Kuusi vuotta Pullukan kanssa

Ekat kisat, hyvin meni.

Ekat kisat, hyvin meni. Kuva: Anna Aalto

Yhä useampi kysyy mistä olen Pullukan hankkinut, kun se on niin ihana. Naurattaa joka kerta, ihanapa juu. Kuutisen vuotta sitten kaverini soitti ja kysyi onnistuisiko yhden tamman liikuttaminen, itse kun oli kovasti raskaana. Mikäs siinä, totesin ja kapusin selkään. En tiedä olinko todella maailman ankein ratsastaja vai mitä, mutta Pullukka oli ihan hirveä ratsastaa. Katselin suu auki muita ratsastajia ja yritin kysellä, että onko se aina tämmöinen? Ei saa ottaa ohjista kiinni, viilettää pohjetta pakoon ja säntäilee. Kukaan ei tiennyt tai ainakaan kertonut. Jatkoin harjoituksia, tämähän oli haaste! Silloin tällöin, pienen hetken Pullukka näytti miten hieno se voi olla. Se oli sitten sitä myöten selvä. Rakkaus oli syttynyt. Muutaman kuukauden päästä hevonen oli myynnissä.

– Katja, mun pitää myydä tää, osta sä.

– Ei mulla ole rahaa.

On tässä kaikenlaista saanu ruokansa eteen tehdä. Tässä joulupukin porona.

On tässä kaikenlaista saanu ruokansa eteen tehdä. Tässä joulupukin porona.

Tässä tilanteessa tajusin, että tilanne on täysin älytön. Lainaa en halunnut ottaa, koska sitä oli jo ennestäänkin ja lisäksi eihän ratsastettavuudeltaan kauheaa hevosta kannata ostaa. Niinpä universumi ratkaisi asian lähettämällä luokseni kaverin, joka tarjoutui lainaamaan rahaa. Sanoin ehdottoman ein. Samahan se on, laina mikä laina.

– Saat 20 vuotta maksuaikaa.

Menin mykäksi, en vieläkään meinannut suostua. Seuraavana päivänä kaveri laittoi viestin: laita se tilinumero nyt! Ja niin tämä sekoilu sai alkunsa.

Silloin kun me!

Silloin kun me!

Alku oli melkoista, en osaanut ratsastaa Pullukalla yhtään, mutta ei osannut kauheasti kukaan muukaan. Alkoi vikojen kartoitus. Löytyihän niitä, alkaen aaltopurennasta. Sitten käytiin kintut ja selkä läpi, luusto. Kintut ok, selässä satulan aiheuttamaa sanomista sään kohdalla. Saikku nr 1 alkoi, sain ison koiran, jota taluttelin. Suhteemme syveni.

Muka naurattaa!

Muka naurattaa!

Saikun jälkeen jatkui satulanjahtaus. Ostin koulusatulan sovittajalta, joka sanoi, että hevoselle sopii monikin, mutta sinä olet Katja niin huono ratsastaja, että se on ongelma. Ok. Samainen ihminen hämmästeli etukavioiden lyhyyttä. No perhana, lyhyethän ne! Ihmekös ei kulje. Kengittäjä oli höylännyt liian isot siivut huonosti kasvavista tassuista. Alkoi kavionkasvatus ja klinikkakengitykset. Saikku nr 2. Lähennyimme, opettelin ohjasajon, Pullukka vissiin osasi jo. Viikin fyssari, tohtori Hyytiäinen neuvoi maastakäsin hemmetin hyviä lihaskuntotreenejä. Harjoittelimme ankarasti.

Saikun päätteeksi aloitin varmaankin ratsastuksen ja taisin hypätä jokusen kisankin. Sitten hyydyin täysin, homma ei tuntunut olevan vieläkään ihan pulkassa. Päätin teettää varsan, äitiysloma korjaa monesti asioita. Näin kävi. Hilppa, terve ja iloinen tyttö syntyi kaksi viikkoa etuajassa ja teki äitinsä ja pari muuta vähän hiton onnelliseksi. Kavionkasvu löysi aivan uudet urat.

11204832_873646836006082_963825548_o

Pullukka sai viettää täyspainoisen äitiysrupeaman, jonka jälkeen alkoi varovainen reeni. Kävi ilmi, että hevonen hyppäsi paremmin kuin ikinä. Oliko siistiä? Oli. Tuolloin hyppäsin itse. Pikku hiljaa lasta (minun) ruvettiin sisäänajamaan Pullukan ratsastajaksi. Alku oli haastavaa, opettaja ei halunnut, että lapsi tulee enää koulutunnille Pullukalla. Olin samaa mieltä. Lapsi vaihtoi ylisuureen 18-vuotiaaseen suomenhevoseen, joka oli entinen ravuri. Se oli täydellinen. Who knew? Estetunneilla lapsi jatkoi yhteistyön hiomista Pullukan kanssa ja edistyi hienosti. Samalla lapsi sai hyvää kielikylpyä: kouluope oli ruotsalainen ja esteope portugalilainen.

Lapsi oli joskus pieni ja hevonen laiha.

Lapsi oli joskus pieni ja hevonen laiha.

Vaihdoimme tallia. Lapsi alkoi kisata Pullukalla ihan toden teolla. Parivaljakko kasvoi hienoksi ratsukoksi. Kisaaminen aloitettiin 80 sentistä, aika nopeasti noustiin ysikymppiin ja siitä metriin. Sijoituksia on tippunut, myös joku voitto. Pullukka on elementissään. Hevonen on ehjä, mutta sen perslihakset jumittavat toisinaan. Onneksi ne saa auki hieronnalla ja hyvillä neuvoilla.

Ehkä Pullukka-urani huippuhetket ovat olleet Hilpan syntyminen ja HIHS:n Amateur Tourin finaaliin pääsy. En voisi olla ylpeämpi hevosesta, lapsesta tai itsestäni. Ostin älyttömän tamman, josta on kuoriutunut fantastinen ystävä ja hieno ratsu. Tänä päivänä voin sanoa olevani asiantuntija oman hevoseni kohdalla. Tiedän milloin sitä vaivaa joku ja mistä sen huomaa. Osaan iloita jokaisesta terveestä ja onnellisesta päivästä. Pyrin yksinomaan siihen, että me kaikki voidaan mahdollisimman hyvin. Välillä se tarkoittaa napakkaa otetta, välillä kehumista. Näillä eväillä meistä on tullut parhaat kaverit.

Pullukka <3

En ymmärä, rakastan. Kuva: Essi Pasanen

En ymmärä, rakastan. Kuva: Essi Pasanen

Pullukan kuulumisia

Mitä aiot, Katja.

Mitä aiot, Katja. Kuvan sää tahi vuorokaudenaika ei liity tapaukseen.

Terveinen sysimustasta Evitskogin yöstä! Kello ei toki ollut kuin vasta kuusi mennessämme tallille, mutta yöhän se oli. Lapsi oli menossa estetunnille naapurin pojalla eli Masalla. Masa on samaan aikaan äimänä ja touhuissaan. Hän osaa kyllä hypätä, mutta tauko on ollut pitkänhuiskea. Mies on nuori, 10v, joten lapsella ja Masalla saattaa hyvinkin olla pitkä ja kaunis suhde tulevaisuudessa.

Samaan aikaan meikä keventelee Pullukan kanssa. Pullukalla on tänään iisi päivä, eilen hän suoritti oikein dynaamisesti kouluratsastusta.

Moni kyselee miksi päätimme, että Pullukka lopettaa kilvoittelun. Sehän on terve jne. Meille juttu oli kyllä melko selvä. Pullukka on niin hyväpäinen hevonen, että se menee, kun pyydetään. Siksipä meidän pitääkin olla päättämässä milloin on hyvä hetki lopettaa tavoitteellinen tohina. Pullukka on ehjä ja tyytyväinen. Sen lihaskunto on hyvä, eikä se kipeydy enää kovin helposti. Takajalat ovat suorahkot, ja ehkä siksi ne ovat hiukka kovemmilla kuin parempikulmaiset takaset. Vasemman takasen vuohinen nesteytyy jo hieman helpommin kuin oikea, mutta se ei vaikuta oikeastaan mihinkään. Toteanpahan vaan. Minulle se on silti yksi merkki monista.

Yksi merkki on esteelle imu. Rouva hyppää mielellään, mutta ei juurikaan ime enää esteelle. Se kertoo minulle hiljaa, että voin olla hyppäämättäkin. Siinä ehkä suurin syy lopettaa tavoitteellinen treenaaminen nyt, kun kaikki on vielä hyvin. Pullukka kääntyy vuoden vaihteessa 17, eihän se mikään nuorisolainenkaan ole. En usko, että Pullukka itkee itsensä iltaisin uneen, koska ensi viikonloppuna ei olekaan kisoja. Se ei estä meitä pitämästä sitä hyvässä kunnossa, siihen toki pyrimme, mutta mailaa ei puristeta. Sanovat, että jos hevonen on kisauransa aikana jo antanut ns. kaikkensa ja ylikin, sen on vaikeampi tiinehtyä. Sitä riskiä ei muuten oteta, se on varma. Haluamme antaa Pullukalle elämänsä ihanimmat ehtoovuodet lapsia tehden ja hyvää elämää viettäen. Eikö se ole ihan ok?

Sitäpaitsi, meillähän on seuraava polvi kasvamassa! Eilen harjasin toisen polven neitoa. Tässä vaiheessa voin myös leuhkia, että Hilppa nostaa jokaisen jalan kun koputan kevyesti sääreen. Tämä hevonen on niin viisas ja niin nopea oppimaan, että me ollaan vielä pulassa. Sitä ilolla odotellessa!

Saatan vaikuttaa ihan tavalliselta hevoselta, mutta olen itse asiassa nero.

Saatan vaikuttaa ihan tavalliselta hevoselta, mutta olen itse asiassa nero.

