Takaisin selkään osa 1: suuri yllätys

Jumankauta tekee nimittäin hyvää! T. Paskahousu

Jumankauta tekee nimittäin hyvää! T. Paskahousu

Urheilija ei tervettä päivää näe. Se on nyt ymmärretty kun aloitin liian kovan harjoittelun kuntosalilla. Kyllähän se voima kasvoi merkittävästikin, mutta kun perse alkaa leikata kiinni, ei homma enää etene. Yksi jos toinenkin antoi näkökulmansa siitä missä mennään ja miten tilanne korjataan. Kiitos niistä kaikista. Osteopaattini Vesa Valtonen loppukädessä sorkki kankkuni takaisin kuntoon. Osittain kivun ja säryn takia, osittain kadonneen ratsastuksellisen kykyni takia olin pelkästään höntsäillyt viime viikot. Ei tee mieli soittaa vinssiä nostamaan minua hevon selästä pois (kerran on käynyt niinkin, ei unohdu).

Niin siinä sitten käy, että jossain vaiheessa kohtalo puuttuu peliin.

Lapsi on ratsastanut Pullukkaa ansiokkaasti aidoilla ja tasaisella, ja onhan se oikeus ja kohtuus, sillä hänhän sillä kisaa. No kas, kävipä niinä päivinä, että lapsi sairastui johonkin saakelin kurkkuödeemaan joka vain jatkui ja jatkui. Jouduin yhtäkkiä tilanteeseen, jossa olen pakotettu tuuraamaan lastani KOULUTUNNILLA. Ja mitä nyt ole sivusilmällä kuikuillut, niin siellä ei ole montaakaan käyntiaskelta otettu. KUOLEN.

Mietin, että onneksi siellä on varmaan neljä muutakin, joten häviän kivasti tapettiin ja voin välillä vähän puuskutella jossain nurkassa. Virhearvio. Meitä oli kaksi. Kävi mielessä, että jos lyön sitä toista kivuliaasti naamaan, niin hän ei voi tulla tunnille ja tunti joudutaan perumaan, kosa ei sitä yhdelle järjestetä. Sitten katselin tuntikaverini iloista naamaa ja mietin, että melko vaikea jysäyttää noin kivaa ihmistä turpaan. Että ei kun satulaa selkään ja surman suuhun. Jotkut kai nauttivat tällaisista tilanteista.

Aloitimme vasta-avolla käynnissä. Ope auttoi hiukka taivutuksen suuntaa maasta käsin, joten takakintutkin pääsivät kyytiin. (Muutenhan ne ovat aika lailla kuin ns. sukkahousut tuulessa.) Ja kappas, jännästi hefoinen alkoikin liikkua oikein perin. Siitä sitten jatkettiin samaa paskaa ravissa, ja saakeli soikoon, mehän osattiin! Ei se koko ajan mennyt kympin arvoisesti, mutta idea oli hienosti selvillä koko ajan! Pullukka alkoi ihan tosissaan nostaa pömppömahaa vähän ylemmäs ja siinä meinasi vallan vauhti hidastua, kun niin keskityttiin. Mikrosekunnin tauon jälkeen otettiin samaa laukassa. Voin kertoa, että omistamallani hevosella ja treenien tässä vaiheessa se ei ollut helppoa, mutta koimme silti lukuisia onnistumisen tunteita! Jumankekka, täähän toimii! Ja mä elän! Olisitte heti sanonu!

Lapsi hurrasi potilaana kentän laidalla (olin ottanut hänet tuulettumaan neljän päivän kännykkärallista sisätiloista) ja meikän hymy ei mahtunut naamaan. Ihanaa!

Samaan aikaan tällä viikolla alkoi kevät ja/tai kesä. Pulde pääsi nakupellenä piehtaroimaan ja otti niin onnellisena aurinkoa. Sattumaako? Tuskin.

I love dressage <3

Ai niin! Huomenna menen Working Equitation -kisoihin hevosella nimeltä Boris. Emme ole koskaan tavanneet. Lahjattomat reenaa.

Tulkaa tänne!

 

Ahneus on kaiken pahan ydin

Minua saa silittää käypää taksaa vastaan.

Minua saa silittää käypää taksaa vastaan.

En onneksi itse ole osunut kovinkaan ahneiden henkilöiden uhriksi, mutta valitettavan moni tuttuni on. Ja voi itku se tuntuu pahalta. Määritelläänpä tässä alkuun mitä ahneus minun silmissäni tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että jokaiselle asialle lasketaan rahallinen arvo. Siis JOKAISELLE.

Otetaan esimerkki 1: Ihminen x on ostanut hevosen, mutta hevonen sairastuu, eikä sillä voikaan treenata vähään aikaan, koska pitää parannella ensin. Ahne ihminen suuttuu myyjälle, sillä hevosella olisi pitänyt pystyä treenaamaan ja kisaamaan JUURI NYT, JUURI TÄLLÄ KAUDELLA. Muuten on mahdollista, että hevosen arvo laskee jne. Myyjän olisi pitänyt tietää, että ähky voi väijyä nurkan takana. Minä tulkitsen tilanteen kyllä ahneudeksi. Miten niin kaikki pitää saada juuri tässä ja nyt heti? Ja ETENKIN hevosten kanssa?

Esimerkki 2: Hevoset seisovat työttöminä tallissa, mutta niillä ei saa ratsastaa, siis edes käppäillä maastossa, ellei maksa. Jos kukaan ei maksa, hevoset jäävät liikuttamatta. Missä järki?

Esimerkki 3: Ratsastajalla ja valmentajalla on kuukausisopimus. Valmennuksia on x määrää kuussa ja summa siitä on y. Valmentaja lähtee matkalle, mutta valmennuksista pitää silti maksaa täysi hinta. En ollenkaan ymmärrä. Jos vuokraajani ei pääse ratsastamaan, en minä häneltä rahaa pyydä. Onko tässä taas joku logiikka, mitä en vaan huomaa?

Esimerkki 4: Ihminen x hinnoittelee oman hevosensa niin korkealle, että ei saa sille vuokraajaa, ja hevonen seisoo seisomasta päästyäänkin. Kuka tässä voittaa?

Ja suosikkini, kaiken huippu, esimerkki 5: Valmennettavan x hevosia ei pidetä tarhassa, vaan hevosten kävelyttämisestä otetaan erikseen rahaa. Moiccu. Ei sanoja.

Sitten joku ihmettelee miksi ihmiset on niin penseitä. No tällaisten ahneiden höyrypäiden takia tietysti! Vähemmästäkin tulee säikyksi! Minut on kasvatettu niin, että kaveria autetaan ja rahaa saa pankista tai työtä tekemällä. En ymmärrä muun päälle. Vai olenko niin kertakaikkisen kelkasta pudonnut, että en vaan ymmärrä nykymenoa? Onko nykyään niin, että kaikesta maksetaan sokkona, eikä oleteta, että kukaan tekee mitään ilman korvausta? Suren. Ja voin samaan hengenvetoon sanoa: ihan varmasti jeesaan ja ilmaiseksi.

Vanha viisaushan menee niin, että mitä parempi ystävä, sitä tiukempi sopimus on hyvä laatia. Näin eripuralle ei jää sijaa. Kaikki on sovittu etukäteen. Kamalaa.

 

Vanhana mestariksi?

Mitä se taas hössöttää.

Mitä se taas hössöttää.

Olen tilanteessa, jossa tyttäreni on vuoden sisällä mennyt ratsastuksessa ohitseni. Valehtelisin jos vättäisin, ettei se kirpaissut ihan millin verran jossain kohtaa. Lähinnä se, kuinka HÄN alkoi neuvomaan minua. Samalla kun lapseni kehitys alkoi näkyä kunnolla, oma ratsastusmotivaationi alkoi laskea. Tuli tunne, että on tapahtunut sukupolvenvaihdos meidän maatilalla. Onneksi meillä on varsa, joka sen sijaan on omiaan pitämään minut hommissa kiinni. Vaikka lapsi on kuinka kehittynyt, mikään ei korvaa miljoonien vuosien aikana saatua kokemusta. Ei mikään. On asioita, joita ei voi edes opettaa. Ne pitää oppia ajan kanssa. Ei niistä voi myöskään kirjoittaa, koska ei pysty sanoilla kuvailemaan. Se on se TUNNE.

