Pullukka spassa, osa 275: lymfahieronta

Nina näyttää Pullukalle kirjasta mihin kaikkeen lymfahieronta vaikuttaa.

Nina näyttää Pullukalle kirjasta mihin kaikkeen lymfahieronta vaikuttaa.

Muistatteko, kun Pullukka sai kokeilla ihanaa, hierovaa kumisukaa nimetlä Shivers? Siis sitä motorisoitua? No kyllä, sehän oli ihana laite, ja sen perässä tuli ohje, että otahan yhteys Nina Lättiin, niin saat lisävinkkejä laitteen käyttöön. Minähän otin, heti kolme kuukautta myöhemmin. Nina Lätti tuli pihaan ja kysyi: haluaako Pullukka lymfahieronnan, vai neuvonko vain tuon laitteen käytön? MITÄ. En ollenkaan tiennyt, etä Ninalla on moinen osaamisalue! Totta kai otamme lymfahieronnan! (Kaupan päällisenä saimme toki ohjeet, miten tehostetaan hoitoa Shiverillä.) Enhän siitä mitään tiedä, muuta kuin että nesteet kiertoon, eikö? Nina kertoi olevansa ainoa suomalainen, joka on saanut alan korkeakoulututkinnon Saksassa. Ala on siis MELKO tuntematon näillä akseleilla. Jokainenhan toki tietää, että nesteen tulee kiertää, jotta homma toimii.

Pullukalle alkaa valjeta tämä homma.

Pullukalle alkaa valjeta tämä homma.

Nina aloitti kertomalla miten neste hevosessa kiertää ja miten imusolmukkeet kertovat jos jossain on tukos. Pullukan leuan alla on lähes aina pieni turvoke, joka kuulemma voi johtua siitä, että lavat ovat melko jumissa. Aina. Kärsivältä hevosemme ei näyttänyt ja sai paljon kiitostakin. Pullukan rakenne ei tue kovastikaan hänen pyrkimyksiään, joten jokainen terve päivä on kotiin päin.

Jumankekka mun alahuuli irtoo.

Jumankekka mun alahuuli irtoo.

Nina hieroi hassusti, ikän kuin vastakarvaa ja se näytti siltä, että nahka irtoaa alustastaan. Hevonen aloitti massiivisen haukottelun: toimii. Nina selosti koko ajan mikä vaikuttaa mihinkin ja kuinka lymfakierto on ikään kuin kehon oma viemäröintijärjestelmä. Se pumppaa tavaraa koko ajan eteenpäin, ja jos kapasiteetti ylittyy, syntyy turvotusta. Turvotus on kuitenkin merkki siitä, että toimintaa on. Siitä ei pidä huolestua.

Nina painotti, että hoito on ihan todellinen, eikä sitä saa harjoittaa itsekseen fiilispohjalta. Nina: ”Varoituksen sana: kun tietämys lymfajärjestelmästä ja sen hoitamisen eduista kasvaa, samalla lisääntyy myös niiden ihmisten määrä, jotka haluavat tehdä sitä ilman asianmukaista koulutusta. Itse kunnioitan tiedon rajoja niin etten lähde tekemään esim. osteopatiaa ja oletan myös muiden kunnioittavan samoja rajoja. Suutari pysyköön lestissään Hevosen lymfajärjestelmä on monimutkainen kokonaisuus, jolla on merkittävä rooli sekä terveyden että suorittamisen alueella, mutta myös sairauksien ja eloonjäämisen alueella, joten myös kontraindikaatiot ovat merkityksellisiä! ” Ettäs tiedätte! Pidetään ne kädet siellä omalla puolella!

Mitä Pullukalle sitten tapahtui? Nina hoiti Puldea noin 1 1/2 tuntia, samalla toki selostaen kaiken. Pullukka haukotteli niin, että leuat meinas revetä. Peppu sillä oli taas jumissa ja lavat, niin kuin aina kun hieroja tulee. Paikat pehmenivät ihanasti ja hevonen oli onnellinen. Niin myös omistaja. Kysyin Ninalta mitä määrätään hoidoksi. Vastaus tuli ns. apteekin hyllyltä: ”Menkää rämpimään. Olisi hyvä, jos Pullukka joutuisi nostelemaan jalkojaan epämääräisessä maastossa ja samalla vahvistaisi tasapainoaan.” Ihanaa, sehän on juurikin Pullukan ja mun yhteinen harrastus! Jes. Jotain olen tehnyt oikein.

