Tavallinen päivä tallilla on terapiaa ihmiselle

Välillä ei vaan tapahdu mitään ihmeellistä. Kumpikaan koirista ei ole saanut epileptistä kohtausta, eikä hevosellakaan ole näkyvää hätää. Viikonloppuna havaittiin, että Pullukka on alkanut perhepäivähoitajaksi. Pullukan tissillä käväisi ainakin Hilpan poikaystävä, mutta myös se toinen, iso poika. On tainnut heidän äideillään jo duunit alkaa. Pullukka ruokkii koko kulmakunnan kakarat. Muumimammassa evästä riittää.

 

Hilpan poikaystävä huikalla. Kuva: Vilma Kuoppamäki

Hilpan poikaystävä huikalla. Kuva: Vilma Kuoppamäki

Täällä kotosalla ihmetellään, kuinka Tyttösen kaviot on taas kasvaneet sillä aikaa kun katsoin toiseen suuntaan. En ole vieläkään tottunut siihen, että kengittäjälle saa pitää linjan auki koko ajan (kengitysväli n. 5 viikkoa). Pullukallahan se on 10-12 viikkoa. Pikkusen naulat Tyttösen kavioista sojotteli, niistä nappasin yhden pois. Samalla kaivelin hännän tyvestä eilisiä hirvikärpäsiä. Siinäpä vasta paskaa sakkia. Mikään ei ole makeampaa kuin kaivella moottoritiellä rintsikoistaan hirvikärpäsiä.

Ja ei kun satula selkään. Tunti alkaa kohta. Paitsi ettei ala, koska opettaja oli unohtanut meidät. Suoritimme itsenäisiä harjoitteita ja hepat kulki hyvin. Ei mitään mystiikkaa. Osasin ratsastaa. Laukassa oltiin maltillisia ja kannettiin vartaloita. Ainakin hevonen kantoi. Omaansa ja minun.

Olin justiinsa käynyt aivan huikeassa, ihmeellisessä Pilates Reformer -jumpassa. Aivan maagista. Meitä oli siellä kolme ratsastajaa, ja kaikki todettiin, että jo ensi ratsastuskerralla muuten istutaan sata kertaa paremmin kuin ennen. Ja näin kävi! Keskiruumiin hallinnasta on muuten hirmusesti hyötyä tollai ratsastushommissa. Kerron, että tiedätte.

Niin että ah! Nämä on näitä päiviä, jolloin pitää iloita. Loppukäynti suoritettiin tuntikaverin kanssa henkeviä puhuen. Tallimaailman terapeuttinen osasto toimi taas täydellisesti. Sitä mietinkin, että jos keskimäärin yksi ihminen kuolee vuodessa hevosten kanssa saamiinsa vammoihin, niin monikohan pysyy juuri hevosten takia hengissä tai järkevien kirjoissa? Itse saattaisin aivan hyvin nostaa sairaseläkettä ilman elukoita, hevosia tai koiria.

Terapeutit tauolla. Kuva: Vilma Kuoppamäki

Terapeutit tauolla. Kuva: Vilma Kuoppamäki

Kokeneempi terapeutti terapiahuppu päässään. Kuva: Vilma Kuoppamäki

Kokeneempi terapeutti terapiahuppu päässään. Kuva: Vilma Kuoppamäki

Terapiasessio meneillään.

Terapiasessio meneillään.

Edellisellä tallilla kävi yhtä hevosta hoitamassa tyttö, joka asui lastenkodissa. Äidillä oli puhjennut paha skitsofrenia ja tyttö pääsi turvaan. Niin myös äiti. Uskon, että hevosen kanssa vietetyt tunnit ovat tukeneet tyttöä paremmin kuin sadat terapiasessiot jonkun huolestuneen Railin kanssa. Niitäkään väheksymättä. Hevosen läsnäolossa vain on jotain maagista.

Eikö.

 

Kommentit
  1. 1

    Maiss sanoo

    Kyllä. Hyvin kiteytetty, jotain ihmeellistä rauhottavaa vissiin hevosten uloshengityksessä 🙂

  2. 3

    Anna sanoo

    Niin totta! Kuinka onnellinen ihminen onkaan saadessaan lappaa hevosenpaskaa tai harjata kurat hevosesta itseensä. Ihan oikeasti, se on parasta, sillä silloin itse pääsee antamaan jotain hyvää eläimille, jotka pitävät pienen ihmisen järjissään joka päivä. Kuinka monta lukematonta nykyistä ratsastajaa kärsisikään henkisestä pahoinvoinnista ilman terapeutteja, jotka ovat maailman parhaita ja ymmärtäväisiä kuuntelijoita?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *