Minä ratsastan huonosti – mutta minullakin on toivoa

Tämän kanssa meni monta kertaa kivasti.

Tämän kanssa meni monta kertaa kivasti.

No niin, nyt ollaan mukana menossa. Kenenkään ei tarvitse tulla erikseen kertomaan, jos sattuu näkemään videon. En myöskään tunne ihan hirveän montaa amatööriä, joka olisi kategorisesti niin hyvä, etten joskus ihmettelisi. Pääosin tunnen ihmisiä, jotka yrittävät parhaansa, ja onnistuvat välillä pirun hyvin ja välillä ihan tosi huonosti. Itsekin kuulun samaan joukkoon.

Muistan joskus miettineeni, että minkä helvetin takia harjoitusravia pitää kyntää puoli tuntia, kun hevonen on jäykkä ja ihminen vain paiskautuu pitkin poikin satulassa. Eräs opettaja sanoi minulle, että jos löydät lyhyemmän tien, niin kerro. En tiennyt. Puolen tunnin kontaktivapaan hosumisen jäljiltä olen yleensä itse aivan poikki. Lisäksi olen ihan raivona, koska olen niin huono. Haluaisin niin kovasti olla hyvä! Toisinaan, jos en ole pudonnut selästä ihan vain siksi, että ottaa niin paljon päähän, pomppiminen palkitaan ja hevonen alkaa kulkea kivasti ja joustavasti. Tulkitsen tuolloin, että pomppimiseni hieroi hevosen selkää kivasti. Miten se muuten herran tähden olisi ollut mahdolllista, pehmeneminen?

Ratsastaminen näyttää monesti ihan hirveältä, jopa korkealla tasolla. En yhtään tiedä miten siihen voisi puuttua, koska me olemme kaikki syyllisiä. Meillä on kaikilla pyrkimys parempaan. Nykyään melko harva enää yrittää voimalla alistaa hevosen tahtoonsa, se on onneksi jäänyt jonnekin 80-luvulle. Mitä tietysti voi tehdä, on palata alkuun, ihan käyntiin asti. Se on hirmu vaikeaa ja rasittavaa.

Kerronpa tarinan, jonka olen kai joskus jo kertonutkin.

Edesmennyt kopukkani Jaska koki jännevamman. Tarkemmin sanottuna koimme sen yhdessä, koska minähän sitä kävelyttelin pitkin  puolisen vuotta. Selkään noustessani hevonen oli hirveä ratsastaa. En saanut ratsuun mitään kontaktia. Koin palanneeni Jatko I:lle, josta ei olisi koskaan nousua Jatko II:lle – siis eternal flame. Tiedätte mitä tarkoitan. Yritin ja yritin, mutta pöh, ei mitään järkeä. Kutsuin ammattilaisen hätiin. Hän palautti meidät käyntiin ja pysähdyksiin. Pelkkiä siirtymisiä koko tunti, ja johan löytyi ratsu. Se on mullistavaa. Kun hevosen herkkyys kaivautuu esiin ja se kuuntelee taas minua, on MAAILMAN HELPOINTA ratsastaa kaikki osaamamme kiekurat kauniissa, ryhdikkäässä ja tahdikkaassa muodossa. Jos olisin aloittanut touhun jyskyttämällä harjoitusravia, olisin siellä kai vieläkin.

Ihan varmasti jollain hevosella olisin mennyt kivasti heti. Olisin antanut ulospäin kuvan, että olen ihan noheva. Tällä kertaa tyydyin alleviivaamaan kykyjeni äärirajoja. Eikö olekin merkillistä, että tätä samaa ihmistä (minua) on voitu haukkua sekä maailman huonoimmaksi ratsastajaksi, että todella taitavaksi? Vaan eikös se ole juurikin tämän lajin juttu?

Nyt täytyy enää muistaa, miksi toisten kykyjen arvosteleminen olikaan kiinnostavaa.

Ai että! Näitä on ilo muistella!

Ai että! Näitä on ilo muistella!

 

Jännittää, mutta miksi

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Se on kyllä kumma, tämä jännitys. En ole muistaakseni ikinä pelännyt hevosia. En ole myöskään koskaan pelännyt putoavani, tai että vauhti kiihtyy liian kovaksi. Olen aina luottanut siihen, että henkiin jäädään ja jos ei jäädä, niin paskaako sitä sitten itkemään. En siis turhia stressaile, mitä eläimiin tulee.

MUTTA ENTÄS TUNNIT. Aivan sairasta! Saatan jännittää jo edellisenä iltana miten tunti menee. Älkää kysykö miksi. Sama nimittäin tapahtuu kun olen osallistumassa esim. johonkin juoksutapahtumaan. Jännitän, että miten minun käy. Että mitä jos lopun kesken, vaikka miksi ihmeessä loppuisin? Sykkeeni saattaa nousta korkeallekin pelkästä jännityksestä. Uuvun myös alussa hyvin nopeasti (onko se nyt ihme). Sitten kun pääsen käyntiin, olen yhtäkkiä vahva kuin härkä ja saatan jatkaa maailman tappiin. Aivan ihmeellistä. Olen monet kerrat juossut alku matkan melkein takaperin, niin hiljaa, koska syke on ollut taivaissa. Sitten viimeiset 5 kilsaa juossut kuin jänö muiden ohi, koska hehän tekevät yleensä kuolemaa 15 km:n kohdalla, ja sehän on ihan normaalia.