Ja niin kuin Teletapitkin sanovat: UUDESTAAN!

Älä häiritse, rentoudun.

Älä häiritse, rentoudun.

 

Vaihdan tallia, nää on hulluja!

Kuva: Pekka Kärpänen

Kuva: Pekka Kärpänen

Montako kertaa olet törmännyt ihmiseen, joka joutuu vaihtamaan tallia poikkeuksellisen usein, koska tallilla mättää? Joko hevosta kohdellaan huonosti tai ihmiset on muuten hulluja tai juoppoja. Seuraavalla tallilla kerrotaan avoimesti menneistä, koska ollaan niin helpottuneita, kun on pelastuttu hirveyksiltä. Täytyy myöntää, että tarinat kuulostavat kammottavilta. Niitä kuulee myös liiton suunnalta, alkoholismin ja tallinpidon yhdistäminen on hankala paikka kelle tahansa, ei vähiten siksi, että alkoholismin myöntäminen on pirun vaikeaa. Mutta ainahan kyseessä ei ole alkoholi, vaan ainoastaan ihmisten välinen kemia. Kuka silloin onkaan hullu? Se voi olla kuka vaan.

Ensimmäisen oman hevosen hankkiminen on jännää hommaa, ja jollei tunne porukkaa, sopivan tallinkin löytäminen on tuuripeliä. Useimmissa tuntemissani paikoissa homma pelaa ihan okei. Ristiriitoja syntyy maneesin käytöstä tai erilaisten ratsastuskulttuurien kohtaamisesta. Joku tykkää mennä kovaa, toinen ei kestä vauhtia ollenkaan. Yhdelle loimiasiat ovat elämää suurempia, toinen loimittelee suurpiirteisemmin. Joku syyttää itseään kaikesta sattuneesta, toinen taas muita. Samahan se on työpaikoillakin: joidenkin mielestä muut ovat aina kaiken hyvän tiellä.

Törmäsin joitakin vuosia sitten tallillamme henkilöön, joka oli vaihtanut tallia monta kertaa. Henkilö oli tavattoman mukava ja herttainen ja hevonenkin oli ihan asiallinen. Olin tietysti kiinnostunut miksi tallia oli jouduttu vaihtamaan niin usein. Syynä oli se, että muut tallilaiset ja tallin omistajat olivat puhuneet pahaa hänen selkänsä takana. No eihän se kivaa ole! Kyllähän semmoisesta pois haluaa kuka tahansa. Sitten alkoi ihmetyttää, että miten JOKAISELLA tallilla saattoi olla tilanne sama? Etenkin, kun henkilö oli niin mukava. En tiedä mistä kenkä lopulta puristi, mutta epäilen rahan liittyneen tilanteeseen. Jos ei olekaan rahaa maksaa tallivuokria, se on uskomattoman noloa. Vain promille meistä porskuttaa iloisena, vaikka ei ole rahaa. Se hävettää, ja häpeä saa pään keksimään ihmeellisiä venkuroita ja kehittelemään salaliittoteorioita. Se on tapa selviytyä. Eihän se hienoa ole, mutta näin se menee. Ja ennen kaikkea hankala paikka kaikille. Varsinkin tallinpitäjälle, jos hän sattuu olemaan kiltti ja joustava. Saanko ikinä rahojani, hän miettii, eikä henno ajaa mukavaa ihmistä ja hevosta pellolle.

Toinen äärilaita on tietysti ”Minä olen maksanut” -ihmistyyppi. Tallisopimuksessa on usein selkeä määrittely mitä tallivuokraan kuuluu. Tämä ihmistyyppi pitää säännöistä kiinni älyttömyyksienkin uhalla. Saattaa jopa tulkita itse eri kohtia toisin kuin muut. Tämä asiakas vaatii palvelua, eikä siivoile muiden kakkoja, koska se ei ole sopimuksessa. Rohkenen epäillä, että tämä tyyppi olisi kotonaan missään muualla kuin täyden palvelun tallilla, jossa kuukausivuokra hipoo keskivertoihmisen kuukausiansiota. Jos sen kaltainen henkilö osuu tavallisten harrastajien sekaan, syntyy takuuvarmasti konflikteja. Konfliktien seurauksena puhutaan aina pahaa selän takana. Se ei useinkaan paranna tilannetta.

