Välineurheilua

Jos joku inisee kuinka välineurheilijat laittaa rahaa ulkoasuun, voi hevosihmisten lähistöllä olla ihan hiljaa.
Ennen muinoin ratsastukseen kelpasivat arkikäytöstä eläkkeelle jääneet vaatteet. Tai ei oikeastaan ollut kysymys kelpaamisesta, vaan siitä, että kaupoista (lue: Stockmann) ei saanut muuta kuin kumisia, nahkaisia tai kuminahkaisia ratsastussaappaita ja beessejä ratsastushousuja. Kypäriä tietty. Niitä oli ne kuuluisat kaksi lajiketta: ruma ja tavallinen. Raippa oli se esine, jolla saattoi erottua joukosta. Nahkasaappaita ei ollut kellään, koska ne oli NIIN kalliit. Myöskään ratsastushousuja ei ollut juuri kellään, nekin oli niin kalliit. Monen äiti ompasi tyttärelleen ratsastushousut ja sekös nolotti.

Ratsastus aloitettiin kumisaappaissa ja verkkareissa. Jos hyvin kävi, joulupukki toi kumiset ratsastussaappaat. Stockan hevostarvikeosastolla saatettiin silti norkoilla tuntikaupalla hiplaamassa esim. dandy-nimisiä harjoja. Niitä saatettiin ostaa viikkorahoilla, vaikka ei ollut hevosta mitä harjata. Olipahan sitten valmiina jos sai hoitohevosen. Harjoja myös maalattiin. Mikäli oli hirmu onnekas, sai hoitohepan. Sen otsapantaan tehtiin kanttinauhalla hienot salmaiakki- tai mikälie-kuviot. Kunhan homma vähän eteni, piti hankkia ns. hoitolaatikko. Sen piti olla valtava vanerista valmistettu loota, jonka sai lukkoon. Se maalattiin miel. hepan tunnusvärin mukaan esim. vihreäksi. Kannessa oli tietty hepan nimi.
Isäpuoleni nikkaroi minulle hoitolaatikon. Se oli liian kapea ja korkea minun makuuni, joten ahdistuin. Lukkoon sen kuitenkin sai, joten kestin.

Muistatteko, kun tallilla piti olla yötä? Mikähän idea sekin oli? Haahuiltiin sitten yöpuvuissa jossain pellolla aina kun pelättiin liikaa spiritismiä. Siellä kyllä henget liikku, juu. Vielä enemmän liikku tytöt yöpuvuissa. Nykyään menen ihan mielelläni tallilta kotiin yöksi.

Kohta lähen ratsastaan eli ridaan. Lunta on johonkin leukaan asti, mutta ihan hyvin voin yksityisautoilla hevosen luo. Varmaan matkan varrella keksin jotain kivaa, mitä voin hepalle ostaakin. Se on vähän sama, kuin vaatteiden osto lapsille. Sitä on aika kiva tehdä, kun ne ei ole mukana. Tosin en pahottais mieltäni, jos hevonen lähtis mun mukaan Hipposporttiin.

Äiti ei muuten aikanaan suostunut ostamaan mulle Ma-Nu -ridahousuja, koska epäili, että en jatka lajin parissa. Muutama vuosi sitten kysyin äidiltä, että mitä hän luulee, jatkankohan. Äitiä nauratti. Tilasin ne kalliit Ma-Nut aikanaan omilla rahoillani. Ne housut kesti yli 10 vuotta.
Nyt on sama tilanne oman tyttären kanssa. Tai ei ole, minähän ostan ihan innoissani kaikki vehkeet kakaralle. Nyt ne ei enää nimittäin ole kalliita ja kirppariltakin saa tosi hyvää kamaa! Laji sen sijaan on suhteessa ihan yhtä kallis kuin silloin joskus. Kyllä sydäntä raastaa jos neito lopettaa kesken. Ei auta kun olla hiljaa ja toivoa.

Mutta ei hätää, Unskiin saan upotettua ihan vaikka kuinka paljon paalua. Perjantainakin tulee osteopaatti joka maksaa 80€, mut sehän on pelkkää säästöä!

Nyt mä meen, moi.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tää on kyllä rautaisaa settiä. Mä muistan nää kaikki ja oon ite telttaillu mun ponin tarhassa, ei siinäkään ihan hirmusti ollut järkeä!

  2. 3

    sanoo

    Vieläkin yhdet -80-luvulla omilla rahoilla ostetut vakosamettiset ja kokoNAHKApaikoilla varustetut ma-nut kaapissa. Pistin ne vitsinä jalkaan yhtenä päivänä. Tiukkaa teki ne 26 vuotta housuihin laittaa, mutta mitä löysinkään taskusta; 100 markkaa. Miten ikinä olen voinut sen sinne unohtaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *