Kun yrität ohentaa hevostasi ja se ei onnistu

Anna mun ravita itseäni.

Anna mun ravita itseäni.

Moiccu! Täällä hevosen aktiivinen liikuttaja, tai jos ei se, niin sen äiti. Hevosemme juoksee kerran päivässä itsensä hikeen. Kyllä näin on. Joko sitä maastokiitoa, koulupelleilyä, tai sitten estevouhotusta. Välillä saatan jopa juoksuttaa, koska hänen selkänsä kaipaa toisinaan satulattomia päiviä. Oli miten oli, juoksee. Ja jo mä ihmettelin, että miten helvetissä hevonen ei laihdu. Tai sanotaanko näin, että lihoaminen ei lopu.

No kas. Menin hakemaan häntä yhtenä iltana sisään (ulkoilee koko päivän) ja ihmettelin, että mites tämän hienon laihdutus-heinäverkon PÄÄLLÄ ON RUNSAITA TUKKOJA HEINÄÄ. Mietin onko joku tuonut säälistä nälkiintyneille hepoille ruokaa. Voivoi, ottakaa siitä. Olin jo vähälla lähteä talliin raivoamaan, että helou, täällä yritetään päästä esteiden yli pudottamatta puomia MAHALLA. Että ymmärrättekö miten korkealle tämän hevosen pitää kohta hypätä? Mitä sanoo eläinsuojelu? Onko siellä mittoja liian korkeille hypyille? Pullukkahan ei halua pudottaa, joten sen on vaan hypättävä sitten reippaasti enämpi. Vihhu.

Purin sydäntäni eräälle toiselle hevosensa paino-ongelmista kärsivälle kaverille, johon hän kertoi vaklanneensa mitä tarhassa tapahtuu. Olenhan aina tiennyt, että Pullukan ÄO on keskivertoa korkeampi, ja siinä missä muut tekevät liikaa hommia, Pullukkaa mittaa ja optimoi ja tekee vain riittävästi. Ja vapaa-ajalla ratkoo matemaattisia yhtälöitä. Niin, siispä rouvat ovat kuulemma yksissä tuumin alkaneet tehdä tarhassa niin, että he nyhtävät heinää telineen ja verkon VÄLISTÄ ja viskaavat sitä sitten verkon päälle. Että ikään kuin ensin tehdään työt, ja sitten rentoudutaan syömällä. Voihan peeveli, on nimittäin melko haastavaa keksiä millä tukin telineen ja verko välisen kolon. Sähköllä? Tervalla? Ratakiskoilla? Anyone?

 


 

Tässä välissä kävin tallilla. Tarkistin heinäverkkosysteemin ja kuristin verkon niin tiukkaan, ettei sen sivusta periaatteessa voi saada mitään. Huomenna katsotaan ovatko ne hakeneet sahan ja työskennelleet koko päivän saadakseen kerralla enemmän heinää. Toivottavasti siinä tulee edes hiki.

Tänään pistin Pullukan juoksemaan vapaana maneesissa. Ensin se veti muutaman kerran päästä päähän ihan täysillä parilla pukilla höystettynä, sitten se hönö alkoi laukata minun ympärilläni. Ne poloiset on niin fiksoituneet tapoihinsa, että on ihan sama onko liina vai ei, niin äiti mä hölkkään tässä ympärillä, jooko äiti. Fantastinen Pullukka vaihtoi suuntaa kun sanoin sille ”vaihda suuntaa”. Onko muillakin tällaisia hevosia?

Lopuksi mentiin ilman satulaa kävelylle peltoin ympäri. Yhden talon pihassa kolme vinttikoiraa saivat sätkyn. Perkele, joku valkoinen hirvi pyrkii pihaan, nyt pojat aidalle raivoomaan! Ja mitä tekee Pulde? Hätkähtää hieman ja jatkaa matkaa. Sydän.

Huomenna, jos luoja suo, matkustan ihan ilman hevosta Kaivopuistoon. Tulkaa tekin!

IMG_2470

 

Ahne hevonen ja nippu kikkoja

Ei sul mittää eväst olis?

Ei sul mittää eväst olis?

