Hevoset vanhenevat eri tahdeissa

Me ollaan ihan hyviä, vaikka ollaankin keski-iässä.

Me ollaan ihan hyviä, vaikka ollaankin keski-iässä.

Ensimmäinen oma hevoseni oli ihana Korppu. Tuo neuvokas kouluruuna hallitsi sekä vaativan liikkeet, että käsistä lähtemisen maastossa yli 25-vuotiaana. Kun sain hänet elämääni, hän oli 21 v. Aivan teini, jos minulta kysytään. Vielä 27-vuotiaan hän kiikutti ihmisiä mihin lystäsi. Kerran jouduin itsekin kävelemään maastosta kotiin, koska Korppu otti hatkat. Laukkasi kilomerin verran kovaa hiekkatietä eikä ollut moinaankaan.

Korppu.

Korppu.

Pullukka on nyt 16 ja puhun hevosesta ikääntyvänä olentona. Aivan hullua. Toki Pulde on synnyttänyt yhden lapsen ja hallinnut kilpa-areenoja 135-tasolla ennen 10 ikävuotta, mutta silti. Nuoreltahan se kuulostaa. Saattaapi olla myös rakenne, joka jäykistää toisinaan. Pullukalla ratsastetaan optimaalisella pohjalla optimaalisin elkein. Liikunta ja lepo pyritään jakamaan maksimaalisen hyvässä suhteessa ja ravintokin vielä. Hänestä välitetään JOKA PÄIVÄ, prhaimpina monta kertaa. Korppu pärjäsi muutamalla lenkillä viikossa.

Muistan aikanaan Korpun kanssa harrastessani törmäsin muinaiseen olympiahevoseen, Pakistaniin. Korppu ja Pakistan olivat saman ikäisiä (tuolloin kai 25) ja Korppu oli aivan nuorikko ja Pakistan totaalinen eläkeläinen. Toki Korppu oli myös pienempi, se vaikuttaa asiaan. Pakistanilla oli ollut rankempi työnkuva, ja tokihan se kuluttaa.

Olen törmännyt suomenhevosiin ja poneihin, jotka ovat raikkaasti yli kahdenkympin ja täysin vedossa. Puoliverisiin moisiin törmää harvemmin. Jotenkin niihin aletaan suhtautua vanhoina jo 15-vuotiaana. Miksi? Minä suutun, jos minulle tarjotaan penkkiä bussissa. En ole vanha, olen keski-ikäinen. Mihin joutui määritelmä, jonka mukaan 16-vuotias hevonen on parhaassa iässä? Eikö se enää pidä paikkansa?

Myös käsite ”nuori hevonen” on muuttunut. Aikanan muistan ratsastelleeni nuoria tuontihevosia, ja ne olivat 7. Ei saanut mennä harjoitusravia, koska selkä ei ollut vielä valmis siihen. Jaahas? Ei varmaan nykyään mielletä sillä tavalla?

Otetaan siis hevoset hevosina, iästä riippumatta. Ja ihmiset myös!

T. Keski-ikäiset Pullukka ja Katja

Olen poniäiti ilman ponia – ja syön pullaa

16426000_1245308232223475_7396593593657646778_n

Tähän on tultu. Perheessämme on kaksi hevoshullua ja yksi aikuinen, joka maksaa koko potin. Toinen aikuinen maksaa pojan harrastuksen, joka tietenkin maksaa suurin piirtein satasen vuodessa. Hyvää joulu kaikille! Matkan varrella on tullut makseltua lapsen ratsastuskouluhommia ja siinä kupeessa omaa hevosta. Joskus se tuntui paljolta. Nyttemmin on taas mittasuhteet pompsahtaneet paikoilleen, kun olen kaukaa viisaasti teettänyt tammalleni lapsen, jotta siitä saadaan kivasti sitten seuraava hevonen perheeseen. Samaan aikaan olen seurannut sivusta kuinka lapsi on kehittynyt ratsastajana  ja olen koko ajan toivonut, että jossain vaiheessa se osaa mennä Pullukallakin. Nyt se hetki on tässä. Yhtäkkiä se onkin lapsi, joka ratsastaa Pullukalla paremmin kuin minä, ja minä olen TYYTYVÄINEN. Käyn salilla ja annan lapsen säätää hevosen kanssa. Maksan selkä vääränä valmennukset sun muut jutut ja hiihdän rinnalla risoissa kuorihousuissa. Jotenkin tuntuu, että tästä täytyy pitää kiinni, koska kohta se on takana. Sitten lapsi on jo lähtenyt johonkin maailmalle ja minä keventelen täällä taas kaikessa rauhassa.

Pullukka on nyt 16, ja kerrassaan kamalan onnellinen päästessään hyppäämään. Tänäänkin se oikein keskittyi suorittamaan tehtävät huolellisesti. Juuri koskaan en näe Pullukkaa niin onnellisena kun silloin, kun hän suorittaa hyppytehtävää. Ja se vaimea leuhkuus, kun se suorittaa kaiken moitteetta, ja ihmiset kentän laidalla ihmettelevät, että onpa se hieno. Itse olen repeämäisilläni liitoksistani, vaikka istunkin kentän laidalla ja pidän namipalaa taskussa ja loimea kädessä. Se on kunnniatehtävä.

Tältäkö se tuntuu, kun oma kunnianhimo siirtyykin toiseen kroppaan? Ylpeyteni kohdistuu hevosen hoitoon, siihen, että tiedän mitä se tarvitsee ja miten se tehdään onnelliseksi. Ja tiedän, miten lapseni tuupataan eteenpäin hoitamaan itse valmentajasuhdettaan. Minä en heidän juttuihinsa puutu. Syön pullaa kentän laidalla. Tänäänkin söin jotain puustia ja menin sen jälkeen käymään vessassa. Peilistä huomasin, että nenääni oli jäänyt pieni keko tomusokeria pullan päältä. Arvatkaa miltä se näytti? Niin, ”nyt ymmärrämme miksi Katja on aina niin virkeä ja iloinen.”

Kauan eläköön pulla-doping ja seuraava ratsastajapolvi! Sunnuntaina  taas kisat.

 

Kaikki ihmiset ja hevoset eivät sovi yhteen

Hyvä parivaljakko!

Minulla säteilee polla.

Kuinkahan monta vuosikymmentä tuli harjoiteltua ratsastusta kunnes tajusin, että en välttämättä olekaan maailman paskin, vaan en vain osaa ratsastaa jotain tiettyä/tiettyjä hevosia. Pääsin tämän ajatuksen jäljille kun luin jonkun suomalaisen kouluratsastajan haastattelua jostain. Kuvaavaa on, etten ollenkaan muista kenestä oli kyse. Pointti oli se, että ihminen hakkasi päätä seinään yrittäessään hevosella jos toisellakin ja vasta sitten kun SE OIKEA osui kohdalle, homma alkoi sujua. Hänellä toki kyse oli kilpailemisesta, itselläni ihan vain itseni voittamisesta. Että etenisin henkilökohtaisesti johonkin, saisin fiiliksiä.

Muistan kokeneeni moisia fiiliksiä joskus nuorena. Ne jäävät mieleen. Kerran, olin jotain 12, opettaja pisti kesken tunnin minut vaihtamaan hevosta yhden toisen kanssa, koska se toinen ei saanut poniaan MIHINKÄÄN. Meinasin haljeta ylpeydestä kun tunsin jo selkään noustessa, että homma lähtee toimimaan. Osittain siksi, että tahtotilani (anteeksi sana) oli väkevä, mutta osittain siksi, että opettaja uskoi minuun. Osasyy saattoi olla sekin, että jostain syystä tajusin millä kikalla hepan sai liikkeelle. Tai en ainakaan estänyt sitä liikkumasta.

Moni on sanonut, että jos tavallinen tallukka lätkäistään aivan kertakaikkisen huippukouluratsun selkään, hevonen ei kulje MIHINKÄÄN. Uskon sen kokeilemattakin. Muutenhan kaikki meistä olisi huippuja, jos se pelkästään hevosesta olisi kiinni. Tai silloin kannattaisi vuokrata omaa huippuhevostaan puhtaisiin valokuvaustarkoituksiin.

Isoilla esteradoilla seikkailevat ratsastajat ovat myös jotain ihme taikureita, eivätkä silti edes samanlaisia keskenään. Yhdellä hienosti toimiva hevonen ei toimi toisella ollenkaan. Kuinkahan moni huippuhevonen on myyty johonkin kauko-itään tai Ukrainaan, eikä niistä ole sen koommin kuultu? Niinpä. Kun katselee jotainWorld Cup -rataa, on vaikea kuvitella, että jotain niistä hevosista olisi ”vaikea ratsastaa”. Niin tasaisilta ne näyttävät. Ja silti –  yhdellä hyviä, toisella huippuja.

Pullukka on niin tottunut minun häsläämiseeni, että se on todistajien läsnäollessa ainakin kahdesti noussut pystyyn ammattilaisen ollessa selässä. ”Miksi et tee niin kuin äiti, teet väärin.” Pullukalle kaikki tyylilajit eivät käy. On siellä moni yrittänyt. Minä jatkan edelleen yrittämistä. Ilahtuneena totean, että lapsi on oppinut ratsastamaa Pullukalla hienosti. Siinä voi olla ylpeä kahteen eri suuntaan. Viikonloppuna taas kisataan!