Pullukka Horse Show -kuntoon, part 1

Up to heaven. Kuva:Nea Levonius

Up to heaven. Kuva:Nea Levonius

Voi itku, nyt se on sitten faktaa. Lapsi ja heppa menevät Helsingin jäähalliin kilpailemaan 18. ja 19.10. Ihan hirveetä. Lapsesta en ole sillä tavalla huolissani, sillä hänellähän on opettaja. Opettaja tietää mitä lapsen pitää oppia ja se on molemmilla mielessä. Kuka sen sijaan tietäisi miten tehdään Pullukan kanssa? No, minä?

Periaatteessa on ihan helppoa löytää hyvä kunto-ohjelma hevoselle. Ei ole kovinkaan vaikea sopia eri päiville erilaisia harjoitteita, jotka vahvistavat eri puolia hevosessa. Ja samalla vatsa pienenee. MUTTA, nyt tulee se iso mutta. Kun olen nyt seikkaillut kuutisen vuotta tämän armaan ratsuni kanssa, en kuvittele enää mitään. Tiedän täsmälleen, että Pullukan eilinen ei välttämättä merkitse tänään MITÄÄN. Normaalisti hevonen, joka on läpiratsastettu eilen, on tänään ihana. Meillä ei, toisinaan voi taas ollakin. Meillä ei VÄLTTÄMÄTTÄ mennä jumiin kisaviikonlopusta, mutta saatetaan mennä kahden päivän  kouluratsastuksesta. Toisaalta joskus metsärämpiminen tuottaa seuraavaksi päiväksi mitä elastisimman ratsun, toisinaan taas ihan jäykän pökkelön. Saakeli näitä ikäneitoja!

Kaverin kanssa juttelin asiasta. Hän kehotti menemään puomeja ja rämpimään metsässä. Check.

Lymfahieroja-Ninan kanssa juttelin, hän neuvoi laukkaamaan kevyttä laukkaa ja pitkään, se pumppaa joitain rauhasia, jotka sijaitsevat kainalossa ja saavat nestekierron pysymään parempana. Check.

Toinen hieroja sanoi: laihduttakaa herran tähden. Check.

Nina lymfahieroo, arvatkaa miten siistiä!

Nina lymfahieroo, arvatkaa miten siistiä!

Vain hyppäämällä oppii hyppäämään, mutta eihän 16-v. rouvalla voi hyppiä kuin kerran viikossa. Se on Pullukalle kaikkein parasta jumppaa. Ja sen Pullukka kyllä osaa.

VAIKEIN NÄISTÄ ON PAINONPUDOTUS. Eittämättä esteen yli hyppääminen olisi helpompaa jos lihaa olisi vähemmän vartalossa. Tai siis läskiä. Nyt vielä Pullukalta lähti tarhakämppis pois, niin voitte vain kuvitella miten onnellisena se jauhaa siellä päivät pitkät. En viitsi laihdutussyistä laittaa hevosta sairastarhaankaan. Kai se on vaan yritettävä liikuttaa niin maan perkeleellisesti.

Yhdessä me teemme sen! Vai mitä, Pulde.

Yhdessä me teemme sen! Vai mitä, Pulde.

Ratsastajan henkinen puoli onkin sitten seuraava jännän paikka. Kaverit kertoilevat, kuinka on kielletty ulos kakkosesteellä, koska jännitys on lamaannuttanut totaalisesti. Miten ihmeessä siellä VOI olla kuolematta? Kaavailin kuitenkin hoitavani ensin sen ratsun huippukunnon, sitten keskityn lapseen.

Itsehän haaveilen täysin rauhallisena Horse Show’n jälkeisestä viikonlopusta, jolloin lähden taas Unkariin. ELÄKÖÖN! Onneks se on jo kohta!

Ja juu, tulossa kavioliittolaisille oma ylläri Horse Show’hun…stay tuned!

 

Tarpeeksi hyvä ratsastaja

Noinkohan vaan on tarpeeksi hyvä ratsastaja.

Noinkohan vaan on tarpeeksi hyvä ratsastaja.

