Jännittää, mutta miksi

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Elä sinä Katja jännitä turhia. Anna minä hoidan sen puolen Kyvyt esiin -kimarassa!

Se on kyllä kumma, tämä jännitys. En ole muistaakseni ikinä pelännyt hevosia. En ole myöskään koskaan pelännyt putoavani, tai että vauhti kiihtyy liian kovaksi. Olen aina luottanut siihen, että henkiin jäädään ja jos ei jäädä, niin paskaako sitä sitten itkemään. En siis turhia stressaile, mitä eläimiin tulee.

MUTTA ENTÄS TUNNIT. Aivan sairasta! Saatan jännittää jo edellisenä iltana miten tunti menee. Älkää kysykö miksi. Sama nimittäin tapahtuu kun olen osallistumassa esim. johonkin juoksutapahtumaan. Jännitän, että miten minun käy. Että mitä jos lopun kesken, vaikka miksi ihmeessä loppuisin? Sykkeeni saattaa nousta korkeallekin pelkästä jännityksestä. Uuvun myös alussa hyvin nopeasti (onko se nyt ihme). Sitten kun pääsen käyntiin, olen yhtäkkiä vahva kuin härkä ja saatan jatkaa maailman tappiin. Aivan ihmeellistä. Olen monet kerrat juossut alku matkan melkein takaperin, niin hiljaa, koska syke on ollut taivaissa. Sitten viimeiset 5 kilsaa juossut kuin jänö muiden ohi, koska hehän tekevät yleensä kuolemaa 15 km:n kohdalla, ja sehän on ihan normaalia.

Annapa olla jos on joku arvohenkilö väijymässä ratsastusta. Hyvä etten putoa, kun jännittää niin. Siis oma osaaminen! Mä en tajua. En siis pelkää esteitä, vauhtia, kaatumista tai mitään, ainoastaan sitä, että omat kyvyt yhtäkkiä katoaa ja tulee vitutus. Ilmeisesti mulle on käynyt niin, koska osaan pelätä sitä. Toisaalta, jos on ratsastellut enemmän tai vähemmän 40 vuotta, niin kai siihen semmoinenkin keikka mahtuu.

Ja ei viitsitä puhua edes kisoista. Saattaisi olla, että koulukisat eivät jännittäisi niin, koska olen valmiiksi täysin varma, että tyrin jollain tyylilajilla. Tämä ankea itsetunto vie mut vielä perikatoon.

Tätä taustaa vasten saatan vähän aavistaa miltä tuntuu kun pelkää, vaikka siihen ei ole mitään järjellistä syytä.

Jännitän myös silloin kun lapsi ja Pullukka suorittavat. Meinaan pökrätä joka kerta. Olen ihan kuitti kisapäivien jälkeen.

Samaan aikaan toisaalla: voin tehdä suoraa tv-lähetystä mistä vain, milloin vain, vaikka kaikki kuolisivat ja romahtaisivat. Minä jatkan. Jos on katastrofi, minä hoidan, ei pulmaa. Villit hevoset eivät pelota minua yhtään, kyllä minä ne taltutan, tavalla tai toisella. Mitä suurempi hässäkkä, sitä tyynempi olen.

Niin että Dear Eki, mikä eteen? Tai ennemminkin Outi Impivaara tai Anna Andersén, miten pääsen tästä?

t.nimim. Jännittäjä -68

Ratsastuksenopettajan painajainen

Tämä opettaja jaksaa selittää suomi-ruotsi-enkku-sekamelskallakin!

Tämä opettaja (keskellä) jaksaa selittää suomi-ruotsi-enkku-sekamelskallakin!

Meneekö ihan pieleen jos arvaan, että hirveintä mihin ratsiopettaja voi törmätä, on tätiratsastaja, joka haluaa AVATA DIALOGIN. Ei siitä kauaa ole kun Jepa Idman, kunnianarvoisa emeritaopettaja, avautui Hevosurheilussa, että ei semmoinen peli vetele. Minua ei alkanut yhtään ottaa päähän, koska ymmärrän häntä ihan hyvin. Onhan se perkeleellisen rasittavaa jos kaikki haluavat AVATA DIALOGIN opettajan kanssa. Etenkin jos on opettanut oppilaita ihan menestyksekkäästi noin sata vuotta. Mutta arvaa mitä, Jepa? Meille ei nykyään riitä pelkkä komento. Me vaaditaan, että me tajutaan mitä meille sanotaan. Joskus se vaatii dialogia.Joskus se vaatii opettajaa kertomaan asia toisella tavalla. Jospa sitten ymmärrettäisiin.

Minähän en tunnetusti ole mikään epäinhimillisen hyvä ratsastaja. Olen kuitenkin innokas oppimaan. Olen myös lyhyellä pinnalla varustettu, ja se on aika tuskainen yhdistelmä. Tekisi mieli tajuta mitä tarkoitetaan, ja järki sen kyllä oivaltaakin, mutta ei mene motoriikkaan asti. Se on kamalan inhottavaa kun ei saa komennettua kroppaansa haluttuun malliin. Ja arvatkaa opettajat mitä: ei se mene yhtään nopeammin perille, vaikka huutaa kovempaa. Se on ihan sama kuin puhuisi vähän selkeämmin suomea eskimoille. Ei ne siltikään tajua, että haluat avata inuiittipankkiin tilin.

