Mikä on hevosihmisen paras ystävä? – Auto!

Kaupallinen yhteistyö: Mekonomen autohuolto

Kopin kanssa on viisasta kulkea varoen.

Kopin kanssa on viisasta kulkea varoen.

YHTEISTYÖSSÄ: Mekonomen autohuolto

Satunnaisesti tulee vertailtua ajettuja kilometrejä muiden espoolaisten perheenäitien kanssa. Vaikka lapsi olisi kuinka harrastavainen, harvalla tulee kilsoja niin kuin meikällä. Niitä tulee nyt, kun talli on 20 km:n päässä, noin 30 000 vuodessa. Kun talli sijaitsi 40 km:n päässä, en mennyt sinne aivan yhtä tiheästi, mutta 40 000 km tuli vuodessa täyteen. Millään – korostan – MILLÄÄN muulla pelillä en tallille pääsisi kuin yksityisautolla. Toisaalta, pidän reilusti mieluummin hevostani maaseudulla kuin lähiössä.

Aikanaan innostuin hevoshommista niin, että ostin kunnon vetoauton. Se oli G-Mersu, valtava alus, jolla saattoi nykäistä traktorinkin pellosta. Valitettavasti tuolloin elettiin 2000-luvun alkua ja auto oli vuodelta 1985, joten pikkuvikaa alkoi ilmestyä liian tiuhaan. Vaihdoin uudempaan, ostin Toyota RAV4:n. Sillä veti ihan kivasti, mutta bensankulutus oli aika messevää. Totesin, ettei vetämiseni ollut niin tiivistä, että voisin aivan hyvin ajaa maantieajot pikkudieselillä ja lainatan/vuokrata auton sitten erikseen vetohommiin. Niinpä perheeseen tuli Toyota Auris. Se oli ehkä paras auto mitä on – ei ikinä rikki. Pieneksi se kävi jossain vaiheessa ja vaihdoin Toyota Priukseen – ja mikäli mahdollista, parempaan. Kulutus aivan minimaalinen ja vero vieläkin minimaalisempi. Mutta mikä hienointa, autoni ei ole koskaan rikki.

Jouko <3

Jouko <3

– Eihän auto menekään rikki jos sitä huoltaa silloin kun asiaan kuuluu, lausuu Mekonomen-autohuollon Jouko Koskinen tiskinsä takaa.

Olen varannut Joukolta Priukselle huollon nettilomakkeella. Unohdin varata sijaisauton ja soitan kohteeseen. Selitän asiani topakasti ja toisesta päästä kuuluu tyrskähdys: ”Älä tuo autoasi tänne. Tämä on Mekonomenin varasto,” sanoo miesääni luurissa. ”Ahaa, no kuule sovitaan niin” sanon minä ja kysyn mihin kannattaisi sitten soittaa. Ja niin soitan Joukolle ja selitän saman asian. Ja mitä sanoo Jouko?

– Mä varasin sulle jo sijaisauton!

Jouko <3

Vein siis Pripan (autoni nimi) ansaitsemaansa määräaikaishuoltoon, kun sillä oli ajettu n. 181 000 kilsaa. Näillä kilsamäärillä Pripa pitää huoltaa kaksi kertaa vuodessa. Sen tekee mielellään, jos se sitä vastaan ei jätä minua keskelle metsää, joka siis käsittää koko matkan tallilta kotiin. Eikä mitään katuvaloja yhtään liikaa. Peuroja sitäkin enemmän. Ja kettuja.

Sinne Pripa kohta ajetaan kilttien setien hoitoon.

Sinne Pripa kohta ajetaan kilttien setien hoitoon.

Mitä Pripalle sitten tehdään vuosi/perushuollossa? Öljyt vaihdetaan ja suodattimet tarkistetaan. Jos niistä luistaa, saattaa tulla kulman takaa moottorivaurio, ja se on pojat kallista se. Ilmastointi pitäisi myös huoltaa (tiedän, ette ole kuullutkaan, en minäkään ollut) kahden vuoden välein, sillä kylmä aine kerää kosteutta ja niin muodoin kompressori saattaa leikata kiinni -> kallista.

IMG_4231

Ei ole pakko ottaa sijaisAUTOA.

Aina puhutaan siitä, kuinka pitää säästää kaikesta muusta paitsi hevosen vehkeistä. Itse en uskalla säästää auton kohdalla, sillä silloin en edes pääse koko kopukan luokse. Merkkihuollot ovat kalliissa maineessa, mutta eivät korvaamattomia. Mekonomenilla takuu säilyy, oli huollettavan auton merkki mikä hyvänsä. Ja muutenkin Mekonomenilla onnistuu kaikkien autojen huolto. Varaosilla on KOLMEN VUODEN TAKUU! Ja jos varaosat tai remppa äityvät hirveän kalliiksi, täällä voi maksaa erissäkin. Melko kiva. Silti ylivoimaisesti kivintä oli se, että tiskin takana on maailman mukavin mies, joka vastailee kysymyksiini iloisesti ja ystävällisesti.

