Ahne hevonen ja nippu kikkoja

Ei sul mittää eväst olis?

Ei sul mittää eväst olis?

Onko sinulla ahne hevonen? Syökö se vaikka loimen päältään? Kerääkö se kaiken syömänsä huolellisesti vatsan seudulle? Onneksi olkoon! Hevosesi on HYVÄ REHUNKÄYTTÄJÄ.

Voihan penaali.

Pullukka tuli taloon eli Suomeen kuutisen vuotta sitten. Silloin oli sydäntalvi, mikä se sitten onkaan. Heinää tarjottiin varmaankin enemmän kuin koko sen elämän aikana, ja maultaan se taisi myös peitota aiemmat korret. Sitten tuli kesä. Pulde pääsi kokemaan hevosten taivaa: laitumen. Hätähän siinä tuli – naama nurmeen niin kuin olis jo! Kiire! Parin kaasuähkyn myötä arvioin hevoseni itsehillinnän olevan puutteellinen. Talvella pötsi toki kiinteytyi, mutta kesällä oltiin ns. muhkeita ja naisellisia, ISOLUISIA. Olen ymmärtänyt, että jojoilu on sydämelle huonoksi, joten on vain ajan kysymys milloin Pullukan pumppu leikkaa kiinni. ASIAAN ON SIIS PUUTUTTAVA.

Olemme muuttaneet hiljan vapaan päiväheinän talliin, joten vaihtoehdot ovat joko sairastarha, kesken päivän sisäänotto tai ihan normi elämä heinän seassa. Ilman muuta valitsin viimeisen. Liikkuhan se siellä edes vahingossa. Ja on ystävän kanssa. Jne. Ja ensin kokeilin kuonokoppaa. Se oli karmeaa. En tiedä kummasta tuntui pahemmalta, minust vai hänest, mutta jostain syystä kuonokoppa otettiin piakkoin pois.

Lisäsimme liikuntaa. Monena päivänä Pullukka on sekä normaalissa ratsastuksessa, että erillisessä kävelyssä joko ihmisen tahi koneen kanssa. Estetunneilla se ei tule edes hikeen, vaikka ihan vaivaa nähdään. Kouluratsastamalla hien hakeminen on niin ikävää, että sitä varten pyydetään aina apujoukkoja. Se onnistuu, mutta ei ihan suitsait.

Ei tuloksia. Tavoitesatulavyö odottaa hyllyllä pölyyntymässä.

Seuraava askel on heinäpaalin verkottaminen. Tässä asiassa otin yhteyttä ihmiseen, jolla on piha täynnä tuuheita, pyöreitä poneja, ja joka on TODELLA joutunut miettimään millä estää niitä syömästä itseään hengiltä. Miettikää, jos Labradorinnoutajalla olisi vapaat nappulat? No just niin. Siis puhelu Lähderannan Ponitallille. Haloo, onko Niina? – Kuulen kyllä, sanoi Niina. Kävimme läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat heinänverkottamismuodot. On kokeiltu halpoja ja on kokeiltu kalliita. Erivärisiä. Yksi-, kaksi- ja kolmekerroksisia. Kaikki versiot ovat jossain vaiheessa suostuneet nöyrtymään ahneimman äärellä. Itse asiassa Niina oli juuri soittaessani kursimassa yhtä verkkoa kokooon. Syypäänä taisi olla väkivaltaisesti aterioiva suomenhevonen.

Arvatkaapa mikä oli Niinan neuvo? Hanki sopiva pätkä KALASTUSVERKKOA! Se on kuulemma ainoa, joka kestää edes JOTAIN. Siihen Niinan neuvokas mies oli nikkaroinut kätevän kehikon, joka asennettiin paalitelineen päälle, kun paali on sisällä. Avot! Ka näihä mie teen ja heti! Keväällä tulette näkemään sorjan tammani.

T. Kesäkunto 2017/Timmitamma/Kilot kuutamolle/Pötsipiiloon/Tiukkaakin tiukempi-17

Rakastaahan rakastamani hevonen minua takaisin?

Rakastaksää mua.

Rakastaksää mua.

Poikani sanoi yhtenä päivänä, että ”Vitsi te ootte äiti naurettavia kun lässytätte ja sössötätte niille hevosille ja tarjoilette jotain namipaloja. Aattele miten miehet ennen vanhaan hoiti hevosensa? Ruokki, sanoi niille välttämättömät ptruu ja noh ja kaikki oli tyytyväisiä. Ja te vaan hössötätte niiden ympärillä. Eiks ne hevoset tuu hulluiks.”

Ensin aloin nauraa, sitten meinasin ryhtyä vastahankaan, ja sitten tajusin. Perkele, se on muuten oikeassa. Eihän hevonen erikseen KAIPAA IHMISTÄ RINNALLEEN. Se pärjää oikein hyvin ilman jumaloivaa sössöttäjää. Toki on yksilöitä: niitä, jotka eivät kestä minkäänlaista tyhjännauramista ja niitä, jotka ovat elementissään, kun ympärillä on lauma ponityttöjä ihastelemassa. Kieltämättä en ole koskaan nähnyt niin palvovaa katsetta hevosen (tai koiran) silmissä, kun harvasanainen isäntä kohdistaa vihdoinkin myönteisen huomionsa eläimeen. Se on nimittäin rakkautta se.

Ja rakkaudenhan voi laittaa testiin! Jos hevonen ihan tosissaan rakastaa sinua, se seuraa sinua ihan minne vaan. Traileriin, pakkopilttuuseen, synkkään yöhön, surmansuuhun. Se antaa sinun piikittää, kengittää ja kaivaa kakkaa pyllystä (ähkytilanne, ei päivittäinen, toivottavasti). Kun sinä olet johdossa, se on rento. Hevosen rakkautta kutsutaan luottamukseksi. Sen ansaitsee olemalla sen arvoinen. Hevosen luotettava kumppani ei jätä hevosta pulaan, on aina ”vahvempi” ja viisaampi jos tulee tilanne. Hevosen kuuluu hämmentyä uuden äärellä, ihmisen kuuluu hoitaa homma. Erityismössöllä tähän ei päästä. Hevonen suhtautuu myönteisesti henkilöön, joka antaa muonaa, mutta ei sitä kokonaan voi ostaa.

Erityismössöt ihmetyttääkin minua ihan kunnolla. Miksi niitä tehdään? Tavallinen hevonen pärjää oikein hyvin tavallisella ravinnolla, ja jos ongelmaa ilmenee, sitten aletaan antaa lisäravinnetta. Sitä en tajua, että silloin tällöin ja tiistaisin turvotetaan valtavia määriä mystisiä sooseja. Etenkin kun on rotuja, joiden pakki ei meinaa kestää liian ravinteikasta  ruokaa. Näitä ovat esim. kitukasvuisilla alueilla kasvaneet barokkirodut ja ponit. Siinä on kuulkaa vaaran paikka ennemminkin kuin rakkaudellinen iltamössö. Suuresti ihailemani Markku Saastamoien painottaa, että kuola pitää saada liikkeelle, ja sen tekee kuiva ruoka. Ei mössö.

Oli aika kun minäkään en tiennyt kaikkea tuota. Olin varma, että jos unohdan antaa sitä tai tätä lisäravinnetta, niin kuolo korjaa. Sittemmin tajusin, että vesi on ehkä kuitenkin se, mitä ei sovi unohtaa, muilla aineksilla ei nyky-Suomessa ole niin väliksi. Pikkusen pontsojahan tuppaa suomalaiset hevoset olemaan, joten vararavintoa riittää. Jos ei siis ole ihan varma onko heppa saanut väkirehua vai ei, jätä antamatta. Ei ole yksi eikä kaksi hevosta, jotka puolen litran ylimääräisellä ruoka-annoksella liikkuvat seuraavana päivänä kuin tyhjenevät ilmapallot. Siellä on paskamaista istua selässä.

Summa summarum: on turvallisinta hankkia kotiin läheisriippuvainen marsu/kissa/koira/fretti/gekko kuin yrittää hellyyden ehdoilla ryöstää hevosen sydäntä itselleen. Hevonen on järeä peli, joka pelaa yksinkertaisilla ja jämpteillä säännöillä. Niistä se tykkää.

t. Nimim. Yritän tässä nyt itse toteuttaa kirjoittamaani, huonosti menee

Onko vielä ykköshoitajia?

Haluan oman ykköshoitajan.

Haluan oman ykköshoitajan.

Terveisiä jurakaudelta! Tulin tuossa taas miettineeksi menneitä kun luin teidän kommenttejanne ratsastuskoululaisista. Yksi hyvä kommentti oli kun lapsi oli suivaantunut siitä, ettei hän opi ratsastuskoulussa hoitamaan hevosta, ruokkimaan sitä ja siivomaan karsinoita. Se on muuten totta! Melko harvassa paikassa pääsee lähellekään esim. hevosten ruokia. Tai opetetaan kylmäämään kinttuja hyppäämisen jälkeen. Tai hieromaan arnicaa kipeisiin lihaksiin. Tai rullaamaan lämppärit yöksi.

