN, MIKÄ HEVOSIHMINEN SINÄ MUKA OLET. Aikuisena ihmisenä ystävääni tietty nauratti koko tilanne, koska mitään TILANNETTA  ei ollut. Joku HENKILÖ vaan halusi ilmaista ylemmyytensä hiukka jyrkällä tavalla. Näillä konsteilla saa hiljaisemman ihmisen mykkenemään ikihyviksi.

Ei kai kukaan enää kaipaa aikaa, jolloin ratsastuksenopettajalle puhumisesta meni yöunet? Kuinka aina sai huutoa joka helvetin asiasta. Edelleen on talleja, joiden ilmapiiri riippuu yhden ihmisen läsnäolosta tai poissaolosta. Tiedätte kyllä, työpaikoillakin on sama juttu.

Minä uskon, että puhuminen on pitkässä juoksussa helpompaa, vaikka olisi vaikeakin asia. Puhumalla se ikään kuin loppuu se venkoilu ja elämä jatkuu. Sen kun uskoisi sitten itse näin ensialkuun.

Hei ja arvatkaa mitä! Tajusin juuri, että tämähän pätee myös varsankasvatukseen! Kummunikoidaan ajoissa! Jee!

Ratsastusmuoti, miksi tulit niin myöhään elämääni?

Koirian hihnat muuten ohjina.

Koiran hihnat muuten ohjina.

Mikään ei ole ihanampaa kuin muistella menneitä! Sitten tiedätte, nuoret, mutta ette vielä. Erityisen hauskaa on muistella menneitä muotivirtauksia. Ja etenkin ratsastusvaatteiden sellaisia.

Silloin kun minä hevoshulluunnuin, vain rikkaimmilla oli ratsastushousut. Ne olivat ilman muuta beiget. Kypärän saattoi saada lahjaksi jo varhaisessa vaiheessa, mutta sitäkään ei arvattu hevillä ostaa, kun oli niin kallis hankinta. Raippa sopi monen budjettiin. Kai silloin oli jotain kouluraippojakin, mutta en sellaista koskaan nähnnyt. Näin vain RAIPPOJA. Oli ainoastaan yksi malli. Siinä oli rannehihna, ettei putoa. Kalliiksihan se tulee jos se katoaa taas johonkin.

Nykyään  raippoja saa ilmaiseksikin, mutta kalliista voi maksaa, ja maksetaankin, helposti toista sataa. Raipasta! Nykyään se on vain raippa. Ennen sekin oli aarre.

Joidenkin äidit yrittivät muinoin ommella tyttärilleen ”ihan oikean näköiset ratsastushousut”. Se oli hirveää. Ihan sama kuin äiti yrittäisi ommella Leviksen farkut. Ei se vaan mene niin. Onneksi oma äitini ei edes yrittänyt. Muistan ajatelleeni, että huomaisikohan kukaan jos laittaisin äidin beiget housut ja mustat kumisaappaat? Että huomaisikohan kukaan, etteivät ne ole ”oikeat”? Tuskin.

Tollai oisin kulkenu jos ois ollu.

Tollai oisin kulkenu jos ois ollu.

Käsite RATSASTUSTAKKI tarkoitti pelkästään ja yksinomaan kisatakkia. En muista tunteneeni ketään, kellä olisi ollut ihan oikea ratsastustakki. Muistan kyllä miettineeni, että olisi näyttävää lähteä suoraan  koulusta Myyrmäestä Hakunilan Poni-Hakaan sonnustautuneen ns. koko settiin, eli vaaleisiin ratsastushousuihin, mustiin saappaisiin ja punaiseen ratsastustakkiin. Näin ei koskaan päässyt käymään ja harmittaahan se. Vastapainoksi paahdoin bussissa kypärä päässä ja raipan lenkki asianmukaisesti ranteen ympärillä. Melkein sama.

Takkina meni siis se takki mitä äiti ei enää antanut käyttää koulussa, koska se oli ”epäsiisti”. Koviksimmat saattoivat tulla tallille untuvatakissa. Itse en rohjennut. Äiti olisi saanut raivarit.

Nahkainen ratsastussaapas oli jotain maailman hienointa. Niitä näki lähinnä ratsastuksenopettajilla. Isona minäkin hankin tuommoiset, tuumin ja hiippailin pitkin kumisissa ratsastussaappaissa. Niissähän tuli varpaisiin helvetillisen kylmä, mutta so not. Näyttipä hyvälle ainakin. Astetta edistyneempänä hankin kuminahkaiset sappaat. Juma miten hienot ne oli, siis puhtaana.

Jostain syystä tämän vaatehomostelu-osion jälkeen oltiin koviksia ja ainoa ratsastukseen tarkoitettu vaate ylläni oli ratsastushousut. Ne oli ankaran säästämisen jälkeen tilattu Ma-Nulta, niin kuin olen joskus kertonutkin. Tässä vaiheessa alkoi olla noloa esiintyä tavallisissa, beigeissä housuissa, joissa on KANGASPAIKAT. Kokomokkapaikat oli lähes mahdotonta pitää kunnossa, mutta ne oli silti AINOAT OIKEAT. Ei sitten vaan pesty kovin usein. Ihmekös ne kesti 10 vuotta.

Tähän kohtaa villitys saavutti CHAPSIT. Se taisi olla ensimmäinen viisas villitys! Oli ihanaa pukeutua chapseihin kun oli sairaan kylmä ja hevonen alla villi. Chapseilla pysyi kivasti selässä eikä tullut kylmä. Varpaillekaan, sillä niissä oli talvella huopikkaat.

Tämmöset ku ois saanu!

Tämmöset ku ois saanu!

Kypärää en nähnyt varmaan kymmenen vuoteen. Nykyään en edes tunne ketään, joka ei käyttäisi kypärää. Miten se voi olla tiellä? Siis minkään tiellä? Nuoruus = tyhmyys.

Suora leikkaus miljoonien vuosien päähän, 90-luvun lopulle. Ostin erään ratsastustarvikeliikkeen loppuunmyynnistä UNTUVAISEN KYRA K-TAKIN JA KALLIIT MINICHAPSIT. Menin uudelle tallille aivan leuhkana uusissa vehkeissäni. Esittelin innoissani tuleville tallikavereilleni, että kattokaas miten hienot uudet varusteet olen ostanut! Tulevat tallikaverini katsoivat minua pää kallellaan, eivätkä sanoneet mitään. Sitten tajusin, että varusteeni olivat VANHAA MALLISTOA. Tähän oli tultu.

Kiitän kaikkia valmistajia siitä, että minun ei tarvitse enää kulkea asunnottoman näköisenä, JOS EN ERIKSEEN HALUA. Kiitän Hipposportia siitä, että ratsastusvaatteeni ovat sopivat ja kauniit ja niissä on soveliasta kulkea julkisilla paikoilla. Ilman Hippoa tilanteeni tuskin olisi muuttunut mihinkään sitten 90-luvun lopun.

Coming soon to nearest Kavioliitossa 30v: muotinäytös – syksyn fäsön!