Onko sinulla ahne hevonen? Syökö se vaikka loimen päältään? Kerääkö se kaiken syömänsä huolellisesti vatsan seudulle? Onneksi olkoon! Hevosesi on HYVÄ REHUNKÄYTTÄJÄ.

Voihan penaali.

Pullukka tuli taloon eli Suomeen kuutisen vuotta sitten. Silloin oli sydäntalvi, mikä se sitten onkaan. Heinää tarjottiin varmaankin enemmän kuin koko sen elämän aikana, ja maultaan se taisi myös peitota aiemmat korret. Sitten tuli kesä. Pulde pääsi kokemaan hevosten taivaa: laitumen. Hätähän siinä tuli – naama nurmeen niin kuin olis jo! Kiire! Parin kaasuähkyn myötä arvioin hevoseni itsehillinnän olevan puutteellinen. Talvella pötsi toki kiinteytyi, mutta kesällä oltiin ns. muhkeita ja naisellisia, ISOLUISIA. Olen ymmärtänyt, että jojoilu on sydämelle huonoksi, joten on vain ajan kysymys milloin Pullukan pumppu leikkaa kiinni. ASIAAN ON SIIS PUUTUTTAVA.

Olemme muuttaneet hiljan vapaan päiväheinän talliin, joten vaihtoehdot ovat joko sairastarha, kesken päivän sisäänotto tai ihan normi elämä heinän seassa. Ilman muuta valitsin viimeisen. Liikkuhan se siellä edes vahingossa. Ja on ystävän kanssa. Jne. Ja ensin kokeilin kuonokoppaa. Se oli karmeaa. En tiedä kummasta tuntui pahemmalta, minust vai hänest, mutta jostain syystä kuonokoppa otettiin piakkoin pois.

Lisäsimme liikuntaa. Monena päivänä Pullukka on sekä normaalissa ratsastuksessa, että erillisessä kävelyssä joko ihmisen tahi koneen kanssa. Estetunneilla se ei tule edes hikeen, vaikka ihan vaivaa nähdään. Kouluratsastamalla hien hakeminen on niin ikävää, että sitä varten pyydetään aina apujoukkoja. Se onnistuu, mutta ei ihan suitsait.

Ei tuloksia. Tavoitesatulavyö odottaa hyllyllä pölyyntymässä.

Seuraava askel on heinäpaalin verkottaminen. Tässä asiassa otin yhteyttä ihmiseen, jolla on piha täynnä tuuheita, pyöreitä poneja, ja joka on TODELLA joutunut miettimään millä estää niitä syömästä itseään hengiltä. Miettikää, jos Labradorinnoutajalla olisi vapaat nappulat? No just niin. Siis puhelu Lähderannan Ponitallille. Haloo, onko Niina? – Kuulen kyllä, sanoi Niina. Kävimme läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat heinänverkottamismuodot. On kokeiltu halpoja ja on kokeiltu kalliita. Erivärisiä. Yksi-, kaksi- ja kolmekerroksisia. Kaikki versiot ovat jossain vaiheessa suostuneet nöyrtymään ahneimman äärellä. Itse asiassa Niina oli juuri soittaessani kursimassa yhtä verkkoa kokooon. Syypäänä taisi olla väkivaltaisesti aterioiva suomenhevonen.

Arvatkaapa mikä oli Niinan neuvo? Hanki sopiva pätkä KALASTUSVERKKOA! Se on kuulemma ainoa, joka kestää edes JOTAIN. Siihen Niinan neuvokas mies oli nikkaroinut kätevän kehikon, joka asennettiin paalitelineen päälle, kun paali on sisällä. Avot! Ka näihä mie teen ja heti! Keväällä tulette näkemään sorjan tammani.

T. Kesäkunto 2017/Timmitamma/Kilot kuutamolle/Pötsipiiloon/Tiukkaakin tiukempi-17

Rakastaahan rakastamani hevonen minua takaisin?

Rakastaksää mua.

Rakastaksää mua.

Poikani sanoi yhtenä päivänä, että ”Vitsi te ootte äiti naurettavia kun lässytätte ja sössötätte niille hevosille ja tarjoilette jotain namipaloja. Aattele miten miehet ennen vanhaan hoiti hevosensa? Ruokki, sanoi niille välttämättömät ptruu ja noh ja kaikki oli tyytyväisiä. Ja te vaan hössötätte niiden ympärillä. Eiks ne hevoset tuu hulluiks.”

Ensin aloin nauraa, sitten meinasin ryhtyä vastahankaan, ja sitten tajusin. Perkele, se on muuten oikeassa. Eihän hevonen erikseen KAIPAA IHMISTÄ RINNALLEEN. Se pärjää oikein hyvin ilman jumaloivaa sössöttäjää. Toki on yksilöitä: niitä, jotka eivät kestä minkäänlaista tyhjännauramista ja niitä, jotka ovat elementissään, kun ympärillä on lauma ponityttöjä ihastelemassa. Kieltämättä en ole koskaan nähnyt niin palvovaa katsetta hevosen (tai koiran) silmissä, kun harvasanainen isäntä kohdistaa vihdoinkin myönteisen huomionsa eläimeen. Se on nimittäin rakkautta se.

Ja rakkaudenhan voi laittaa testiin! Jos hevonen ihan tosissaan rakastaa sinua, se seuraa sinua ihan minne vaan. Traileriin, pakkopilttuuseen, synkkään yöhön, surmansuuhun. Se antaa sinun piikittää, kengittää ja kaivaa kakkaa pyllystä (ähkytilanne, ei päivittäinen, toivottavasti). Kun sinä olet johdossa, se on rento. Hevosen rakkautta kutsutaan luottamukseksi. Sen ansaitsee olemalla sen arvoinen. Hevosen luotettava kumppani ei jätä hevosta pulaan, on aina ”vahvempi” ja viisaampi jos tulee tilanne. Hevosen kuuluu hämmentyä uuden äärellä, ihmisen kuuluu hoitaa homma. Erityismössöllä tähän ei päästä. Hevonen suhtautuu myönteisesti henkilöön, joka antaa muonaa, mutta ei sitä kokonaan voi ostaa.

Erityismössöt ihmetyttääkin minua ihan kunnolla. Miksi niitä tehdään? Tavallinen hevonen pärjää oikein hyvin tavallisella ravinnolla, ja jos ongelmaa ilmenee, sitten aletaan antaa lisäravinnetta. Sitä en tajua, että silloin tällöin ja tiistaisin turvotetaan valtavia määriä mystisiä sooseja. Etenkin kun on rotuja, joiden pakki ei meinaa kestää liian ravinteikasta  ruokaa. Näitä ovat esim. kitukasvuisilla alueilla kasvaneet barokkirodut ja ponit. Siinä on kuulkaa vaaran paikka ennemminkin kuin rakkaudellinen iltamössö. Suuresti ihailemani Markku Saastamoien painottaa, että kuola pitää saada liikkeelle, ja sen tekee kuiva ruoka. Ei mössö.

Oli aika kun minäkään en tiennyt kaikkea tuota. Olin varma, että jos unohdan antaa sitä tai tätä lisäravinnetta, niin kuolo korjaa. Sittemmin tajusin, että vesi on ehkä kuitenkin se, mitä ei sovi unohtaa, muilla aineksilla ei nyky-Suomessa ole niin väliksi. Pikkusen pontsojahan tuppaa suomalaiset hevoset olemaan, joten vararavintoa riittää. Jos ei siis ole ihan varma onko heppa saanut väkirehua vai ei, jätä antamatta. Ei ole yksi eikä kaksi hevosta, jotka puolen litran ylimääräisellä ruoka-annoksella liikkuvat seuraavana päivänä kuin tyhjenevät ilmapallot. Siellä on paskamaista istua selässä.

Summa summarum: on turvallisinta hankkia kotiin läheisriippuvainen marsu/kissa/koira/fretti/gekko kuin yrittää hellyyden ehdoilla ryöstää hevosen sydäntä itselleen. Hevonen on järeä peli, joka pelaa yksinkertaisilla ja jämpteillä säännöillä. Niistä se tykkää.

t. Nimim. Yritän tässä nyt itse toteuttaa kirjoittamaani, huonosti menee