Muinaisaikoina hevosista tiesivät eniten tytöt, jotka olivat olleet hoitamassa ravihevosia. Ravitalleilla sai tehdä ylivoimaisesti eniten juttuja ja vastuu kasvoi sitä myöten kun kyvyt kasvoivat. Aika monen ravitallilla hevosuransa alkaneen otteet olivat ihan toista luokkaa kuin ratsastuskouluoppilaiden. Missä nykyään opitaan käsittelemään heppoja? Ratsastusleirillä päästään varmaan lähimmäs ideaalia. Ruokinta on yleensä ammattilaisen homma, ettei satu stipluja. Se on ihan ymmärrettävää.

Kun minä pääsin nuorna hevoseen kunnolla kiinni, oli kohteena poni Bob. Olin ns. kakkoshoitaja, eli aika hyvissä asemissa moniin verrattuna, mutta ihan nolla verrattuna ykköshoitajaan. Tässä tapauksessa olin erityisen nolla, koska hevosen harjojen väri oli MUSTA, eikä VIHREÄ, jota olin itse ajatellut. Niinpä huolella keräämäni harjat jäivät käyttämättä. Siinä ykköshoitaja-Marita oli tosi tiukkana. Hoitajan ominaisuudessa pääsi ihan kivasti tutustumaan yhden hevosen anatomiaan. Joku sanoi, että kannattaa kokeilla joka päivä sen kaikki kintut läpi, niin huomaa helposti jos niissä on jotain poikkeavaa. Siitä asti olen moisen homman tehnyt, kaikilla hoitamillani hevosilla. Hevosenhoitajana parhaiten kuitenkin tutustuin hevosen varusteisiin. Niitä kiillotettiin jatkuvalla syötöllä. Vehkeiden sopivuudesta opin lähinnä suitsien soveltuvuuden. Ja riimun. Oli sekin jotain! Opin myös, että satularasva on myös ihan okei huulirasva.

Vasta muutettuamme Vantaalta Tuusulaan ajauduin ravitallille. Naapurissamme asui pari ravihevosta, josta toinen oli nuorikko ja toinen toipilas, joten ei ollut kiire mihinkään. Tällä tallilla sain ruokkia ja tarhata ja syötellä. En oppinut ruokinnasta sen kummempia (vesi-heinät-kaurat), mutta ainakin pääsin muonaan käsiksi. Myös kengityksen ja kavioiden vuolun näin ensimmäistä kertaa läheltä. En voi sanoa vieläkään kengityksestä hirveästi juuta tai jaata, mutta selkään huomaan jos joku on muuttunut. Mielestäni kengittäjä saa ihan rauhassa hoitaa ammattipuolen, ei hän minua siihen tarvitse. Ravitallilla minulle annettiin ensimmäistä kertaa vastuuta. Se tuntui hienolta. Se nousi myös päähän, sillä jonkun ajan kuluttua aloin neuvoa ravimiehiä. Hyvä, Katja. Juuri näin.

Sitten suora leikkaus 2000-luvun ensihuokauksille, kun Jaska-heppani asui Nuuksiossa. Olin jo tottunut siihen, että itse pitää hoitaa kaikki ja välillä ei millään jaksa. Yhtenä jumalan siunaamana päivänä sitten eteeni tuli pieni tyttö, joka kysyi pienellä tytön äänellä ”voisinksmä alkaa hoitaa Jaskaa?” Sanoin ”totta kai”, ja siitä alkoi elämäni hienoin kausi hevosenomistajana. Hevonen oli vastedes aina puhdas, niin myös kaikki kamat mukaan lukien minun saappaani (Camilla, I love you). Saatoin soittaa ja pyytää hoitajaa menemään tallille jos en itse päässyt. Se on, tiedättekö, hienointa maailmassa.

Varmasti ratsastuskouluissa elää vielä jossain määrin hoitajakulttuuri, mutta yksityitalleilla tilanne on kyllä aivan huono. Ei hoitajan hoitajaa! Kaipaisin nuorikkoa, joka on hullun innostunut hevosten hyvinvoinnista ja haluaa oppia kaiken ja heti. Ja kaipaa koe-eläintä. Pitääkö tämmöinen ykkös-kakkos-varahoitaja -ketju perustaa erikseen uudelleen?

Ottakaa kantaa! t.nimim. Kakkoshoitajasta huipulle

Kakkoshoitajallekin riittää hommaa. Av yv.

Kakkoshoitajallekin riittää hommaa. Av yv.

Hei muuten! Nyt on hyvä kimppatarjous Horse Showhun, kannattaa tarttua: Hyvässä seurassa