Marina Ehrnroothin kanssa kävin kiinnostavan keskustelun paitsi hänen ratsastusurastaan, myös siitä kuinka huipulle ei ole oikotietä. Marina ei pelännyt sanoa monessakin kohtaa, että ”silloin en vielä ollut tarpeeksi hyvä ratsastaja”. Se kuulosti uskomattoman hienolta. Ei mitään ”olin ihan paska”, vaan ”en tarpeeksi hyvä”. Siinä on vissi ero. Suhtaudutaan omiin kykyihin avoimen kiinnostuneesti, niin, että kyllä tässä vielä on mahkuja kehittyä. Ja on kehityttykin. Mietin mistä moinen nöyryys kumpuaa ja tulin siihen tulokseen, että monessa uheiluliemessä keitetty ihminen tajuaa kuinka suuri on harjoittelun merkitys.

Puhuimme myös siitä, kuinka koulu- ja esteratsastuksessa on täysin päinvastaiset pulmat. Koulussa kiukutellaan niille, jotka menevät liian hienosti helpoissa luokissa, esteillä taas kivutaan tikkaita liian huimaa vauhtia ylöspäin, vaikka ei olisi vielä eväitäkään. ”Jos joku konkari on hypännyt 160 cm ratoja jollain hevosella, ei se välttämättä hyppää sinne päinkään harrastajan käsissä”, sanoi Marina. Se on taivahan tosi. Monesti ne, joiden mielestä pitäisi hypätä jo isoja, ovat nuorten VANHEMPIA. Siis apua. Kuinka hulluja ihmisiä täällä maan päällä oikein on? Miten VANHEMPI voisi ikinä tietää mihin jälkikasvu on valmis? Eikö se ole VALMENTAJA, joka saa palkkaa siitä, että tietää missä mennään? Tsiisus. Voin vain kuvitella mitä ne vanhemmat sanoivat, jotka kuuleman mukaan veivät nuorikkonsa C. Wegeliuksen ”katsastukseen” ja tuomio tuli puolen tunnin katseella seuraamisen jälkeen: ”Lapsessanne ei ole yhtään pätkää lahjakkuutta.” Eihän semmoista kiva ole kuulla, mutta myöskin erittäin harva kilparatsastaja on alun perin pirullisen lahjakas. Mitä sitten? Eikun reenaamaan! Eikä näin: ostetaan parempi hevonen! Sillä tilannetta juuri EI ratkaista.

Olen tutkinut omaa hevostelu-uraani, ja tullut seuraaviin tuloksiin:

14-16 -vuotiaana ratsastaja tietää kaiken ja voi neuvoa ketä vaan

18-20 -vuotiaana ollaan jo puoliammattilaisia ja puhutaan junnuvuosista ”silloin junnuna”

30 korvilla on jo otettu pari kertaa pataan ja totuus alkaa hahmottua

40 korvilla ollaan joko katkeria siitä, kun ei ikinä saatu tarpeeksi hyvää hevosta, vaikka monesti dominoitiin piirikunnallisissa 110 luokkia tai annettu periksi, kun tää on tämmöstä sekoilua kuitenkin

50 tienoilla ollaan ihan innoissaan siitä, että ollaan vielä aktiiviharrastajia

60 halutaan katsella omia kasvatteja katsomossa isot aurinkolasit päässä

70-90 olisi hyvä, jos joku kirjoittaisi Hippokseen tai Hevosurheiluun niin, että nimi mainittaisiin jossain yhteydessä

Sitten on vielä ”Minä olen kilparatsastaja, voitko saatana väistää” -tyypit. Mitähän niille on elämänsä aikana tapahtunut? Varmaan jotain kauheaa. En tiedä onko se kasvatuskysmys vai mikä, mutta jotkut aikuiset kilparatsastajat (onneksi valtavan harva, mutta ne vähät jäävät sitäkin selvemmin mieleen) suhtautuvat hirveän ilkeästi aloitteleviin kisaajiin. Kaikki pitäisi osata jo eilen, ja vain huippulahjakkailla ja huippuvarakkailla on oikeus ratsastaa. He eivät näe ylimielisyyttään minkäänlaisena ongelmana. Tässä vaiheessa aloittelevan kisaajan äiti tai isä saattaakin olla tervetullut lisä lajiin. Nimittäin arvaa mitä, sinä ilkeä huippuratsastaja: saatoit juuri kusaista tulevan sponsorisi muroihin. Kannattiko?

Noo, ehkä jumala rankaisee!

