Hevoskasvatus kannattaa aina! (ja maapallo on litteä)

Oppilas ja opettaja. Oppilas vasemmalla.

Oppilas ja opettaja. Oppilas vasemmalla.

Nämä on taas niitä päiviä kun hevoskasvatuksen mielekkyys mietityttää ihan kunnolla. Hilppa on siinä iässä, että JOIDENKIN asioiden voisi kuvitella jo sujuvan ihan muikeasti. Ja tottahan se on: Hilpan kävelyttäminen riimussa on täysin vaaraton tapahtuma, hän myös pysähtyy heti kun ihminen pysähtyy. Ei nyhdä eikä tempoile KOSKAAN. Yön pimeydessä on hiippailtu pitkin lumisia peltoja niin, että koira juoksee jaloissa ja tuuli vinkuu korvissa – ei mitään. Täysin tyyni ja sivistynyt. Hyvä ettei hyräile kävellessään. Umpimetsässä on tahkottu sekä vierekkäin, että polulla peräkanaa, kaikki käy. Kaviot Hilppa osaa nostaa vuorotellen niin, että koputat sormella kevyesti nostettavan jalan sääreen. Kaikki hoitotoimenpiteet onnistuvat, jopa suihkepullo, joka vaanii äitiänsä kai hautaan asti. Saa leikellä, rapsutella ja ränklätä, mikään ei Hilppaa haittaa.

Ja sitten on koulupäivä. Haen Hilpan kämpästään hetkeksi ulos, se kirmahtelee muutaman kerran tarhaa ympäri kaverinsa Tikun kanssa. Sitten otan se kiinni ja vien hoitoon. Eläin vaikuttaa touhukkaalta, ihmettelen sitä. Ei se yleensä ole. Hilppahan on koko kolmevuotisen elämänsä aikana ollut aina rauhallisin, viisain ja ennen kaikkea NOPEIN OPPIJA koko varsaretkueessa, ja AINA käyttäytynyt asiallisesti. En hätäänny, vaan harjaan neidon.

Menen katsomaan poikaystävän (3v) reenejä. Poikkis vetää kuin vanha tekijä, valtavan hienoa laukkaa juoksuttaessa. Poikakaveri on yleensä ollut se, joka porsastelee. Olen aiemmin päässyt lohduttamaan poikaystävän omistajaa (”kyllä se siitä”) ja ollut toki hirmu ylpeä omasta pallerosta. MUTTA NYT ONKIN TÄNÄÄN.

Make kävelyttää neitiä aivan normaalisti ja sitten juoksutetaan. Ravi menee hienosti, niinhän se usein ravi- ja kouluhevosilla menee (tästä piti tulla estehevonen). Laukkaa Hilppa malttaa mennä maksimissaan neljä askelta, sen jälkeen alkaa venkoilu ja sikailu. Porsastelu yltyy, neiti pysähtelee ja pötkylöi kaikin puolin. Ihan kuin äiti käskisi siivota, ja teet mitä vaan, ettei tarvi. Aivan sama tunnelma. Oudosti tuli oma äitiys mieleen. Sitten muistan, miten taistelen teinien sekoilu vastaan: nauramalla. Alkaa naurattaa ihan hulluna. Tokihan se varsa NYT alkaa venkoilla, kun se olisi voinut turvallisesti törkeillä esim. elämänsä kaksi edellistä vuotta. Sehän on selvä! Nyt, kun pitää OIKEASTI alkaa tehdä jotain, työmoraali tallautuu ensimmäisillä askelilla jalkoihin. Ei käy, en tee. Hyvä, ettei polje jalkaa. Juoksutusvyötä kiristettäessä sanon Makelle, että en ikinä uskalla kiristää sitä kauheen kovaa, johon Make sanoo ”ihan hyvä, ne voi nimittäin heittää kyljelleen, jos menee liian tiukalle”. Sehän tästä tavallaan puuttuisikin.

Koira seisoo matkan päässä, yllään puhekupla: ”Mitä mä sanoin. Hevoset on paskoja. Äiti mitä mä sanoin.” Ja kävelee hiljaa pois, murtuneena.

Make on kokenut varsanikkari, ei anna minun vaipua synkkyyteen. ”Tämä oli tämmöinen päivä,” toteaa ja nauraa päälle. Voihan perkele.