Siellä, missä on ihmisiä, on aina sekavaa. Kun hevoset laitetaan ensimmäistä kertaa yhdessä tarhaan, joku ottaa johtajan paikan ja kaksi muuta yrittävät päästä heinäkasaan osingoille. Toinen hyväksytään ja toinen saa kestää koulukiusaamista aikansa, kunnes sekin hyväksytään porukkaan. Siihen loppuu venkoilu, kaikki ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmisten kanssa on niin pirun vaikeaa. Jollain ei ole pätkääkään pelisilmää ja toinen taas ei tunne itseään. Kolmas esittää ystävällistä ja haukkuu kaikki kun selkänsä kääntää. Olisinpa hevonen! Tai koira! Niin paljon selkeämpää on niillä.

Miten sitten välttää koflikteja? Jos on itse hyvinkin vetäytyvää sorttia, kannattanee mennä pienelle tallille, jossa on vähän porukkaa. Näin saa usein harrastaa rauhassa, eikä joudu kohtaamaan muita, kuin oman hevosensa. Osa talleista on painottunut este- tai koulupuolelle. Ei ole järkevää mennä esteiden sekaan raivoamaan kouluradoista tai päin vastoin. Oma tapa harrastaa on hyvä tajuta ja hakeutua samanlaisiin jengeihin. Useimmille tämä on joukkuelaji!

Ja sitten on vielä se, että kireällä ihmisellä on usein kireä hevonen. Miksiköhän? Muistakaa hengittää!

 

PS. En ole itse koskaan joutunut ”hirveälle” tallille. Jokaisella tallilla olen viettänyt joitakin ihan järkyttävän hauskoja hetkiä! Eikä hevosillakaan ole ollut mitään hätää. Terveiset Elomalle, Hynnään, Kiloon, Nuuksioon, Tampajalle ja Hästbackaan!

 

Hanna Tardiveaukin on aloittanut joskus

Hanna ja Prinz Clintus. Prinssiä ei ostettu Keltaisesta Pörssistä.Kaik

Hanna ja Prinz Clintus. Prinssiä ei ostettu Keltaisesta Pörssistä.Kai.

Näin keskinkertaisena harrastajana sitä katselee pää kallellaan huippuja. Onpa ne taitavia, kylläpä niillä riittää pinnaa! Ja se on totta. Ne ovat saattaneet olla aivan samanlaisia harjoitusravissa horjujia (ainakin Elmo Jankari myöntää olleensa), mutta sinnikkyys ja halu oppia ovat vieneet tyypit huipulle. Hups. Eikö samaan pääsekään jos käy kaksi kertaa viikossa ratsastamassa? Aijaa.

Hanna Tardiveau on asunut pitkään ulkomailla, koska siellä hevoshommat ovat ihan eri tasolla kuin täällä. Johtuen toki siitä, että Keski-Eurooppa on suurempi kuin Suomi. Kaikilta osin. ”Vasta Hollannissa työskennellessäni Juulia Jyläksen tallissa opin varsinaisesti ratsastamaan,” muistelee Hanna Tardiveau. Alku oli jotain aivan muuta.

Hanna muistaa olleensa noin kuusivuotias, kun hän oli kokeilemassa ensimmäistä hevostaan. ”Äiti pelkäsi, isä seisoi takana. Isä on aina ollut innokkaana mukana näissä hommissa.” Koeratsastuksen seurauksena kaupat syntyivät hevosesta My Rose. ”Eihän siinä ollut mitään normaalia, että opeteltais ensin ratsastamaan, vaan heti oma hevonen. Ei edes ponia!” Kokemus olisi saattanut olla jonkun mielestä kaamea, mutta Hanna oli innoissaan: ”Se hevonen vei mua pitkin maneesia ja mä olin ihan, että tää on ihana! Se antaa harjata niin kiltisti päätäkin!” No kyllähän hevonen silloin pitää saada. Kotona hevosen kanssa auttoi päivittäin 18-vuotias tyttö. ”Joka päivä mä sillä ratsastin ja aina se vei mua. En saanut sitä pysähtymään, niin hyppäsin aina kiitolaukasta alas, jotta se pysähtyy. Siihen hommaan en tänä päivänä ryhtyisi!” Pari vuotta My Rose viihtyi Hannan hevosena, kunnes se jouduttiin lopettamaan puhkurin seurauksena.

