Mitä täällä oikein tapahtuu? Pullukka Horse Showssa!

IMG_0947

Pullukka keskittyy oleelliseen.

Siinä on tiettekö semmonen juttu, että ihminen on aika lailla oman roolinsa vanki. Itse olen profiloinut itseni puskaratsastajaksi ja näin muodoin myös hevoseni on ns. puskahtavaa sorttia. Ymmärrän toki, että tarvittaessa kykyni yltävät hieman pidemmällekin, mutta en vahingossakaan kuvittele olevani mikään erityinen. Myöskään hevosellani en arvaa leuhkia ylimääräisiä, paitsi sen luonne on pitkästi yli kympin. Se on fakta.

No, sitten tuli identiteettikriisi.

Päätettiin lapsen kanssa, että josko sitä sitten rypistettäis vielä viimeset ilmat Pullukasta ennen kuin laitetaan hänet lastentekoon taas, mikä onkin hänelle mieluisa tehtävä. Sovittiin keväällä yhdessä, että Amateur Tour hoidetaan niin pitkälle kun se nyt vaan onnistuu. Tähtäimenä oli päästä, huom PÄÄSTÄ Horse Showhun, mutta siinä kaikki. Missään vaiheessa ei kuviteltu, että näillä spekseillä oikeasti tähdättäisiin johonkin MERKITTÄVÄÄN. Kokemusta lähdettiin hakemaan, ja hauskaa meininkiä.

Hevosella ja lapsella on selvästi hauskaa!

Hevosella ja lapsella on selvästi hauskaa!

Ja sitten tulee tämä. Keskiviikkona kaikki itkee jännitystä ja ainoa rauhallinen hahmo perheessä on Pullukka. Radalle mennessään eivät onneksi tienneet, että äiti lakkasi hengittämästä jo hyvissä ajoin. Radan edetessä äidin itku yltyy ja menee naurettavuuksien puolelle. Tämähän on harrastus, ei elämän ja kuoleman kysymys! Ja kun valkenee, että tulos on nolla-nolla, hell breaks loose. Äiti itkee ja huutaa, lapsella ei meinaa naama riittää hymyyn, hevosella on ilme ”vihdoinkin te tajusitte, että paikkani on suurilla areenoilla”.

Sitten kotiin ja krooh.

Aamu kaksi. Matkanteko sujuu jo rutiinilla, jännitys ei ole enää ihan yhtä halvaannuttavaa kuin keskiviikkona. Itse työskentelen tapahtumassa, lapsi valmistautuu kavereineen Pulden kanssa. Radalle tullessa äiti on taas pyörtymäisillään, mutta ei enää itke. Lapsi ja eläin pääsevät vauhtiin – JA VOI KIROSANA MITEN JÄRKYTTÄVÄN HYVIN HE SUORITTAVAT PUHTAAN RADAN! Olen taas menettää tajuni kun valkenee, että Pullukka ja lapsi ovat sijalla 3! JA MENEVÄT FINAALIIN!

Kattokaa ny!

Kattokaa ny!

Okei, tässä tullaan tähän roolitukseen. En IKINÄ voinut kuvitella, että meidän perheessä mennään finaaliin. En siis lainkaan aliarvioi Pullukan ja lapsen kykyjä, vaan lähinnä tuumin, että muut on NIIN kovia. Meillähän on kuitenkin suhtauduttu melko lungisti treenaamiseen, ei mitään hampaat irvessä -hommaa. No, totuushan olikin sitten, että ME OLLAAN MAAILMAN KOVIMPIA.

En ollut LAINKAAN miettinyt esim. kuljetusta perjantaille. Tai hevosenhoitajaa. Tai että ehtisin itse auttaa. Onneksi olen hoitanut lähimmät ihmissuhteet niin hyvin, että hommat hoitui. En voisi olla kiitollisempi valmentajalle, joka ottaa pyytämättä täyden vastuun mun superkaksikosta. Rakkautta Petralle!

Finaaliradan nähdessäni taisin urpo sanoa ääneen, että aha, tohon kympille pysähtyy. No niinhän se teki. Kolmas hyppypäivä oli Pullukalle ihan liikaa ja sen huomasi. Lapsi sai kuitenkin kannettua hepan TODELLA HIENOSTI läpi radan! Lopputulos yhdellä puomilla ja yhdellä kiellolla aikavirheineen 9 virhepistettä. Kerrassaan mykistävä suoritus. HATTU PÄÄSTÄ, HYVÄT NAISET JA…NAISET.

Pullukka jää nyt kisaeläkkeelle ja jatkaa elämäänsä vapaaherrattarena. Miehen metsästys on jo käynnissä, astutus on näköpiirissä keväällä 2018.

Tulokset täällä

LÄÄH <3

Hevosenhoitaja poseeraa Pullukan kanssa Syysmallisto 2017 -kuvissa.

Hevosenhoitaja poseeraa Pullukan kanssa Syysmallisto 2017 -kuvissa.

Ihan hirveetä, paniikki, kriisi ja *pökert*

"Katja hei, ota ihan iisisti! Me hoidetaan!"

”Katja hei, ota ihan iisisti! Me hoidetaan!”

Tässä sitä nyt ollaan! Olen äiti, jonka lapsi osallistuu kilpailuun. Olen ihan varmasti maailman ainoa äiti, jonka lapsi on koskaan osallistunut mihinkään kilpailuun, missään. Olen myös ainoa, joka meinaa pyörtyä lapsensa puolesta. Todellisuudessahan tämä kaikki on vain kivaa, mutta meikä meinaa kuolla. Onneksi on töitä.

Justiinsa saavui jäähallilta. Horse Show’n ydinkonttori muutti sinne perjantaina. Koko viikonloppu siellä on rakennettu pohjaa. Eilen alkoi kaiken muun rakennus, tänään oli jo täysi tohina päällä. Ihaillen seuraan ihmisiä, jotka tietävät täsmälleen mitä pitää tehdä ja missä, vaikka itse olen sekaisin kuin seinäkello. Palaveerasin nopeasti Ylen tv-lähetyksen ohjaajan kanssa ja sovimme asiasta jos toisestakin. Kävimme myös kollegani Teemu Ahteen kanssa harjoittelemassa Suomi 100 -esityksen juontoja. On se nimittäin hieno näky, kun areena on tulvillaan hevosia! Ja suuri osa niistä suomenhevosia vieläpä. On Ypäjä Tarjaa ja ketä meitä oli!

IMG_0863

Pilvi Tuominen sai hetken koko areenan itselleen! Hevonen oli sitä mieltä, että se on vähintä mitä hänelle voi tarjota.

IMG_0862

Kouluratsastajat Bergh ja Ehrnrooth harjoittelemassa Suomi 100 -showta. Tässä ilman hevosia. Ette varmaan huomannut.

IMG_0861

Siinä ne maailmanluokan esteet valmistuu! Arvatkaa miten herkullinen käry! T.Nimim. Tussikin haisee hyvälle

IMG_0860

Vikellysratsu Bridon ottaa löysin rantein, vaikka tippuis komeetta pihaan.

Pystyn vain vaivoin pitämään sisälläni sen kauhun, joka kohoaa jokaisella kerralla kun joku kysyy Pullukasta.

Tänään on viimeisen reenin aika. Kaavailtiin, että rentoa laukkailua pitkin tanteretta, eikös se ole hyvä plääni. Sitten heppa pyykkiin ja toiveet Taivaan isälle, ettei se nuku naamallaan kakassa (usein kyllä nukkuu). Huomenna nimittäin on jo ns. paskat housussa. Mitään ei voi enää ottaa pois! Kaikki on tehty! Lapsi aamulla siis tallille ja itse kyyrylaukkaa jäähallille tehtäviä hoitelemaan. Tosin 10.45 paahdankin jo Yle Puheelle kertomaan kiehtovimpia yksityiskohtia tämän vuoden Horse Show -tapahtumasta. Tänä aamuna oltiin Rva Bottaksen kanssa MTV:n Huomenta Suomessa. Mikäs ihmisen on heräillessä viiden jälkeen, jotta pääsee telsuun. Emilia kisaa huomenna uudella Joli-ratsullaan Lucky Winners-sarjassa iltapäivällä neljän korvilla. Tsempit sinnekin! Saattaapi tosin Bottaksen rouvalla olla kisarutiinia hiukka enemmän kuin Pullukalla ja tyttärelläin.

Raportoin kohteesta taas niille, jotka eivät pääse paikalle. Ja te, jotka pääsette: nähdäääään!

Ja viime hetken liput täältä (muistakaa kopioida linkit suoraan tästä, muuten ei toimi):

Lauantain Kavioliitto 2in1 www.ticketmaster.fi/event/199767?CL_ORIGIN=ORIGIN17

Torstain 19.10. näytös ja perjantain 20.10. molemmat näytökset 99 € www.ticketmaster.fi/event/216835?CL_ORIGIN=ORIGIN17

20.10. Perjantai-illan Kansainvälinen Päänäytös 2in1, yhteensä 69,50 €  www.ticketmaster.fi/event/199759?CL_ORIGIN=ORIGIN19

MOLEMPIIN KUULUU -20% ALEKUPONKI HIPPOSPORTIIN! Sen voi noutaa Hipposportin osastolta koodilla KAVIOLIITTO.

HIHS 2017 kehyksellä

Aallot tallikavereille!

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3

Ajalta, jolloin kuvatkin olivat rakeisia. Tallikaverit <3 Tunnistaako joku tästä itsensä? Reetta? Anna? Pipa?