Tässä meikän kysymyspatteri:

Jouko kuule, mitkä riskit trailerin vetämisessä piilee?

– Jos vetoauton jarrut ei riitä, käy ohraisesti. Rekisteriotteessa näkyy millaista massaa saa vetää, ja sitä kannattaa uskoa. Jos autoa ei ole huollettu asianmukaisesti, sen jarrut saattavat tehdä tepposet.

Onko manuaali parempi vetoauto kuin automaatti?

– Nykyään sillä ei ole väliä, sillä molemmat on tosi hyviä. Enemmänkin riippuu kuskista. Huono kuski saa hajoitettua hyvänkin auton. Hyvä kuski ei rasita autoa eikä kyyditettäväkään kärsi.

Lopuksi Jouko sanoi vielä, että auto KANNATTAA PESTÄ AINA VÄLILLÄ, sillä likainen auto ruostuu herkemmin. (En ymmärtänyt tätä kohtaa ollenkaan.)

Nyt on täydet saumat päästä Joukon asiakkaaksi, sillä tässä linkki, johon sinä kerrot omat kokemuksesi Mekonomen-huollosta. Kertomuksesi avulla palvelua kehitetään koko ajan, ja lisäksi voit voittaa MÄÄRÄAIKAISHUOLLON PIKKU KULLANMURULLESI! (AUTOLLE)

Jos et ole vielä huollattanut autoasi Mekonomenilla, voit varata ajan täältä  http://www.mekonomen.fi/. Ai missä pajassa Jouko on? Mekonomen Airportissa <3

Mitä, vieläkö talleilla kiusataan?

Jeeeeee!

Jeeeeee!

Koin eilen ikävän yllätyksen. Vanha tuttuni soitti ja kertoi tytöstään (alle 10v), joka on AIVAN TOTAALINEN hevoshullu. Tyttö on käynyt ratsastustunneilla jo jonkin aikaa ja aivan touhuissaan. Jokainen muistaa sen ajan, eikö? Sen, kun ei malttaisi nukkuakaan kun pitää päästä talleille. Tai kuinka lempiväri onkin yhtäkkiä ”ruunikko” tai ”voikko” eikä enää punainen.

Sitten kävi niin, että tallilla alkoi tunnelma kiristyä. Isommat tytöt alkoivat olla niin perseenreikiä kuin ne nyt vain osaavat olla. Samoihin aikoihin tyttö putosi ponin selästä maneesissa sattuneen suuren yhteisvilliintymisen myötä. Jostain syystä opettajalla oli palanut tässä kohtaa päreikkö, eikä hän jaksanut ymmärtää pientä tyttöä, joka putosi selästä. Putoaminen ei suinkaan ollut tytölle ensimmäinen kerta, tai uutta. Tällä kertaa tilanne vaan oli melko raju useamman hevosen yhteisen kreiseilyn takia. Tilanteen rauettua tyttö masentui täysin. Ei halunnut mennä enää tallille ollenkaan. Valtava hevoshullu menetti halunsa lähteä tallille, koska IHMISET siellä olivat niin ilkeitä. Hevosia oli edelleen hirveä ikävä.

Avuton isä kysyi minulta olenko koskaan aikaisemmin kuullut moisesta. Voisinpa vastata, että en ole. Valitettavasti kuitenkin olen. Monilla talleilla on lopetettu hoitajamalli kokonaan, koska hoitajat alkoivat käyttää valtaa siihen malliin, että asiakkaat hupenivat. Muistetaan tässä, että hoitajat ovat lähes poikkeuksetta alle 18-vuotiaita nuoria, joten emotionaalisesti täysin keskeneräisiä ja totaalisen muokattavissa. Jos siinä vaiheessa vielä saa paskuuden harjoittamisen poikki, elämä voi kääntyä ihan mallilleen. Nuoruushan menee tunnetusti hukkaan nuorissa.

Mitä sitten neuvoin? Että äänestäkää jaloillanne. Heti pois sellaiselta tallilta, jossa on paska tunnelma. Tässä maassa on niin monta tallia, että ihan varmasti löytyy sellainen, jossa on kiva porukka. Tärkeää on toki ilmoittaa kyseiselle tallille miksi tämä lysti loppuu tähän paikkaan.