Vaihdetaan kolmivuotias FWB puolentoista litran maitotölkkiin. Av, yv, mm.

Äiti ja lapsi. Vasemmalla äiti. Siis hevosen, ei minun.

Äiti ja lapsi. Vasemmalla äiti. Siis hevosen, ei minun.

Ratsastajan ajatusmaailman kehittyminen

Söin sen pään, oli nälkä.

Söin sen pään, oli nälkä.

En muista minkä ikäinen olin, kun tulin hevoshulluksi. Varmaan jotain 6v. Muistan kyllä sen paikan, muistan myös hepat. Niiden ansiosta tapahtuu seuraavia asioita: määrittelen ensi töikseni kuka on lempihevoseni. Kaikkien aikojen ensimmäinen lempihevoseni on suomenhevonen Roki. Se valikoituu ulkonäön perusteella. On söpö. Tästä alkaa myös omasta hevosesta haaveilu. Hevosten myötä myös värimaailmani määrittyyy uudelleen: lempiväreikseni tulevat hevosten värit, ruskea, musta ja harmaa. Oikeasti en tykkää niistä, mutta kun hevoset.

Alkeiskurssilla alan kiintyä laukkaan. Olin pikkutyttönä Thaimaassa äidin ja vaarin kanssa, ja äiti sanoi, että laukkasin unissani hotellihuoneen sängyllä, koska olin päivällä päässyt ratsastamaan Pattayan rannalla. Laukka tekee ison vaikutuksen, selvästi. ”Opettaja, laukataaksme tänään” on hyvin usein kuultu lause minun suustani. Lempiponi: Ghost.

Seuraavassa vaiheessa tajuan alkaa verrata omia kykyjäni muiden kykyihin. Itse vertailen lähinnä ratsastuksellisia kykyjä, koska kukaan ei tuolloin puhu horsemanshipistä, mutta tyttäreni kehui 10-vuotiaana omaavansa paremman suhteen hoitoponiinsa kuin muut. Poni kuulemma luottaa häneen. Hieno homma! Lempihevonen: Pan.

Ensimmäinen peräänanto-kokemus on kuin huumetta. Sen jälkeen mikään ei ole enää sama. Sen jälkeen ratsastusta alkaa seurata peräänanto edellä, meneekö se vai eikö se mene. Oma tunti menee aina pieleen, jos hevonen ei mene periksessä. Loputon suo on avattu. Lempihevonen: Luukas.

Jossain vaiheessa tajuan alkaa etsiä virheitä myös itsestäni. Vaikka olen kuinka taistellut auktoriteetteja vastaan, tajuankin yhtäkkiä, että kyllä hyvällä istunnalla ratsastaa paremmin kuin huonolla. Ihan ns. automaattisesti. Alkaa itsensä piiskaaminen. Se ei lopu.

Sitten aukenee sellainen tosiasia, että satuloita on erilaisia, eivätkä kaikki sovi minulle, vaikka hevoselle sopisivatkin. Alan kokea ohutta myötätuntoa itseäni kohtaan. Ehkä en olekaan paskin, mitä on. Jatkan täydellisen tunteen jahtaamista, siinä toisinaan onnistuen. Lempihevonen: Warbert.

Oma hevonen. Kolmenkymmenen vuoden pohdinnan jälkeen on aika. Yhtäkkiä koko maailma on hevosen muotoinen, kaikki ajankäyttö riippuu hevosesta. Itse olen onnellinen, läheiseni eivät. Iskee pakottava tarve sulautua yhteen hevosen kanssa. Toisinaan se onnistuu. Lempihevonen: Korppu.

Oma hevonen ontuu. Yks kaks minulla on iso koira, jota käyn taluttamassa joka päivä. Suhteemme syvenee, minua pidetään ihmispuolella yhä pimeämpänä. Välitän yhä vähemmän. Olen onnellinen, haluan kokea sen, kuinka nousemme yhdessä vaikeuksista, entistä vahvempana yksikkönä, minä ja hevoseni. Lempihevonen: Jaska.

Mitta vaikeuksiin alkaa täyttyä. Haluan helpompaa elämää, ehjän ja käyttökelpoisen hevosen, huolettoman tallin. Iloitsen vuokraajista. En ole kateellinen sille, joka ratsastaa hevosellani paremmin kuin minä, päin vastoin. Haluan ratsastaa auringonlaskuun. Haluan toki myös toisinaan leikkiä vielä vanhaa minää ja näyttää kaikille, että halutessani osaan. Lempihevonen: Pullukka.

Haaveilen kasvattamisesta, koska varsat on siistejä. Innostun enemmän varsojen kanssa touhuamisesta kuin ratsastamisesta. Taivas näyttää tien, mihin voin upottaa miljoonani. Lempiheppa: Hilppa.

 

 

 

Nuori pyörykkä opin tiellä

Meidän oma pikku Kymppi.

Meidän oma pikku Kymppi.

Terveisiä esikoulusta! Hilppa on nyt KOLME VEE, ja opiskelu senkun etenee. Nymanin Make käy säännöllisen epäsäännöllisesti ohjasajamassa ja juoksuttamassa, ja opettaa siinä samalla Hilpan omaa henkilökuntaakin. Kahdelle piuhalla juoksuttaminen on kyllä aikamoista touhua. Ei se ihan tollai vaan onnistu. Meinaa lipsahtaa sekasotkuks ne ohjat. Opettelua se on siis meillekin!

Tänään otettiin ihan uusi kulma oppimateriaaliin. Äitinsä Pullukka lähti metsään ottamaan haltuun vuoden ensimmäistä aurinkoista päivää, selässään lapsi. Minähän siihen sitten, että venatkaas, me lähdetään Hilpan kanssa mukaan. Päädyin lähtemään pelkän riimun varassa, koska Hilpalla oli justiin hammaslääkäri, ja suu oli vielä vähän arka. (Uusia hampaita tulee sellaista vauhtia, ettei vanhat meinaa ehtiä alta pois!)

Pullukka meni edelle, ja mukana oli tietysti myös opaskoira Mimmi, joka ei kestä hevosia (on toki tottunut, pakon edessä). Ensimmäiset noin 100 metriä Hilppa oli ihan sieraimet selällään, että mikäs helvetin kuvio tää on, mutta aika pian rentoutui. Oli jopa niin tehokas, että meni lätäköiden poikki, toisin kuin äitinsä, joka välttää viimeiseen asti kynsilakkojen lohkeilua. Itselle tuli järjetön hiki, joten kai ne elukatkin liikuntaa sai, kun könyttiin mättäillä. Hilppa pikku kavioidensa kanssa tepsutti niin sivistyneesti yli pienten puunrunkojen ja yli isojen kivien. Uskomaton pentu!

Rehellisyyden nimissä en tiedä onko kaikki varsat näin viisaita, mutta onhan tämä nassikka aivan ällistyttävä. Mennään mihin vaan ja tehdään mitä vaan, juu okei. Kaikki käy! Ei mitään sekoilua tai turhia kyselyjä. Ehkä se odottaa, että joku nousee selkään. Sit lähtee?

Satulakin on jo käväissyt Hilpan selässä. Se ei herättänyt mitään ihmettelyä, koska onhan hänellä ollut juoksutusvyö tiukallakin. Kehitysvaihe näyttää neidolla tällä hetkellä siltä, että ratsastajan laittamista selkään koitetaan syksyllä. Jotenkin Hilppa on vielä niin pallero. Näyttää ihan ponilta. Onhan se tietysti mahdollista, että se jää pieneksi, niin kuin kuulemma moni ensivarsa, mutta sittenpähän jää. Leveyttä sillä kyllä riittää, ei ole mikään suppu hän. Itse asiassa näyttää vähän quarterilta tällä hetkellä, ja se ei ole lainkaan huono asia! Quarterit on hienoa porukkaa. Nopeita, oppivaisia ja ketteriä, voiko hevoselta enempää vaatia? Voi, kokoa. No, uskon huomiseen!

Eilisen lenkin jälkeen juttelin Hilpan kanssa hetken kahden kesken. Sanoin hänelle, että sori, tässä ollaan ekaa kertaa varsaa kasvattamassa, koita kestää. Apua kuitenkin saadaan ja osataan pyytää. Hilppa oli, että ei se mitään Katja, ihan hyvin te ootte pärjänny. Niin me vissiin ollaan, koska onhan se aivan huippu tyttö. Viisas ja kaunis ja hyvin käyttäytyvä.