Muutaman viikon ehdin olla motivaatiovapaa lössyttelijä, sitten alkoi ottaa päähän. Pullukalla käy kolme ratsastajaa kyntämässä: vuokraaja, lapsi ja minä. Olisihan se aikamoista, jos aina minun kohdalla Pullukka saisi vetää lonkkaa. Niinpä aloin analysoida kykyjäni.

Teininä haluni oli suurempi kuin kykyni. Johonkin se kuitenkin johti, koska päädyin valmennusrinkiin. Seurakisoissa niitin mainettakin, voitin jopa koulukisat. Esteille oli kuitenkin aina vietti. Niihin aikoihin ratsastuskouluhevosilla ei missään tapauksessa hypätty yli 80-senttisiä esteitä. Niinpä osaaminen jäi sille tasolle.

Sitten ”osaaminen” nousi päähän ja siirryin yksityishevosten puolelle. Ratsastelin tuontihevosia ja välillä onnistuin, välillä en. Se hyvä puoli yksityistallissa oli, että siellä kaikki muut olivat minua parempia ratsastajia. Huono puoli taas oli se, että kukaan ei enää opettanut minua, enkä voinut kuvitellakaan palaavani ratsastuskouluun, koska helou. Olin nuija.

Sitten alkoi se kuuluisa sikaosasto-vaihe, jolloin hevoset loistivat poissaolollaan. Kehitykseni siis pysähtyi. Palasin muutaman vuoden kuluttua nöyrästi takaisin ratsastuskouluun vain tajutakseni, että motoriikkani oli kadonnut. Edelleen haluni oli kovemoi kuin kykyni, joka näyttäytyy toisinaan mailanpuristamisena. Siirryin piakkoin omistajaportaaseen, joka oli sikäli hyvä, että vastaantulevat pulmat oli ratkaistava itse keinolla tahi toisella. Edelleen vältin pyytämästä paremmilta apua.

Seuraava hevonen vei minut taas kisakentille. En silloisen osaamiseni puitteissa nähnyt mistä milloinkin kiikastaa, joten menomme oli epätasaista, mutta pääosin hauskaa. Tässä vaiheessa kehitystä alkoi taas näkyä, koska olin valmennuksen piirissä. Hassusti valmennus=kehitys. Jopas jotakin. Sitten se perkeleen hevonen kuoli.

Pullukan tarinan ja pulmat olenkin kertonut moneen kertaan. Se hevonen osoittaa selkeimmin kykyni. Koska lapsi on alkanut kehittyä, olen itse luiskahtanut kehityksen portaista. Huomaan myös, että 48 on ikä, jolloin lihaskunto ei ole enää olemassa ilman erillistä toimintaa. Istuntani on alkanut häiriintyä lihasten heikkouden takia. Tajuan, että olen teoriassa hitokseen parempi ratsastaja kuin käytännössä, sillä kroppani ei tottele. Kyrvähdin yhtenä päivänä tähän ajatukseen niin totaalisesti, että nyt asiaan tulee muutos. Aloitan lihaskuntoreenit ohjaajan kanssa huomenna aamulla klo 9.15. MIELENKIINTOISTA onkin se, että tuleeko yleinen lihaskunnon parantuminen oikeasti kehittämään myös istuntaani? Tai miten vartalonhallinta todella vaikutta tässä iässä? Raportoin tästä teille, hyvät kohtalotoverit, juurta jaksaen, sillä uskon, että moni teistä kipuilee saman asian kanssa.

Kaikkien tätiratsastajien (tai jos vierastat sanontaa, niin vaikkapa AIKUISRATSASTAJIEN) puolesta,

 

Katja Ståhl.