Annapa olla jos on joku arvohenkilö väijymässä ratsastusta. Hyvä etten putoa, kun jännittää niin. Siis oma osaaminen! Mä en tajua. En siis pelkää esteitä, vauhtia, kaatumista tai mitään, ainoastaan sitä, että omat kyvyt yhtäkkiä katoaa ja tulee vitutus. Ilmeisesti mulle on käynyt niin, koska osaan pelätä sitä. Toisaalta, jos on ratsastellut enemmän tai vähemmän 40 vuotta, niin kai siihen semmoinenkin keikka mahtuu.

Ja ei viitsitä puhua edes kisoista. Saattaisi olla, että koulukisat eivät jännittäisi niin, koska olen valmiiksi täysin varma, että tyrin jollain tyylilajilla. Tämä ankea itsetunto vie mut vielä perikatoon.

Tätä taustaa vasten saatan vähän aavistaa miltä tuntuu kun pelkää, vaikka siihen ei ole mitään järjellistä syytä.

Jännitän myös silloin kun lapsi ja Pullukka suorittavat. Meinaan pökrätä joka kerta. Olen ihan kuitti kisapäivien jälkeen.

Samaan aikaan toisaalla: voin tehdä suoraa tv-lähetystä mistä vain, milloin vain, vaikka kaikki kuolisivat ja romahtaisivat. Minä jatkan. Jos on katastrofi, minä hoidan, ei pulmaa. Villit hevoset eivät pelota minua yhtään, kyllä minä ne taltutan, tavalla tai toisella. Mitä suurempi hässäkkä, sitä tyynempi olen.

Niin että Dear Eki, mikä eteen? Tai ennemminkin Outi Impivaara tai Anna Andersén, miten pääsen tästä?

t.nimim. Jännittäjä -68

Ratsastuksenopettajan painajainen

Tämä opettaja jaksaa selittää suomi-ruotsi-enkku-sekamelskallakin!

Tämä opettaja (keskellä) jaksaa selittää suomi-ruotsi-enkku-sekamelskallakin!

Meneekö ihan pieleen jos arvaan, että hirveintä mihin ratsiopettaja voi törmätä, on tätiratsastaja, joka haluaa AVATA DIALOGIN. Ei siitä kauaa ole kun Jepa Idman, kunnianarvoisa emeritaopettaja, avautui Hevosurheilussa, että ei semmoinen peli vetele. Minua ei alkanut yhtään ottaa päähän, koska ymmärrän häntä ihan hyvin. Onhan se perkeleellisen rasittavaa jos kaikki haluavat AVATA DIALOGIN opettajan kanssa. Etenkin jos on opettanut oppilaita ihan menestyksekkäästi noin sata vuotta. Mutta arvaa mitä, Jepa? Meille ei nykyään riitä pelkkä komento. Me vaaditaan, että me tajutaan mitä meille sanotaan. Joskus se vaatii dialogia.Joskus se vaatii opettajaa kertomaan asia toisella tavalla. Jospa sitten ymmärrettäisiin.

Minähän en tunnetusti ole mikään epäinhimillisen hyvä ratsastaja. Olen kuitenkin innokas oppimaan. Olen myös lyhyellä pinnalla varustettu, ja se on aika tuskainen yhdistelmä. Tekisi mieli tajuta mitä tarkoitetaan, ja järki sen kyllä oivaltaakin, mutta ei mene motoriikkaan asti. Se on kamalan inhottavaa kun ei saa komennettua kroppaansa haluttuun malliin. Ja arvatkaa opettajat mitä: ei se mene yhtään nopeammin perille, vaikka huutaa kovempaa. Se on ihan sama kuin puhuisi vähän selkeämmin suomea eskimoille. Ei ne siltikään tajua, että haluat avata inuiittipankkiin tilin.

Onko sitten niin, että jos haluaa kysyä opettajalta mitä oikeastaan tarkoitat, pitää ottaa yksityistunti? Jepa sanoi neuvokkaasti, että älkää te puhuko siellä satulassa mitään, tehkää vain niin kuin minä sanon. Ei kaikki opi sillä tavalla. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun on komennettu ajamaan se sisäpohje läpi, enkä ainakaan potkimalla sitä läpi saa. Ja usein vika onkin siinä, että kroppa on jo kiertynyt antamaan hevoselle ristiriitaisia neuvoja. Sitähän ei moni tiedä, kun ei suuta saa avata, eikä jokainen opettaja jaksa marmattaa istunnasta. Ymmärrän senkin.

Nyt ehdotankin seuraavaa: mitä jos oepttaja ja oppilaat yhdessä päättäisivät ennen tuntia mikä on ykköstärkeää ja mikä tulee vasta sen jälkeen. Jos ykköstärkeää on, että hevonen kulkee tasapainossa ja hyvin, oma asento ei ole niin millilleen. Jos taas opetellaan istumaan oikein ja työskentelemään sitä kautta, hevonen saattaa ainakin alkutunnista mennä ihan miten sattuu. Suuri osa meistä ei saa kaikkia osia hallintaan ainakaan yhden tunnin aikana. Ne pitää priorisoida.

Niin että hyvää yötä vaan kaikille!