Ahneus on kaiken pahan ydin

Minua saa silittää käypää taksaa vastaan.

Minua saa silittää käypää taksaa vastaan.

En onneksi itse ole osunut kovinkaan ahneiden henkilöiden uhriksi, mutta valitettavan moni tuttuni on. Ja voi itku se tuntuu pahalta. Määritelläänpä tässä alkuun mitä ahneus minun silmissäni tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että jokaiselle asialle lasketaan rahallinen arvo. Siis JOKAISELLE.

Otetaan esimerkki 1: Ihminen x on ostanut hevosen, mutta hevonen sairastuu, eikä sillä voikaan treenata vähään aikaan, koska pitää parannella ensin. Ahne ihminen suuttuu myyjälle, sillä hevosella olisi pitänyt pystyä treenaamaan ja kisaamaan JUURI NYT, JUURI TÄLLÄ KAUDELLA. Muuten on mahdollista, että hevosen arvo laskee jne. Myyjän olisi pitänyt tietää, että ähky voi väijyä nurkan takana. Minä tulkitsen tilanteen kyllä ahneudeksi. Miten niin kaikki pitää saada juuri tässä ja nyt heti? Ja ETENKIN hevosten kanssa?

Esimerkki 2: Hevoset seisovat työttöminä tallissa, mutta niillä ei saa ratsastaa, siis edes käppäillä maastossa, ellei maksa. Jos kukaan ei maksa, hevoset jäävät liikuttamatta. Missä järki?

Esimerkki 3: Ratsastajalla ja valmentajalla on kuukausisopimus. Valmennuksia on x määrää kuussa ja summa siitä on y. Valmentaja lähtee matkalle, mutta valmennuksista pitää silti maksaa täysi hinta. En ollenkaan ymmärrä. Jos vuokraajani ei pääse ratsastamaan, en minä häneltä rahaa pyydä. Onko tässä taas joku logiikka, mitä en vaan huomaa?

Esimerkki 4: Ihminen x hinnoittelee oman hevosensa niin korkealle, että ei saa sille vuokraajaa, ja hevonen seisoo seisomasta päästyäänkin. Kuka tässä voittaa?

Ja suosikkini, kaiken huippu, esimerkki 5: Valmennettavan x hevosia ei pidetä tarhassa, vaan hevosten kävelyttämisestä otetaan erikseen rahaa. Moiccu. Ei sanoja.

Sitten joku ihmettelee miksi ihmiset on niin penseitä. No tällaisten ahneiden höyrypäiden takia tietysti! Vähemmästäkin tulee säikyksi! Minut on kasvatettu niin, että kaveria autetaan ja rahaa saa pankista tai työtä tekemällä. En ymmärrä muun päälle. Vai olenko niin kertakaikkisen kelkasta pudonnut, että en vaan ymmärrä nykymenoa? Onko nykyään niin, että kaikesta maksetaan sokkona, eikä oleteta, että kukaan tekee mitään ilman korvausta? Suren. Ja voin samaan hengenvetoon sanoa: ihan varmasti jeesaan ja ilmaiseksi.

Vanha viisaushan menee niin, että mitä parempi ystävä, sitä tiukempi sopimus on hyvä laatia. Näin eripuralle ei jää sijaa. Kaikki on sovittu etukäteen. Kamalaa.

 

Vanhana mestariksi?

Mitä se taas hössöttää.

Mitä se taas hössöttää.

Olen tilanteessa, jossa tyttäreni on vuoden sisällä mennyt ratsastuksessa ohitseni. Valehtelisin jos vättäisin, ettei se kirpaissut ihan millin verran jossain kohtaa. Lähinnä se, kuinka HÄN alkoi neuvomaan minua. Samalla kun lapseni kehitys alkoi näkyä kunnolla, oma ratsastusmotivaationi alkoi laskea. Tuli tunne, että on tapahtunut sukupolvenvaihdos meidän maatilalla. Onneksi meillä on varsa, joka sen sijaan on omiaan pitämään minut hommissa kiinni. Vaikka lapsi on kuinka kehittynyt, mikään ei korvaa miljoonien vuosien aikana saatua kokemusta. Ei mikään. On asioita, joita ei voi edes opettaa. Ne pitää oppia ajan kanssa. Ei niistä voi myöskään kirjoittaa, koska ei pysty sanoilla kuvailemaan. Se on se TUNNE.

Muutaman viikon ehdin olla motivaatiovapaa lössyttelijä, sitten alkoi ottaa päähän. Pullukalla käy kolme ratsastajaa kyntämässä: vuokraaja, lapsi ja minä. Olisihan se aikamoista, jos aina minun kohdalla Pullukka saisi vetää lonkkaa. Niinpä aloin analysoida kykyjäni.

Teininä haluni oli suurempi kuin kykyni. Johonkin se kuitenkin johti, koska päädyin valmennusrinkiin. Seurakisoissa niitin mainettakin, voitin jopa koulukisat. Esteille oli kuitenkin aina vietti. Niihin aikoihin ratsastuskouluhevosilla ei missään tapauksessa hypätty yli 80-senttisiä esteitä. Niinpä osaaminen jäi sille tasolle.

Sitten ”osaaminen” nousi päähän ja siirryin yksityishevosten puolelle. Ratsastelin tuontihevosia ja välillä onnistuin, välillä en. Se hyvä puoli yksityistallissa oli, että siellä kaikki muut olivat minua parempia ratsastajia. Huono puoli taas oli se, että kukaan ei enää opettanut minua, enkä voinut kuvitellakaan palaavani ratsastuskouluun, koska helou. Olin nuija.

Sitten alkoi se kuuluisa sikaosasto-vaihe, jolloin hevoset loistivat poissaolollaan. Kehitykseni siis pysähtyi. Palasin muutaman vuoden kuluttua nöyrästi takaisin ratsastuskouluun vain tajutakseni, että motoriikkani oli kadonnut. Edelleen haluni oli kovemoi kuin kykyni, joka näyttäytyy toisinaan mailanpuristamisena. Siirryin piakkoin omistajaportaaseen, joka oli sikäli hyvä, että vastaantulevat pulmat oli ratkaistava itse keinolla tahi toisella. Edelleen vältin pyytämästä paremmilta apua.

Seuraava hevonen vei minut taas kisakentille. En silloisen osaamiseni puitteissa nähnyt mistä milloinkin kiikastaa, joten menomme oli epätasaista, mutta pääosin hauskaa. Tässä vaiheessa kehitystä alkoi taas näkyä, koska olin valmennuksen piirissä. Hassusti valmennus=kehitys. Jopas jotakin. Sitten se perkeleen hevonen kuoli.

Pullukan tarinan ja pulmat olenkin kertonut moneen kertaan. Se hevonen osoittaa selkeimmin kykyni. Koska lapsi on alkanut kehittyä, olen itse luiskahtanut kehityksen portaista. Huomaan myös, että 48 on ikä, jolloin lihaskunto ei ole enää olemassa ilman erillistä toimintaa. Istuntani on alkanut häiriintyä lihasten heikkouden takia. Tajuan, että olen teoriassa hitokseen parempi ratsastaja kuin käytännössä, sillä kroppani ei tottele. Kyrvähdin yhtenä päivänä tähän ajatukseen niin totaalisesti, että nyt asiaan tulee muutos. Aloitan lihaskuntoreenit ohjaajan kanssa huomenna aamulla klo 9.15. MIELENKIINTOISTA onkin se, että tuleeko yleinen lihaskunnon parantuminen oikeasti kehittämään myös istuntaani? Tai miten vartalonhallinta todella vaikutta tässä iässä? Raportoin tästä teille, hyvät kohtalotoverit, juurta jaksaen, sillä uskon, että moni teistä kipuilee saman asian kanssa.

Kaikkien tätiratsastajien (tai jos vierastat sanontaa, niin vaikkapa AIKUISRATSASTAJIEN) puolesta,

 

Katja Ståhl.

Miten tullaan huipuiksi ja kuinka pysyn pois tieltä

Valkku inisee, muuten menee hyvin.

Valkku inisee, muuten menee hyvin.

Kuuntelin tänään autossa selostustoivekonserttia. Se oli hauska: ihmiset sai toivoa selostusta, joka on jäänyt mieleen. Suuri osa oli tietty jotain maailmanmestaruuksia, seurasi hirveä huuto. Merkille pantavaa oli se, että suuri osa toiveista osui menneille vuosikymmenille. Aika laihasti ollaan niitetty kultaa tässä lähiaikoina. Ja silloinhan ongelma on huippu-urheilussa. Ratsastuksessa se on jo huomattu ja nyt yritetään hirveällä hösällä saada kakkamme takaisin kokoon. Miss on uusi Kyra, uusi Piia Pantsu, entäpä Chrisse Wegelius? Perhana, nyt vene vuotaa jostain kohtaa.