Tänään, niin kuin monesti aiemminkin, olen pohtinut millaista olisi, jos hepat asuis omassa pihassa. Maastoon mennessä monesti tepsuttelemme sellaisen pikkutallin ohi, jonka pihassa hengaa tamma ja varsa. Pullukkaa häkellyttää näky joka kerta. Mietin johtuuko se siitä, että hänkin haluaisi itse asiassa olla äitiyslomalla vai siitä, että siellä ne vaan kykkii, PIKKUTALLIN ASUKIT.

Mietin millaista se olisi, jos tekisin aina kaiken itse ja yksin. Aika paljonhan sitä tulee puuhasteltua muutenkin hevosen kanssa ihan kaksin, mutta silti. Talliakin on tullut tehtyä niin, että tiedän mitä se on.

Sitten palasin siihen hetkeen, kun päätin tänään lähteä maastoon, vaikka satoi. Hain Pullukan sisään. Tallin käytävällä oli meininki meneillään, kohta oli alkamassa yhden ratsun jalkojen klippaus. Vaihdettiin siinä kuulumisia ja naurettiinkin porukalla jollekin asialle. Tajusin meneväni kohta helvetillisessä sateessa maastoon (kentällä järvi, maneesissa kurssi) ja hevoseni on klipattu. Sehän saa perkele keuhkoödeeman ja lannehalvauksen, vähintään. Hokaan, että eihän meillä ole mitään saderatsastusloimia, kun ei ikinä semmoista ole tarvittu. Niinpä kysäisen tallikavereilta sattuuko heillä olemaan. Juu, kyllä löytyy, kuuluu vastaus. ”Haen ihan just!” Miten kiva <3

Toisinaan ratsastaminen on ihanaa. Siitä tulee vielä ihanampaa, kun sen saa jakaa jonkun kanssa. Toisinaan se on ihan hirveää paskaa, mutta hirveys vähenee, jos siitä saa tilittää tallikaverille. Kun on isolla tallilla, pääsee mukaan järjestämään tapahtumia: kisoja, kursseja ja sen tyyppistä. On myös talkoita. Sellaisenaan velvollisuus ei tunnu mitenkään erityisen mahtavalta, mutta kun sukeltaa mukaan toimintaan ja alkaa puuhata, se onkin AINA pirun hauskaa. Yhteinen ponnistelu tuo väistämätöntä mielihyvää. Auttaminen antaa minulle kiksejä. Olen myös erittäin kiitelty kannustaja. Vähättelen menestyksekkäästi (muiden) epäonnistumisia ja korostan suurieleisesti onnistumisia.

Jos menen muistoissani melkein sinne asti, missä värit ovat jo haalenneet, muistan joidenkin hevosten nimiä ja ainakin muutaman tallikaverin. Ennen kaikkea muistan, miten hauskaa on tallikavereiden kanssa ollut. 80-luvulla Etelä-Vantaan ratsastuskoulussa (Miettiset <3)oli ehkä maailman hauskinta. (Ei vähiten siksi, että vaihdoin sinne tallilta, jossa isot tytöt olivat inhottavia ja minä olin pieni tyttö.) Saatan unohtaa nimet, mutta en koskaan sitä, kuinka yövyimme tallilla ja sekoilimme pitkin pihoja yöpuvuissa. Pelasimme tietenkin spiritismiä ja kikatimme hysteerisesti. Jokaisella oli mukanaa joku ihmeellinen eväs, minulla se oli sitruunatee, jota söin lusikalla. Toki muutkin aloittivat saman heti.

Muuton myötä vaihtui tallikin, ja meni hetken, ennen kuin löysin oman porukkani. Kävin useilla eri talleilla ja hain hyvää meininkiä. En muista niistä muista paikoista juuri mitään, mutta kun aloin käydä Järvenpään ratsastustallilla, alkoi mahtava kausi. Olin pelkkä tuntiratsastaja (okei, valmennustiimissä), en edes hoitaja, ja silti tunsin kuuluvani joukkoon. Odotin aina, että taas tulisi torstai, jolloin polkisin 11 kilometriä tallille ja kuolisin siellä nauruun hauskojen tallikavereiden kanssa. Tunti meni monesti ihan miten sattuu ja välillä otti kovastikin päähän, mutta porukan kanssa oli PARASTA. Kotimatka sujuikin monesti kaatosateessa ja sysipimeässä polkien. So not!

Alan taipua sille kannalle, että olen isojen tallien ystävä. Tai ei sen mikään hehtaarihalli tarvitse olla, mutta niin, että voi valita kaverinsa. Tällä hetkellä olen erityisen siunattu, sillä tallimme väki on mahtavaa. Ja parhaat tallikaverini ovat alle 18-v, joista toinen on oma lapseni. En valita!

Ai muuten! Meidän tallilla (Hästbacka) on marraskuun alusta kaksi vapaata karsinaa hyville tyypeille! Nuijia ei oteta.