Kavioliittoihminen meets Ruuhkavuosihevonen!

Moi Katja! Tervetuloa! Anniina on vähän myöhässä, mutta tulossa!

Moi Katja! Tervetuloa! Anniina on vähän myöhässä, mutta tulossa!

Vai on se sillä lailla, että Katja menee Ruuhkavuosiratsastaja-Anniinan hevosella ratsastamaan? Ettäkö hyväkin idea antautua nolaamaan itsensä oikein maneesissa? Ei kun tuulta päin, tuskin meikällä enää on mitään menetettävää. Mutta rehellisyyden nimissä:KOSKAAN ei ole huono idea hypätä uuden hevosen selkään.

Lauantaiaamu, klo 10. Kavioliiton esitaistelija kurvaa tallin pihaan. En ole koskaan käynyt kyseisessä tallissa, joten antaudun sokkelon vietäväksi. Pienellä avulla löydän Kuuluisan Suomenpienhevosen. Herran tähen hän on sievä! Niin myönteinen, niin autuaan tietämätön tulevasta! Juttelemme, koska omistajansa on MYÖHÄSSÄ LÄHEMMÄS KOLME MINUUTTIA.

Omistaja astuu kuvaan. Hevonen selvästi rakastaa häntä, on kiinnostunut joka asiasta, mitä omistajansa tekee. ”Mie en oo antanu sille kädestä nameja, ja silti se höplää ylähuulella”, kommentoi omistaja. Ja koko ajan minun tekee mieli ottaa pieni hevonen syliin ja mennä sohvalle katsomaan sen kanssa telkkaria.

Heinäsirkka ja poni.

Heinäsirkka ja poni.

Saan hevosen ja minun väliin IHANAN koulusatulan, Amerigon. Selkäännousu ei tuota pulmia, olenhan koipeliini ja hän matalahko. Mutta ihana. Kävelemme hieman luonnossa, hevonen pakenee koko ajan omistajansa selän taakse. On varmaan kauhuissaan selässä istuvasta heinäsirkasta. Suhtaudun ymmärryksellä.

Maneesissa on kolme ratsukkoa. He vaikuttavat kauhistuneilta. ”Voi perkele, eikö täällä saa rauhassa treenata aamutuimaan, kun nuo vouhottavat bloggaajat tulevat tänne puhumaan ääneen ja räpsimään kuvia.” Voi olla, että tulkintani ei ole kellontarkka. Kävelemme Päden kanssa pitkin ohjin ja tunnustelen sen rivakkaa käyntiä. Keräilen pikkuhiljaa ohjia ja kokeilen toimiiko jarru. Toimii, mutta ei ainakaan liian terävästi. Joustavasti, siis! Sivulle pyytävä pohje hieman korpeaa pientä hevosta, hän haluaisi mennä reippaasti suoraan, niin kuin hevoset menevät! Ymmärrän täysin. Pyydän silti. Pieni ratsu tottelee. Sanoinko jo, että hän on ihana?

Kohoamme raviin. En malta keventää, koska Amerigossa on niin ihana istua. Päde kipittää iloisena pitkin, eikä suostu ihan niin pieniin voltteihin kuin minä ehdotan, mutta menee silti. Ravailen innoissani pitkin jo pelkästään siksi, että a) ravi on niin kiva ja pehmeä, b) Amerigo on ihana, ja c) en tarvitse eteenpäin kehottavia apuja. Päde hoitaa! Ah, Pullukan jälkeen tämä on lomaa. Rakastan hevostani, mutta on se kyllä saakelin monimutkainen laitos. Nainen!

IMG_1198Uskaltaudun laukkaan. Yllätyn tietysti, onhan se hieman erilainen kuin hollantilaisen puolisverisen aukka. Askellaji kuitenkin rullaa ehtivästi ja annan Päden paahtaa. En edes yritä lyhentää, koska en suoraan sanoen yhtään tiedä pysyykö laukka, osaanko. Se on vaan niin erilainen.

Palaan raviin ja iloitsen taas. Kyllä tässä iässä osaa iloita pienistä asioista, kuten kivan hevosen kivasta ravista kivassa satulassa! En myöskään koe epäonnistuneeni, ja se nostaa myös tunnelmaa.

Lopuksi käymme vielä metsäretkellä, jossa rohkea ja sukkela suomenpienhevonen ottaa kaikki haasteet vastaat avoimin mielin. Toivotan Anniinan tervetulleeksi meidän halleille ja pahoittelen jo etukäteen, että Pullukka ei kyllä ole ihan näin mutkaton. Se on MUIA. Anniina ottaa haasteen vastaan pystypäin.

Palautamme pienen hevosen isoon karsinaansa. Hänellä on kodissaan mm. heinäpallo. ”Leikkiikö se sillä”, kysyn. ”Ei”, vastaa omistaja.  Justiin. Sama meillä. Yritäpä aktivoida, niin hevonen katsoo kysyvästi silmiisi: ”Oliko sulla tässä joku ajatus?”

Kavioliitto kiittää Ruuhkista ja Pädeä! Oli paljon kivempi ratsastaa Pädellä kuin etsiä sitä Nuuksion metsistä!

Luonto kiittää luonnonystävää!

Luonto kiittää luonnonystävää!

 

Pitääkö tässä nyt olla mieltä liitosta?

Kuvassa hevonen ja järjestöihmisen vastakohta eli epäjärjestöihminen.

Kuvassa hevonen ja järjestöihmisen vastakohta eli epäjärjestöihminen.

Kerron nyt hieman itsestäni: en ole muistaakseni koskaan ollut yhdenkään järjestön/liiton pj, ja olen muutenkin vältellyt moisia luottamustehtäviä ihan tosissani. Taloyhtiön hallituksessa olin vuoden ja se riitti. Yhden ratsastusseuran hallituksessa olin myös vuoden, sekin riitti. Sanalla sanoen: en ole järjestöihmisiä. Kaikki voivat huoletta nukkua yönsä: en tule missään vaiheessa pyrkimään mukaan ratsastuksen politiikkaan.

Tällä hetkellä keskustelu käy kuumana, hallitukseen on tulossa muutoksia. Puheenjohtaja väistyy eikä suostu astumaan ehdolle enää. Osan mielestä se on hienoa, toiset ovat aivan maansa myyneitä. Voin tuumia, että eihän nämä hommat minua koske, mutta sehän ei välttämättä pidä paikkansa. Hyvinkin monet päätökset valuvat ihan alas asti. Mitä enemmän liitossamme on porukkaa, sitä vahvempia me ollaan, ja se taas tuo pattia esittää kysymyksiä eduskunnalle. Tällä hetkellä liiton jäsenmäärä on laskusuuntainen ja se voi tuoda mukanaan kriisin. Se on ainakin selvää, että jos jengiä ei ole tarpeeksi, me jäljelle jääneet maksamme enemmän per nokka. Sehän ei äveriäitä hetkauta, mutta kun valitettavasti heitä on liian vähän. Suuri osa harrastajista ja ammattilaisista ovat ihan tavallisia ihmisiä.

Kyliltä kuuluu puhetta, että liitto kaipaa uudistusräjäytystä. Että kaikki uusiks vaan! Mikäs siinä, haluankin nähdä kuinka joku osaa rakentaa kaikkien kehuman liiton, joka edustaa rataesteratsastusta, kenttäratsastusta, kouluratsastusta, vikellystä, valjakkoa, issikoita, suomenhevosia, poneja, westerniä, working equitationia, ratsastuskouluja ja polocrossea. Unohtamatta vammaisratsastusta, vaellusta, ratsastusmatkailua ja huippu-urheilua. Ja silti taisi joku jäädä pois. Miten ihmeessä se on edes mahdollista, että kaikki voisivat olla tyytyväisiä? Ei mitenkään. Mutta onko mahdollista, että suuri osa haluaisi liputtaa liiton puolesta? Eiköhän.

Uskon, että hyvässä hallituksen jäsenessä on paljon samaa kuin hyvässä ratsastuksenopettajassa: pitkä pinna, hyvä ihmistuntemus, maltillinen ego, halu saada muut ymmärtämään ja toive onnistuneesta tiimityöstä. En näe, että tilanne vaatisi tuon kummoisempaa settiä. Itselläni on ainostaan halu saada muut ymmärtämään, joten unohdetaan meikä. Eräs kaveri sanoi,että eihän siellä hallituksessa kukaan yksin päätä mitään. Ei niin, ja sehän se vaikeus juuri onkin! Demokratia on haastavinta. Ja vaikka kuinka yrittää olla hevoshullu, niin politiikkaa se on, jopa hevoshommissa.

Yksi on varma: liiton haukkuminen ei auta mitään. Joko tekee jotain asioiden eteen tai pitää suunsa kiinni. Asioita tapahtuu vain jos joku tekee jotain. Jupisemalla mikään ei muutu.

 

Suomenhevonen on ihmeellinen paketti

On onhan se hieno! Ori Pimun Vilske. Kuva: Laura Jalasto (kai?)

On onhan se hieno! Ori Pimun Vilske. Kuva: Laura Jalasto (kai?)

Käväisin äsken Kuninkuusraveissa haistelemassa tunnelmia. Tällä kertaa matka oli sukkela, asunhan vain muutaman kilometrin päässä Vermosta. Jo heti portilla tunsin olevani tervetullut, vaikka olen joku ihme ratsutäti. Ketään ei kiinnostanut mitä harrastan, kaikki halusivat vain tietää keneen isken rahani. Se oli helppo kysymys! Costellolle tietysti! (Prkl, niukka häviö Köppiselle)

Suomehevosen kärryssä pysyy akka poikineen!

Suomenhevosen kärryssä pysyy akka poikineen!

IMG_0193

Samalla reissulla tapasin myös muutaman ratsu-suomenhevosen, joista silmiin pistävimpänä Ypäjä Arska. Voi penaali, mikä mies. Arskalla näytti olevan liikettä vaativiinkin luokkiin. Arska osallistui Suomenhevoskatrilliin, joka esitettiin raviradalla ennen varsinaisia bakkanaaleja. Katrillia edelsi kulkue, jossa suomenhevonen esitteli koko kykykirjonsa. On se ihme eläin: jollei se kynnä maata, niin sitten se ravaa kilpaa. Jollei se ravaa kilpaa, se sipsuttaa koulua. Jollei se ole lasten luottoratsu, se on työmiehen paras ystävä.

Arska.

Arska.

Tämä on niitä hetkiä kun mietin miksi helvetissä minulla on KWPN (vaikka sitä maailman eniten rakastankin!)

Maailmankaikeuden ensimmäinen suomenhevostuttuni oli Roki. Se oli hyvin vaalea, uskon että sen suuret silmät ja tuuhea otsatukka tekivät suurimman vaikutuksen. Roki asui Aulangon tallilla Hämeenlinnassa joskus 70-luvulla. Muistan isäni istuneen sen selässä ja minä jankutin päivät pääksytysten saanko ratsastaa. Jankutus tuotti sittemmin tulosta, sillä yhtenä päivänä isä iski minut Leena-nimisen suomenhevosen selkään. Leena oli matala suomenhevostyttö, sekä liikkeiltään, että asenteeltaan. Ei ylimääräistä sekoilua, aina jonossa teki niin kuin on sovittu. Ehkä juuri siksi isä lätkäisi minut Leenan selkään ja ratsasti edessä ehkä jopa Rokilla. Takanani tuli Aulangon tallilta tuttu Lee, joka saattoi olla Leanderin selässä. Läksimme maastoon, koska sillä tavalla lapset opetetaan ratsastamaan. Kiipeilimme Aulangon mäkisessä maastossa. Muistan pitäneeni satulasta kiinni koko ajan, sillä Leenan kanssa ohjaus oli täysin turhaa. Sitten isäni nosti laukan, ja näin teki myös Leena. Laukkasin Aulangon metsäpolulla Leena-hevosella elämäni ensimmäistä kertaa, enkä unohda sitä koskaan. Heiluin kuin viiri, mutta pysyin satulassa. Hymyni ei hyytynyt viikkoihin. Rohkenen väittää, että juuri tästä nimenomaisesta maastoreissusta totaalinen hevoshulluuteni sai alkunsa. Kyllä jankkaaminen selvästi kannattaa!

Siitä se hevoshulluus alkoi.

Siitä se hevoshulluus alkoi. (Leena oli viereisellä laitumella, valitettavasti ei ole kuva hänest.)

Jossain vaiheessa tuontihevosia alkoi tulla ovista ja ikkunoista. Muistan kun 80-luvulla niitä tuli eriyisesti Tanskasta. Silloin oli jotenkin paljon hienompaa mennä tanskalaisella hevosella kuin esim. suomalaisella tai herran tähden venäläisellä. Nyt tietty naurattaa. En oikein edes tajunnut miten hieno suomenhevonen on, ennen kuin tutustuin läheisesti mm. suomenhevosori Pimun Vilskeeseen. Sehän perkule kiipeää vaikka puuhun! Ja viimeisen niitin kertoi hevosopiston Anu Korppoo, joka sanoi, että Ypäjän kansainväliset vieraat ovat poikkeuksetta aina aivan haltioissaan suomenhevosista ja haluavat aina ostaa ne pois meiltä. Kröhöm!

Nyt en voi siis kuin pyytää suomenhevoselta anteeksi, että valitsin KWPN:n (hollantilainen ratsuhevonen), ja toisaalta toivottaa suomenhevoselle onnea 110-vuotisesta taipaleesta! (Ehkä se on parempi etten minä mene sinne sohimaan.)

Helsinki Horse Showssa on muuten luvassa la-iltana (21.10.) ihan järjettömän hieno historiikki suomalaisesta ratsastuksesta – ja kukahan siellä on pääosassa? Niinpä, suokkihan se! Ikinä ei ole suomenhevosia ollut niin montaa samalla kertaa Horse Showssa. Lupaan sen.