Onko sitten niin, että jos haluaa kysyä opettajalta mitä oikeastaan tarkoitat, pitää ottaa yksityistunti? Jepa sanoi neuvokkaasti, että älkää te puhuko siellä satulassa mitään, tehkää vain niin kuin minä sanon. Ei kaikki opi sillä tavalla. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun on komennettu ajamaan se sisäpohje läpi, enkä ainakaan potkimalla sitä läpi saa. Ja usein vika onkin siinä, että kroppa on jo kiertynyt antamaan hevoselle ristiriitaisia neuvoja. Sitähän ei moni tiedä, kun ei suuta saa avata, eikä jokainen opettaja jaksa marmattaa istunnasta. Ymmärrän senkin.

Nyt ehdotankin seuraavaa: mitä jos oepttaja ja oppilaat yhdessä päättäisivät ennen tuntia mikä on ykköstärkeää ja mikä tulee vasta sen jälkeen. Jos ykköstärkeää on, että hevonen kulkee tasapainossa ja hyvin, oma asento ei ole niin millilleen. Jos taas opetellaan istumaan oikein ja työskentelemään sitä kautta, hevonen saattaa ainakin alkutunnista mennä ihan miten sattuu. Suuri osa meistä ei saa kaikkia osia hallintaan ainakaan yhden tunnin aikana. Ne pitää priorisoida.

Niin että hyvää yötä vaan kaikille!

Joo, mutta sehän on pelkkä tuntilainen!

Yksityisratsastajat kaarrossa. Toisella heistä mukana myös turvatyynyt.

Yksityisratsastajat kaarrossa. Toisella heistä mukana myös turvatyynyt.

Kävin morjenstamassa kaveriani eräällä tallilla sunnuntaina. Olin itse lapannut ne kaksi tuntia kakkaa ja ratsastanut sitten omin nokkineni tunnin-puolitoista. Näin muodoin olen siis enemmän kuin hän, joka käy kerran viikossa tunneilla. Niinkö? Todellisuudessa perus ratsastuskoululaista ei kyllä ole olemassakaan. Kaverini tuntia katsoessani mietin melko usein miksi olen ajautunut hevosenomistajuuslinjalle. Tuntilaiset tulevat kiireettöminä tallille. Kaikista jälleennäkeminen on hauskaa, ennen kaikkea hevosista, koska tuntilaiset tuovat porkkanoita tullessaan. Tunti on viikon kohokohta. Hevosia harjaillaan ja laitellaan kuntoon. Tunnelma on ennen kaikkea kiireetön ja huoleton.

Maneesissa tuntilaiset kiipeävät selkään ja naureskelevat omille heikkouksilleen ja kehuvat toisiaan. Moni tuntilaisista on osallistunut lukuisia kertoja koulukisoihin ja menestynytkin. Verryttely näyttää järkevältä ja jos ei näytä, opettaja huomauttaa. Tunnin edetessä tehtävät vaikeutuvat. Mietin jo puolessa välissä, että olisin tippunut selästä pelkästä uupumuksesta. Mikään hevosista ei näytä vaikealta, kaikki ovat kauniissa peräänannossa. Minä en ole.

Iski tuntsarikateus. Täällä ne kaikki iloisina hytkyvät ja kehittyvät jokaisella ratsastuskerralla. Opettajan kanssa nauretaan yhdessä. Jos et mene tunnille, tunti siirtyy, hevonen ei siirry mihinkään. Siellä se pyörii, huolettuna. Miksi halusinkaan pois opettajien silmien alta? Muistan ajatelleeni joskus AIKUISENA, eli 18-vuotiaana, etten kestä jos joku samanikäinen tulee huutamaan minulle mitä pitää tehdä. Kiva kuva opettajista, kaiken kaikkiaan! Olin aivan selkeästi päättänyt, että tunneille en ainakaan mene, koska olen niin kovan luokan yksityisratsastaja. Tsihi. Kaikenlaista.

Melko kova yksityisratsastaja 80-luvulta.

Melko kova yksityisratsastaja 80-luvulta.

Kun sitten pakollisen nuorisotauon jälkeen aloitin uudestaan, se tapahtui kuitenkin ratsastuskoulussa. Menin Leppävaaraan tunneille. Olipa järkyttävää tajuta kuinka motoriikka katoaa aikojen saatossa. Yhdeltä hevoselta meinasin pudota harjoitusravissa. Oikeasti, harjoitusravissa! Sitten ilmeisesti halusin enemmän ja useammin, liekö se ollut syynä ylläpitohevosen hankinnalle. Ja kas: kierre oli valmis. Kuuluin yhtäkkiä omistaja-luokkaan, olin NIITÄ. Pienenä ihmettelin aina miten jollain voi olla varaa hankkia hevonen. Yhtäkkiä olin itse moinen.

Samaan aikaan tuntilaisten huolettomuus ilahduttaa ja toisaalta surettaa. Voipi olla, ettei se porukka haluakaan painia ruokaintakysymysten ja satulaprobleemien kanssa, mutta minäpä haluan. Minä haluan olla hevosissa kaulaani myöten.  Minä haluan olla toteamassa mikä sitä vaivaa ja hoitamassa sitä kuntoon. Haluan olla paikalla kun kengitystä mietitään ja satulaa sovitetaan. Haluan oppia yrityksen ja erehdyksen kautta. Uskon, että tuntilaiset saavat maksimaaliset tehot irti tunneistaan, mutta eivät hevosten täyttämästä elämästä. Siksi, koska olen päättänyt: olen hevosenomistaja. Ja välillä tasapainoisesti kateellinen tuntilaisille.