Palasin muistoissani sille tallille, josta sain elämäni ensimmäisen hoitoponin, Bobin. Olin halkeamaisillani onnesta. Raahasin kaikki harjani paikalle ja isäpuoli toi pakettiautolla laatikon, johon kaikki tavarat sai laitettua. Tallilaatikko oli ehkä tärkein asia maailmassa. Innoissani pyöräilin monta kertaa viikossa vajaan 10 kilmoterin matkan. Juhuu, minulla on hoitoponi, elämäni on valmis! Ajan mittaa tajusin, että perkule, minullahan ei ole juurikaan kavereita. Muut hoitajat olivat liittoutuneet yhteen ja syrjivät minua. Bobin YKKÖSHOITAJA oli niin mustasukkainen, että tuskin sain tehdä ponille mitään ilman hänen valvontaansa. Tunnelma alkoi häiritä joap minua. Aloin katsella ympärilleni. Toiselta tallilta aukeni hoitajan paikka. Vaihdoin sinne. Ensimmäiset pari viikkoa ujostelin hieman sivummalla, sen jälkeen kuuluin porukkaan aivan täysillä. Muistelen vieläkin, kuinka hauskaa meillä oli talliporukan kanssa. Perheemme muutti pois kaupungista, mutta läksin silti vanhan talliporukan kanssa leirille. Se aika oli niin hienoa, että vastaavan soisin jokaiselle hevostytölle ja -pojalle. Ja eron hyvän ja huonon tallin välillä kyllä huomaa. Sen takaan.

Mitä opin ekasta tallista? Että sitten kun minusta tulee ISO TYTTÖ, en ikinä, koskaan kiusaa ja hyljeksi pienempiä, vaan autan aina ja kaikkialla. Toivottavasti se on pätenyt.

Saikku yhdistää

Miten joku voi olla noin ihana? Kysyy Pullukka, tietty.

Miten joku voi olla noin ihana? Kysyy Pullukka, tietty.

Vielä on Pullukka sairaUslomalla. Miksi se on nykyään sairausloma? Mikä sairaslomassa on vikana? No oli miten oli, rouvan kuume on laskenut. Keksin myös millä keitoksilla saan ruuat vatsaan asti ja se on arvatenkin ollut merkittävä tekijä paranemisprosessissa. Tilanne on muuttunut siten, että aivan ihmeellinen MAITOSÄILIÖ on lähtenyt liikkumaan varsinaisesta tissistä keskemmälle mahaa. Se on todella hälyyttävän näköinen, mutta ei kuulemma ole kuolemaksi. Siitä toki kertoo sekin, että tamma on ihan okei fiiliksellä, syö, kakkaa ja pierupukittaa juoksuttaessa. Seuraava askel nimittäin onkin ronski liikunta. Suihkuttelemalla ja lypsämällä olen saanut lähinnä maidot omalle naamalleni (kauneushoitoa?) ja hirveän hien, mutta en muuta. Säännöissä lukee, että rivakalla hölkällä tissistä alkaa väkisinkin tursua ylimääräistä ulos. Niinpä pistin emännän narun päähän ja komensin liikkeelle. Uusi maneesi kirvoittaa paitsi kokeilemaan juoksutusliinan pituutta, myös juoksuttajan sekoilukestävyyttä. Rouva pinkoi kylki maassa aivan hurjaa kyytiä ja tosiaan ne kuuluisat pierupukit siihen päälle. Oli ns. liikkumisen iloa, josta usein puhutaan toiveikkaasti. Yritin siinä väijyä, että suihkuuko masun alta, mutta ei siinä haipakassa mitään nähnyt. Lapanen kädessäni veti äärirajoilla, jotta Pullukka ylipäänsä pysyi narun päässä.

Liikuttavaa on tietysti se, että minä voivottelen hänen tilaansa kovasti ja hän ottaa kaiken vastaan ilolla. Pullukan mielestä on ihanaa olla raukka, koska silloin saa paljon rakkautta. Ihan uskomatonta, että jopa sulfan pruuttaaminen suoraan käkättimeen onnistui ns. rakkauden avulla. Ei mitään riimuja ja naruja, sekoilen niiden kanssa kumminkin. Rakkauden hevonen läplätti huuliaan, että yök, taasko sitä kirpeää tahnaa tulee, mutta otti silti, koska Katja on niin ihana. Eihän siihen muuta syytä voi olla, eihän. Kymmenisen putkellista tuuttasin suuhun ja hän otti kaiken vastaan kuin ansiokas perheenäiti. Sitten rapsuttelin häntä harjamarrosta ja hän rapsutteli vastapainoksi minua fleecestä. Jotenkin rakkaus vaan oli siinä hetkessä ihan huipussaan. On ihan sairasta tajuta miten paljon rakastaa omaa hevostaan, kun se antaa tehdä itselleen vaikka mitä, koska luottaa, että Katja hoitaa hommat, ei tartte panikoida. Meinasi vierähtää kyynel.

Olen koko prosessin ajan kertonut Pullukalle missä mennään. Näin siksi, että en voi koskaan olla varma mitä se ymmärtää vai ymmärtääkö mitään (”mikä tippus, vai tippusko mikähän” – Nyhjää tyhjästä, Martti Suosalo). Yhdessä me hoidamme homman kuntoon ja jatkamme valitsemallamme rakkauden tiellä. On ne maastolenkki, peräänanto ja 120 okserikin kivoja asioita, mutta ei mikään vedä vertoja sille, kun tuijottaa omaa hevostaan suoraan silmään (molempiin ei voi samaan aikaan), ja se tuijottaa takaisin. Hymyillen.