Samaan aikaan valtavat määrät eilispäivän hevostyttöjä aloittaa uudestaan ratsastuksen ja villiintyy täysin. Tallit kansoittuvat aikuisista, jotka haluavat hevosten värittämää laatua elämäänsä. Ennen vanhaan jos tallilla oli joku aikuinen, se oli joko a) ratsastuksenopettaja tai sen mies/vaimo, b) jonkun äiti tai isä tai c) outo. Jos kyseessä oli outo, se oli tuntilainen. Aikuisten tuntilaisten selän takan supistiin aina hirveästi. Oli tosi noloa, että joku aikuinen ei osannut ratsastaa paremmin kuin minä. Miten se kehtasi mennä tunnille? Varsinkin aloittelevat miehet oli AIVAN outoja. (Maximum respect heille!)

Huomasin, että yksi talli meidän lähellä vaihtoi hiljattain omistajaa. Nyt siitä tulee kuulemma talli, jossa ”lapset saavat ratsastaa.” Oho. Aika käänteentekevä idea. Että lapset hevosen selkään? Uskon, että siitä tulee valtava hitti. On ihan elintärkeää, että lapset pääsevät selkään, jos ne sinne haluavat. KOROSTAN: JOS NE SINNE HALUAVAT. On aika paljon (liikaa) äitejä, jotka tyrkkäävät kupeidensa hedelmät ponin selkään, vaikka hedelmä itse leikkisi mieluummin vaikkapa aseilla. Sitä on tuskallista seurata. Ylipäänsä suurin este uuden ratsastajapolven tiellä on hullut vanhemmat. Mistä niitä oikein kumpuaa? Jos kuuntelee lasten ratsastuksenopettajia, niin onhan ne vanhemmat aivan sekopäitä. Ja kas, tunnenkin pistoksen sydämessäni: kun lapsein aloitti alkeiskurssin, olin kentän laidalla huikkaamassa ohimennen neuvoja JOKA KERTA KUN RATSUKKO PYYHKÄISI OHITSENI. Niinhän se lapsi tietysti oppii ratsastamaan, kun minä huutelen (kuiskin) siitä kentän laidalta! Ja kotimatkan toki selitin turvavöihin köytetylle lapselle, kuinka istunta on tärkeä. Voi perse. Onneksi havahduin ja päästin ns. kissan ulos. Käytännössä otin koiran ja tein sen kanssa aina vajaan tunnin lenkin sillä aikaa kun lapsi harjoitteli ratsastusta AMMATTILAISEN opastuksella. Win-win.

No niin. Seuraava askel vanhemmalle on olla sekoilematta valmennuksen kanssa. Tehtävänä on hoitaa muonitus, rahoitus ja kuljetus. Ja jos lapsi meinaa ruveta änisemään, sanotaan sille, että haluutko sä tätä vai et? Jos haluut, niin suu suppuun. Huipulle on pitkä matka, pupuseni. Uskon, että aika nopeasti valkenee haluaako lapsi OIKEASTI huipulle. Kontion Juuli on aika hyvä esimerkki siitä, että kun vietti vie, löytyy myös tie. (Samaan aikaan kammottava esimerkki siitä, kuinka kaikki voi romahtaa yhden perkuleen parisuhteen takia. Mutta uskon, että parempaa on tulossa!)

Siis vanhemmat: lopettakaa se sekoilu ja antakaa lastenne harrastaa! Ei siinä teitä tarvita kuin kuskaamaan! Jos lapsi ei pärjää tallilla ilman äitiä, ei se ole vielä valmis koko hommaan. (Eri juttu tietty jos on omia heppoja.) Mutta älkää paapoko ja lakaisko tietä lastenne tieltä, jos haluatte niistä huippuja. Älkääkä varsinkaan käykö huutamassa kellekään niiden puolesta. Mikään ei ole sen nolompaa. (Paitsi äidin alastomuus.)

Jos aikuisesta elämästäsi puuttuu sisältö, hanki hevonen! Ei puutu kauaa. Anna lapsen hoitaa omat hommansa. Sieltä ne huiput sikiää.