Tässä välissä äiti ehdotti Hannalle, että otetaan sittenkin kissa, eikä mitään hevosta. Jostain kumman syystä ehdotus meni läpi. Idea ei välttämättä ollut ihan huono, koska sillä aikaa Hanna kävi ratsastuskoulussa ja leireillä. 13-vuotiaana Hanna sai seuraavan oman hevosen. Se ostettiin ammattimaisesti Keltaisesta Pörssistä. Isä oli antanut Hannalle budjetin, jonka puitteissa hevonen piti löytyä. Siltä reissulta löytyi Olli. Ollin jalka murtui ja taas hevosta piti vaihtaa. Tässä vaiheessa omaan pihaan nousi talli.

”Kävin aina ennen koulua ruokkimassa hevoset ja tein muutenkin kaiken itse. Ei se muuten olisi onnistunut.”

Ollille piti saada kaveri, ja niinpä Keltainen pörssi otettiin taas käteen. Sieltä löytyi suomenhevosruuna Veto-Pinko. Sen kanssa Hanna pääsi jo esteille. ”Voitettiin Oulun Pokaalissa 80 cm-luokka, se oli niin hienoa!” 14-vuotiaana taloon tuli ensimmäinen oikea kilpahevonen Mirri Kynsilehdolta Englannista.

Lukion kesälomilla Hanna alkoi jo viettää ammattimaisissa porukoissa. Juulia Jyläksen talli vei nuoren Hannan lukion jälkeen kokonaan mennessään. ”Mun reissut vähän venähti aina.” Mukana reissussa oli silloin jo kolme omaa hevosta. Vuonna 2005 Hanna muutti Ranskaan. Isä oli nohevana miehenä organisoinut tyttärelleen uuden treenipaikan. ”Olin ensin, että en varmana lähde, enhän mä osaa kieltäkään! Olihan se kuitenkin mentävä kun sponsori käskee.”

Wetrichta ja Prinz Clintus ovat nyt Hannan tallin suurimmat tähdet. Järvenpääläisessä Ratsastuskeskus Ainossa asuvat hevoset ovat saaneet seurakseen myös tulevaisuuden lupauksia. Wetrichtalla olisi tarkoitus osallistua Helsinki Horse Showhun, Prinz Clintuksen kanssa tullaan jos ehditään, kuntoutus on vielä kesken. Pieni jännevamma todettiin maaliskuussa, mutta nyt näyttää jo ihan hyvältä.

Mutta vieläkö Hanna muistaa ensimmäisen Horse Shownsa? ”Muistan kyllä, mutta vuodesta en ole ihan varma, se oli jossain 1998-2000. Mulla oli hevonen nimeltä Timo, Kynsilehdon Mirrin miehen Warren Clarkin, entinen ykköshevonen. Se oli silloin jo 18-vuotias, ostettiin se mulle, jotta pääsen aloittamaan isoja luokkia.” Timon kanssa oli kausi mennyt hienosti ja odotukset olivat korkealla. ”Jännitti ihan hirveästi kun se oli niin hienoa! Sitten itse kisa meni ihan päin mäntyä, Timo vaan keilas puomin toisensa perään, se oli ihan kauheeta! Hävetti niin paljon.”

HIHS:n jälkeen tutkittiin Timo ihan kunnolla, jotainhan siinä oli pielessä. ”Sittemmin Timo pääsi eläkkeelle ja se eli meidän pihassa 28-vuotiaaksi.”

Tässä Hannan vinkit ensimmäiseen Horse Show-kokemukseen:

  • Sulje kaikki muu mielestäsi ja keskity hevoseen
  • Älä mieti, että tämä kisa on erikoisempi kuin muutkaan
  • Jos mahdollista, käy valmistelevissa kisoissa, esim. Ainossa on hyvät puitteet siihen
  • Käytä korvahuppua jos hevonen on ääniherkkä
  • Käytä rehua, joka rauhoittaa stressaajaa

Helsinki Horse Showssa 18.-22.10. Hanna ja muut huippumme!

PM-kultaa 2013, kuva: Ulla Lindgren-Fagerholm

PM-kultaa 2013, kuva: Ulla Lindgren-Fagerholm