Vaihdan tallia, nää on hulluja!

Kuva: Pekka Kärpänen

Kuva: Pekka Kärpänen

Montako kertaa olet törmännyt ihmiseen, joka joutuu vaihtamaan tallia poikkeuksellisen usein, koska tallilla mättää? Joko hevosta kohdellaan huonosti tai ihmiset on muuten hulluja tai juoppoja. Seuraavalla tallilla kerrotaan avoimesti menneistä, koska ollaan niin helpottuneita, kun on pelastuttu hirveyksiltä. Täytyy myöntää, että tarinat kuulostavat kammottavilta. Niitä kuulee myös liiton suunnalta, alkoholismin ja tallinpidon yhdistäminen on hankala paikka kelle tahansa, ei vähiten siksi, että alkoholismin myöntäminen on pirun vaikeaa. Mutta ainahan kyseessä ei ole alkoholi, vaan ainoastaan ihmisten välinen kemia. Kuka silloin onkaan hullu? Se voi olla kuka vaan.

Ensimmäisen oman hevosen hankkiminen on jännää hommaa, ja jollei tunne porukkaa, sopivan tallinkin löytäminen on tuuripeliä. Useimmissa tuntemissani paikoissa homma pelaa ihan okei. Ristiriitoja syntyy maneesin käytöstä tai erilaisten ratsastuskulttuurien kohtaamisesta. Joku tykkää mennä kovaa, toinen ei kestä vauhtia ollenkaan. Yhdelle loimiasiat ovat elämää suurempia, toinen loimittelee suurpiirteisemmin. Joku syyttää itseään kaikesta sattuneesta, toinen taas muita. Samahan se on työpaikoillakin: joidenkin mielestä muut ovat aina kaiken hyvän tiellä.

Törmäsin joitakin vuosia sitten tallillamme henkilöön, joka oli vaihtanut tallia monta kertaa. Henkilö oli tavattoman mukava ja herttainen ja hevonenkin oli ihan asiallinen. Olin tietysti kiinnostunut miksi tallia oli jouduttu vaihtamaan niin usein. Syynä oli se, että muut tallilaiset ja tallin omistajat olivat puhuneet pahaa hänen selkänsä takana. No eihän se kivaa ole! Kyllähän semmoisesta pois haluaa kuka tahansa. Sitten alkoi ihmetyttää, että miten JOKAISELLA tallilla saattoi olla tilanne sama? Etenkin, kun henkilö oli niin mukava. En tiedä mistä kenkä lopulta puristi, mutta epäilen rahan liittyneen tilanteeseen. Jos ei olekaan rahaa maksaa tallivuokria, se on uskomattoman noloa. Vain promille meistä porskuttaa iloisena, vaikka ei ole rahaa. Se hävettää, ja häpeä saa pään keksimään ihmeellisiä venkuroita ja kehittelemään salaliittoteorioita. Se on tapa selviytyä. Eihän se hienoa ole, mutta näin se menee. Ja ennen kaikkea hankala paikka kaikille. Varsinkin tallinpitäjälle, jos hän sattuu olemaan kiltti ja joustava. Saanko ikinä rahojani, hän miettii, eikä henno ajaa mukavaa ihmistä ja hevosta pellolle.

Toinen äärilaita on tietysti ”Minä olen maksanut” -ihmistyyppi. Tallisopimuksessa on usein selkeä määrittely mitä tallivuokraan kuuluu. Tämä ihmistyyppi pitää säännöistä kiinni älyttömyyksienkin uhalla. Saattaa jopa tulkita itse eri kohtia toisin kuin muut. Tämä asiakas vaatii palvelua, eikä siivoile muiden kakkoja, koska se ei ole sopimuksessa. Rohkenen epäillä, että tämä tyyppi olisi kotonaan missään muualla kuin täyden palvelun tallilla, jossa kuukausivuokra hipoo keskivertoihmisen kuukausiansiota. Jos sen kaltainen henkilö osuu tavallisten harrastajien sekaan, syntyy takuuvarmasti konflikteja. Konfliktien seurauksena puhutaan aina pahaa selän takana. Se ei useinkaan paranna tilannetta.

Siellä, missä on ihmisiä, on aina sekavaa. Kun hevoset laitetaan ensimmäistä kertaa yhdessä tarhaan, joku ottaa johtajan paikan ja kaksi muuta yrittävät päästä heinäkasaan osingoille. Toinen hyväksytään ja toinen saa kestää koulukiusaamista aikansa, kunnes sekin hyväksytään porukkaan. Siihen loppuu venkoilu, kaikki ovat kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ihmisten kanssa on niin pirun vaikeaa. Jollain ei ole pätkääkään pelisilmää ja toinen taas ei tunne itseään. Kolmas esittää ystävällistä ja haukkuu kaikki kun selkänsä kääntää. Olisinpa hevonen! Tai koira! Niin paljon selkeämpää on niillä.

Miten sitten välttää koflikteja? Jos on itse hyvinkin vetäytyvää sorttia, kannattanee mennä pienelle tallille, jossa on vähän porukkaa. Näin saa usein harrastaa rauhassa, eikä joudu kohtaamaan muita, kuin oman hevosensa. Osa talleista on painottunut este- tai koulupuolelle. Ei ole järkevää mennä esteiden sekaan raivoamaan kouluradoista tai päin vastoin. Oma tapa harrastaa on hyvä tajuta ja hakeutua samanlaisiin jengeihin. Useimmille tämä on joukkuelaji!

Ja sitten on vielä se, että kireällä ihmisellä on usein kireä hevonen. Miksiköhän? Muistakaa hengittää!

 

PS. En ole itse koskaan joutunut ”hirveälle” tallille. Jokaisella tallilla olen viettänyt joitakin ihan järkyttävän hauskoja hetkiä! Eikä hevosillakaan ole ollut mitään hätää. Terveiset Elomalle, Hynnään, Kiloon, Nuuksioon, Tampajalle ja Hästbackaan!

 

Mitä, vieläkö talleilla kiusataan?

Jeeeeee!

Jeeeeee!

Koin eilen ikävän yllätyksen. Vanha tuttuni soitti ja kertoi tytöstään (alle 10v), joka on AIVAN TOTAALINEN hevoshullu. Tyttö on käynyt ratsastustunneilla jo jonkin aikaa ja aivan touhuissaan. Jokainen muistaa sen ajan, eikö? Sen, kun ei malttaisi nukkuakaan kun pitää päästä talleille. Tai kuinka lempiväri onkin yhtäkkiä ”ruunikko” tai ”voikko” eikä enää punainen.

Sitten kävi niin, että tallilla alkoi tunnelma kiristyä. Isommat tytöt alkoivat olla niin perseenreikiä kuin ne nyt vain osaavat olla. Samoihin aikoihin tyttö putosi ponin selästä maneesissa sattuneen suuren yhteisvilliintymisen myötä. Jostain syystä opettajalla oli palanut tässä kohtaa päreikkö, eikä hän jaksanut ymmärtää pientä tyttöä, joka putosi selästä. Putoaminen ei suinkaan ollut tytölle ensimmäinen kerta, tai uutta. Tällä kertaa tilanne vaan oli melko raju useamman hevosen yhteisen kreiseilyn takia. Tilanteen rauettua tyttö masentui täysin. Ei halunnut mennä enää tallille ollenkaan. Valtava hevoshullu menetti halunsa lähteä tallille, koska IHMISET siellä olivat niin ilkeitä. Hevosia oli edelleen hirveä ikävä.

Avuton isä kysyi minulta olenko koskaan aikaisemmin kuullut moisesta. Voisinpa vastata, että en ole. Valitettavasti kuitenkin olen. Monilla talleilla on lopetettu hoitajamalli kokonaan, koska hoitajat alkoivat käyttää valtaa siihen malliin, että asiakkaat hupenivat. Muistetaan tässä, että hoitajat ovat lähes poikkeuksetta alle 18-vuotiaita nuoria, joten emotionaalisesti täysin keskeneräisiä ja totaalisen muokattavissa. Jos siinä vaiheessa vielä saa paskuuden harjoittamisen poikki, elämä voi kääntyä ihan mallilleen. Nuoruushan menee tunnetusti hukkaan nuorissa.

Mitä sitten neuvoin? Että äänestäkää jaloillanne. Heti pois sellaiselta tallilta, jossa on paska tunnelma. Tässä maassa on niin monta tallia, että ihan varmasti löytyy sellainen, jossa on kiva porukka. Tärkeää on toki ilmoittaa kyseiselle tallille miksi tämä lysti loppuu tähän paikkaan.

Palasin muistoissani sille tallille, josta sain elämäni ensimmäisen hoitoponin, Bobin. Olin halkeamaisillani onnesta. Raahasin kaikki harjani paikalle ja isäpuoli toi pakettiautolla laatikon, johon kaikki tavarat sai laitettua. Tallilaatikko oli ehkä tärkein asia maailmassa. Innoissani pyöräilin monta kertaa viikossa vajaan 10 kilmoterin matkan. Juhuu, minulla on hoitoponi, elämäni on valmis! Ajan mittaa tajusin, että perkule, minullahan ei ole juurikaan kavereita. Muut hoitajat olivat liittoutuneet yhteen ja syrjivät minua. Bobin YKKÖSHOITAJA oli niin mustasukkainen, että tuskin sain tehdä ponille mitään ilman hänen valvontaansa. Tunnelma alkoi häiritä joap minua. Aloin katsella ympärilleni. Toiselta tallilta aukeni hoitajan paikka. Vaihdoin sinne. Ensimmäiset pari viikkoa ujostelin hieman sivummalla, sen jälkeen kuuluin porukkaan aivan täysillä. Muistelen vieläkin, kuinka hauskaa meillä oli talliporukan kanssa. Perheemme muutti pois kaupungista, mutta läksin silti vanhan talliporukan kanssa leirille. Se aika oli niin hienoa, että vastaavan soisin jokaiselle hevostytölle ja -pojalle. Ja eron hyvän ja huonon tallin välillä kyllä huomaa. Sen takaan.

Mitä opin ekasta tallista? Että sitten kun minusta tulee ISO TYTTÖ, en ikinä, koskaan kiusaa ja hyljeksi pienempiä, vaan autan aina ja kaikkialla. Toivottavasti se on pätenyt.