Summa summarum, kannattaa opetella ratsastamaan, eikä valittaa. Ja sitten voi myös aina lopettaa, jos ei kiinnosta. Sillaihan se menee. Itse esim. lopetin. Se oli ihan helppoa. Ilon kautta!

 

Takaisin selkään osa 1: suuri yllätys

Jumankauta tekee nimittäin hyvää! T. Paskahousu

Jumankauta tekee nimittäin hyvää! T. Paskahousu

Urheilija ei tervettä päivää näe. Se on nyt ymmärretty kun aloitin liian kovan harjoittelun kuntosalilla. Kyllähän se voima kasvoi merkittävästikin, mutta kun perse alkaa leikata kiinni, ei homma enää etene. Yksi jos toinenkin antoi näkökulmansa siitä missä mennään ja miten tilanne korjataan. Kiitos niistä kaikista. Osteopaattini Vesa Valtonen loppukädessä sorkki kankkuni takaisin kuntoon. Osittain kivun ja säryn takia, osittain kadonneen ratsastuksellisen kykyni takia olin pelkästään höntsäillyt viime viikot. Ei tee mieli soittaa vinssiä nostamaan minua hevon selästä pois (kerran on käynyt niinkin, ei unohdu).

Niin siinä sitten käy, että jossain vaiheessa kohtalo puuttuu peliin.

Lapsi on ratsastanut Pullukkaa ansiokkaasti aidoilla ja tasaisella, ja onhan se oikeus ja kohtuus, sillä hänhän sillä kisaa. No kas, kävipä niinä päivinä, että lapsi sairastui johonkin saakelin kurkkuödeemaan joka vain jatkui ja jatkui. Jouduin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa olen pakotettu tuuraamaan lastani KOULUTUNNILLA. Ja mitä nyt ole sivusilmällä kuikuillut, niin siellä ei ole montaakaan käyntiaskelta otettu. KUOLEN.

Mietin, että onneksi siellä on varmaan neljä muutakin, joten häviän kivasti tapettiin ja voin välillä vähän puuskutella jossain nurkassa. Virhearvio. Meitä oli kaksi. Kävi mielessä, että jos lyön sitä toista kivuliaasti naamaan, niin hän ei voi tulla tunnille ja tunti joudutaan perumaan, kosa ei sitä yhdelle järjestetä. Sitten katselin tuntikaverini iloista naamaa ja mietin, että melko vaikea jysäyttää noin kivaa ihmistä turpaan. Että ei kun satulaa selkään ja surman suuhun. Jotkut kai nauttivat tällaisista tilanteista.

Aloitimme vasta-avolla käynnissä. Ope auttoi hiukka taivutuksen suuntaa maasta käsin, joten takakintutkin pääsivät kyytiin. (Muutenhan ne ovat aika lailla kuin ns. sukkahousut tuulessa.) Ja kappas, jännästi hefoinen alkoikin liikkua oikein perin. Siitä sitten jatkettiin samaa paskaa ravissa, ja saakeli soikoon, mehän osattiin! Ei se koko ajan mennyt kympin arvoisesti, mutta idea oli hienosti selvillä koko ajan! Pullukka alkoi ihan tosissaan nostaa pömppömahaa vähän ylemmäs ja siinä meinasi vallan vauhti hidastua, kun niin keskityttiin. Mikrosekunnin tauon jälkeen otettiin samaa laukassa. Voin kertoa, että omistamallani hevosella ja treenien tässä vaiheessa se ei ollut helppoa, mutta koimme silti lukuisia onnistumisen tunteita! Jumankekka, täähän toimii! Ja mä elän! Olisitte heti sanonu!

Lapsi hurrasi potilaana kentän laidalla (olin ottanut hänet tuulettumaan neljän päivän kännykkärallista sisätiloista) ja meikän hymy ei mahtunut naamaan. Ihanaa!

Samaan aikaan tällä viikolla alkoi kevät ja/tai kesä. Pulde pääsi nakupellenä piehtaroimaan ja otti niin onnellisena aurinkoa. Sattumaako? Tuskin.

I love dressage <3

Ai niin! Huomenna menen Working Equitation -kisoihin hevosella nimeltä Boris. Emme ole koskaan tavanneet. Lahjattomat reenaa.

Tulkaa tänne!