Lahjakas hevonen?

Ihan tavalliset, jumalattoman kovat tallukat. Kuva: Essi Pasanen

Ihan tavalliset, jumalattoman kovat tallukat. Kuva: Essi Pasanen

Luin juuri kolleegani Ellikin kirjoittaman jutun idolistani Peder Fredricsonista. Teksti oli hyvä, mutta erityisen mielenkiintoinen oli Pederin pohdinta lahjakkaista hevosista. Hän painotti sitä, että jos hevonen on lahjakas, sen kroppa kestää paremmin sitä mitä sen pitää tehdä. Näin muodoin sen tarvitsee rasittaa itseään vähemmän ja kas, positiivinen kierre on valmis. Etenkin kun hypätään sillä tasolla, millä Fredricson vetelee.

Aina jankataan, että reenaa enemmän, niin opit enemmän. Myös hevosia kehotetaan yleiskielessä reenaamaan enemmän. Mitähän se treeni sitten tarkaan ottaen pitää olla? Fredricson laittoi Horse Show’n klinikassa oppilaansa hyppäämään linjaa, jossa taisi olla toisessa välissä neljä askelta ja toisessa kolme tai jotain vastaavaa. Sitä sitten hypätiin erilaisista kulmista, maltillisella vauhdilla ja tasaisessa rytmissä. Stephanie Holmén meni niin kuin oppikirjassa: istunta hiljaa, ja laukka kuin metronomilla. Jossain vaiheessa Peder sanoi, että nyt on hypätty noin 25 kertaa, se riittää! Enempää ei kannata, menee fiilinki. Kuinka moni kotopuolessa ajattelee noin? Saisi varmaan useampikin ajatella.

Pullukka nuoruutensa päivinä voittamassa 135-luokkaa!

Pullukka nuoruutensa päivinä voittamassa 135-luokkaa!

Kieltämättä kävi mielessä, että oma mallini vastaavasta ei olisi ihan noin virheetön. Hyvällä tuurilla saisin Pullukan pitämään jatkuvan, rennon laukan. Normaalituurilla en. Hevoseni ei myöskään ns. viihdy peräänannossa, etenkään hypätessä, joten se myös näyttäisi epämääräisemmältä. Sen lisäksi oma istuntani ei olisi virheetön vaikkei katastrofikaan. Montakohan kertaa minun on syytä toistaa harjoite, koska ei ensimmäinen eikä viideskään harjoite mene täysin putkeen, niin kuin tässä Stephaniella? Ja missä vaiheessa se sekoilu kääntyy jo itseään vastaan?

Entä noinkohan onnistuisin hienolla hevosella? Tai pikemminkin: menisiköhän Peder upeasti ja rennosti myös Pullukalla?

Pientä esimakua ajatusleikistäni antoi lauantai-illan suomenhevosirrottelu. Kuusi kokenutta ratsastajaa (joista 3 ammattiratsastajia) laitettiin ennestään tuntemattomien suomenhevosten selkään. Yksi pärjäsi hyvin, toinen paremmin ja Peder Fredricson IHANASTI. Näyttäisi olevan ihan sama minkä hevosen selkään miehen laittaa – pehmeys kulkee mukana. (Anna mennä, Pullukka, hyppää vaan siihen ruotsinlaivaan!)

Mistä sitten tiedän onko hevoseni lahjakas? Siitäkö, ettei se pudottele? Vai siitäkö, että se ei ole rikki? Pullukan kohdalla saa olla sormi suussa ihan aina. Vain ummikot tulevat kehumaan Pullukkaan minulle ääneen. Ammattilaiset eivät sano mitään. Tulkitsen, että se on heidän mielestään aivan yhdentekevä hevonen. Ehkä juuri siksi onkin vaikea hahmottaa kokonaisuutta. Olen opetellut ymmärtämään omaa hevostani, koska niin monet ammattilaiset ovat antaneet keskenään täysin ristiriitaisia vinkkejä mitä meidän hepan kanssa pitää tehdä. Yksi neuvoista oli ”unohda ratsastus, laita se paksuksi.” Tätä taustaa vasten on ihan hyvin olla jaetulla 1. sijalla Amateur Tourin 100 cm -luokassa. Onko siis niin, että loppujen lopuksi vain minä tiedän mitä pitää tehdä, jos vaan uskallan olla rehellinen sen kanssa, mitä näen, kun katson hevostani?

Lapsi sanoi yhtenä päivänä, että ”äiti, mä luulen, että älykkyyttä on monta erilaista laatua”. Niin on, lapseni, ja niin on lahjakkuuttakin. Ehkä meidän Pulde ei ole lahjakkain GP-esteratsu, mutta se on arvokas eläin. Se on opettanut minulle suurin piirtein kaiken ja vähän päälle. Se on myös synnyttänyt uskomattoman terveen ja viisaan varsan. Toivon, että itse olen riittävän viisas tajuamaan missä Hilppa on lahjakas.

harjoitus3