Pitääkö olla huolissaan?

Tässä pyydetään hevoselta kuuliaisuutta.

Tässä pyydetään hevoselta kuuliaisuutta.

Niin kun tiedämme, yhdellä on yksi vaiva ja toisella toinen. Moni lenksuttaa menemään koko elämänsä niin, että toinen jalka on pidempi kuin toinen, eikä tunnu missään. Joku taas vammautuu välilevypullistumasta loppuiäksi. Tunnen ihmisiä molemmista osastoista, eläimistä vähemmän, hevosista ehkä vähiten. Hevosella on siitä erityinen tilanne, että senhän pitää liikkua taakka selässään toisin kuin ihmisten tai koirien. Niinpä hevosen pitää olla vähän kestävämpi kuin mitä omiin tarpeisiin tarvittaisi.

Ratsastuskoulu on hyvä paikka pällistellä monia erilaisia hevosia samalla kertaa. Vielä paremman kuvan lössistä saa, jos katsoo yhden aloittelijaryhmän ja yhden pitkälle edistyneiden ryhmän samoilla hevosilla. Saattaa valjeta, että on hevosia, jotka vetävät säästöliekillä, jos ei varsinaisesti tarvitse yrittää, mutta näyttävän kykynsä, jos osataan pyytää. Sitten on niitä, jotka jolkottavat surutta aloittelijoilla ja suuttuvat, kun aletaan tivata  lisää. Syitä suuttumiseen saattaa olla monia: lihakset jumissa, kiima ja vatsaa vääntää, tai ihan vaan epäselvät ohjeet. Mistä ihminen sitten tietää missä mennään? Onko ookoo pyytää hevoselta enemmän, jos se kertoo ilmeellään, että en halua? – Jos hevonen on lihaksistaan hiukka juntturassa, vaivihkaisella pyynnöllä lihaksille tai millekään muullekaan ei tapahdu mitään, vastaa ratsastuksenopettaja. On otettava kovemmat keinot käyttöön. Ihan niin kuin omien lihasjuntturoiden kohdalla, sillä se lähtee millä tulikin. Reippaalla ja suunnitellulla liikunnalla.

Ammattitaitoinen opettaja tietää paljonko miltäkin hevoselta voi pyytää. Miten sen oppii itse? Ajan kanssa. Mikäli hevonen kulkee tasaisesti kaikilla neljällä jalalla eikä arista selkää, siltä voi pyytää asioita tuntematta huonoa omaatuntoa. Se ei mene rikki. Mikäli käy ilmi, että siltä ei kerta kaikkiaan luonnistu mikään, ei taipuminen, eteenpäin liikkuminen tai kaasu/jarru, jotain on pielessä. Hevonen kyllä alkaa normaalisti liikkua paremmin, kun lihasjumit pehmenevät – ihan niin kuin itsekin alat.

Otetaan esimerkiksi Pullukka. Sitä ei yletön työnteko kiinnosta juurikaan. Se yrittää päästä helpolla, koska esim. kokoaminen on sille rakenteensa johdosta haastavaa. Kun se sitten määrätietoisen ja sinnikkään pyytelyn tuloksena taipuu, se menee melkein itsestään, niin hieno se on. Kun se saa kohotettua itsensä hyvään muotoon, se leijailee.

Oma suhtautumiseni urheiluun on hyvinkin samankaltainen. En millään viitsisi juosta kymmentä kilometriä, mutta jos on joku jankkaamassa, että juokse nyt vaan, niin perhana miten hieno fiilis on lopussa. Voisin jatkaa loputtomiin! Pullukka on juuri samanlainen. Etsii tekosyitä sieltä ja täältä. Eikö vois mennä vasemmalle, entäs oikealle. Voisko voltata kulmissa, en viittis millään taipua. Saanko nostaa laukan vain etujaloilla.

Jämäkkyys ei aina tarkoita voimaa. Se tarkoittaa sitä, että tiedät mitä haluat, ja tarkistat ovatko omat ohjeesi selkeät, ja sitten pyydät niin monta kertaa kun on tarvis, että asia toteutuu. Säälimään ehtii sitten tunnin jälkeenkin.

Ja kuka sen sanoi: kunnon vastalaukka pesee huonon hierojan mennen tullen!

Rasittunut hevonen on onnellinen hevonen

Olen rasittunut, antakaa minun levätä!

Olen rasittunut, antakaa minun levätä!

Nyt kun ulkona sataa kaikkea mahdollista mitä siellä nyt voi sataa ja minä istun sohvalla (enkä missään nimessä aio mennä tallille, siellä on kuulemma sähkötkin hetkellisesti poikki) odottamassa huomista päivää, on hyvä hetki pohtia hevosen liikuttamista. Tässä on nimittäin tullut 20 vuoden aikana liikutettua hevosta hyvin ja huonosti. Taas vetoan myös eläinlääkäri Liisa Harmoon, joka mainitsee aina, kun avaa suunsa, että harrastehevoset liikkuvat pääsääntöisesti liian vähän. Ja se on muuten tosi.

Kävin joskus muinoin ratsastamassa muutaman kerran paria kenttähevosta, ihan liikutusmielessä. Toinen niistä oli nuori ja touhukas. Myös hoitaessa (suom. puri ja saattoi potkiakin). Oikein dynaamisen tunnin tahi ratsastuskerran jälkeen se oli sen sijaan oikein kiva, sellainen ”korvat hörössä kohti tulevaisuutta” -tyyppi. Omistaja sanoi silloin ääneen suuren viisauden: ”Rasittunut hevonen on onnellinen hevonen.” Hetken hymähtelin, kunnes tajusin, että pirulauta, näinhän se on. TÄMÄ on se syy, miksi kilpahevoset osaavat käyttäytyä. Niiden energia kohdistetaan sinne minne kuuluukin. Sitä kulutetaan, töitä tekee sekä kroppa, että aivot. Ihan kuin ihminen urheillessaan. Jostain syystä URHEILUN JÄLKEEN ON HYVÄ OLO. Ja kappas, niin muuten on hevosellakin!

Oli aika, jolloin motivaationi antoi odottaa itseään. Silloin hipsuttelin Pullukan kanssa hiljakseen ympäriinsä, koska EN JAKSANUT/VIITSINYT mennä kunnolla. Ja kun en jaksanut mennä kunnolla, hevonen ei jaksanut edes yrittää. Minä en ollut tosissani, eikä muuten ollut hevonenkaan. Molempien kunnot olivat surkeat, ennen kaikkea pääkopasta. Ilokseni voin todeta, että tilanne on tänä pänä toinen.

Keväällä otettiin tähtäimeksi, että Pullukka ei olisi nimensä veroinen kisakaudella. Tiedettiin kyllä, että se vaatii hirveää viitseliäisyyttä, sillä Pullukka jos kuka syö enemmän kuin kukaan ehtii jumpata. Sillä aikaa kun laiska äiskä oli viidakossa seikkailemassa, lapsi otti treenaamisen tosissaan: 2-3 kertaa viikossa oltiin tunnilla, muuten kiiruhdettiin maastossa tai kentällä. Hevonen pyöristyi lihasten kohdalta ja pieneni mahan kohdalta. Samalla siitä tuli TYYTYVÄISEMPI. Ei Pullukka koskaan mikään kauhea valittaja ole ollut, mutta kilpahevosena (hyväkuntoisena) se oli selvästi onnellisempi kuin löysäilijänä. Oho! Onko tämä siis ihme? No ei! Kyllähän jokainen meistä voi paremmin, jos on hyvässä kondiksessa, eikö!

Joten sinä, joka tunnistat itsesi laiskaksi ratsastajaksi: hanki kupeeseesi touhukas ratsastaja! Jollet jaksa itse, pyydä, että joku toinen tekee sen. Aina löytyy ihan hyviä ratsastajia, jotka jaksavat puurtaa tunneilla. Siitä iloitsee sitten jo sekä hevonen, että omistaja. Ja by the way: ei ne tunnit omistajallekaan tee pahaa.

Ehjästä hevosesta iloitsee koko perhe

Ehjä ratsu, selässä ehjä lapsi.

Ehjä ratsu, selässä ehjä lapsi.

Kyllä se on sillä lailla, että vaikka hevonen on minkä värinen, sukuinen, kykyinen tahi mallinen, niin terveys on sen arvokkain ominaisuus. Justiinsa juteltiin päivällä lapsen kanssa, että kyllä me ollaan onnekkaita, kun Pullukka on ollut niin pitkään niin ehjä. Samoihin aikoihin kun Pullukka tuli perheeseen, meidän tallille ilmestyi nuori, todella lupaava estetamma. Jossain vaiheessa siitä tarjottiin aivan valtavia summiakin, oli se sen verran laadukas yksilö. Kuinka sitten kävikään: tamma hajoili paikasta jos toisestakin ja siirtyi synnytysjaostoon, jossa toivottavasti suorittaa menestyksekkäästi. En ole sen koommin kuulut ratsusta mitään.

Muistan yhden kerran entisellä tallilla, kun olimme jossain mielenhäiriössä Pullukan kanssa ilmoittautuneet vierailevan kouluopen tunnille ja saimme osaksemme käytännössä väsähtäneen katsauksen. Sen ymmärtää, emme olleet koulussa kovinkaan eteviä – siis YHDESSÄ. Samassa ryhmässä oli iso kimo ruuna, jota opettaja kehui maasta taivaaseen. Sinne taivaaseen se taisi sittemmin lähteäkin, joku mystinen hermovika sillä ilmeni.

Ensimmäinen heppani oli kerran kahdeksan vuoden aikana ep, silloin epäiltiin vanhaa jännevammaa. Käpälä parani muutaman viikon levolla. Väärä hälytys. Toisella hevosellani oli jännevamma, yskä, joka oli niin kova, että hevo melkein kaatui, useampi ähky ja toki selkä kipeä liian kapeaksi jääneestä satulasta. Siinä tuli jo hieman harjoiteltua hevosen omistamista. Kerää koko sarja!

Näistä ratsuista olen oppinut sen, että pikkuasioihin kannattaa kiinnittää huomiota, mutta ei heti tarvitse rynnätä klinikalle. Jo pelkkä erilaisen tunteen tajuaminen saattaa auttaa. Myös hevosen henkistä puolta on ihan viisasta seurata. Joitain hevosia ei riivaa koskaan mikään, toisilla menee pienestäkin kuppi nurin. Mitä paremmin tietää mistä, sen mukavampaa yhteiseloa sen kanssa voi viettää. Jos naapuri sanoo, että hevosesi ontuu, etkä ole itse huomannut, kannattaa alkaa tarkkailla omaa huomiokykyään. Epämääräisyydet tuntuvat yleensä selästä käsin parhaiten.

Oma hevonen voi olla hyvä ratkaisu jopa säästösyistä, jos hevonen sattuu pysymään terveenä. Mikäli perheessäsi on vaikkapa kolme ratsastajaa, oma heppa on jo aika hyvä ratkaisu. Hoitajia riittää ja kulut jäävät maltillisiksi. Mikäli taas hevonen on kipeä, sen pitää ymmärtää kuuluvan asiaan. Hevosen omistaminen ratsastussyistä ei ole riittävän pätevä syy, tai on, mutta silloin oletusarvo on liian korkea. Hevosen omistaminen, koska haluaa olla hevosen kanssa, on hyvä syy. Siihen sisältyvät myös mahdolliset loukkaantumiset, toipumuiset ja hoidot. Ne kuuluvat kuvioon, turha niitä on kiroilla. Jos yhden hevosen kanssa on tuuria, toisen kanssa tuskin on. Aina jossain vaiheessa ne leviää kuitenkin pitkin, ja sellaista se on. Itsekkäistä syistä(= MINUN ON PÄÄSTÄVÄ RATSASTAMAAN PÄIVITTÄIN) ei hevosta kannata hankkia. Jos hevonen on kipeä, siitä kärsii koko perhe: äiti on pahalla tuulella kun ei pääse ratsastamaan. Voivoi.