Yhdet pelkää, toisia laiskottaa, kolmannet tietää kaiken

Kyllä me ymmärretään!

Kyllä me ymmärretään!

Matkasin kaverin kanssa Tampereen Hevoset-messuille. Olin siellä BlackHorse -lavalla juttelemassa Horsexploren Riipan kanssa. Puhuttiin siis ratsastusmatkailusta. Kaiken kaikkiaan messut oli oikein kiva kokemus, vaikka Softis-jono oli välillä kohtuuton. Onneksi en tarvitse softiksia kovin montaa tunnissa.

Suomenhevosten estekisaa on myös aina ilo seurata! Siinä on nippu niin rehellisiä ja muhkeita heppoja, ettei paremmasta väliä. Muistan yhdenkin hevosenomistajan kutsuneen hevostaan rakastavasti nimellä ”Epänöyrä persekyylä.” Vieläkin naurattaa, vaikka kuulin jutun jo pari vuotta sitten. Yritin kovasti katsella näyttääkö joku siltä.

Riippa ja minä.

Riippa ja minä.

Messuilla oli merkille pantavan iso ryhmä kepparijengiä. Suosikkihahmoni oli max 3-vuotias neito, jolla oli raidallinen paita ja raidallinen keppari. Ensin hän malttoi laukata isompien tyttöjen perässä, lopuksi hän raahasi heppaa perässään. Maastakäsittelyä, tuumattiin me sivustaseuraajat. Tulevaisuuden toivoja.

Ja siellä missä on hevosia, on aina myös valtava määrä tietoutta. Naureskelin kun näin hienon ruokintaoppaan. Että mitäs jos hevosenomistaja ostaa sen ja lähtee sitten tallinomistajalle neuvomaan miten kuuluu ruokkia hevosia. Kuinkahan moni tallinomistaja on lukenut saman kirjan ja sanoo ”totta! näin me tehdään.” Se on hienoa, että on tietoa, mutta miten sitä jakaa niin, ettei besserwisserit menetä hermojaan? Tai joku tajua olevansa väärässä, eikä kehtaa kääntää takkia? Monesti hyvä pedagogiikka on tärkeämpää kuin laaja tieto. Jos saa ihmiset pistämään parastaan yhteisen hyvän eteen, ei ole niin väliksi kuka on oikeassa.

En itse ole oikein minkään osa-alueen erikoistietäjä. En pääse pätemään oikein missään, mutta pärjään ihan okei. Siitä olen ylpeä, että pärjään hevosten kanssa aika hyvin maastakäsin. En pelkää ja tykkään tutkia miten ne käyttäytyy missäkin tilanteessa. Se, ja se tosiasia, että olen yhtäkkiä sivustaseuraaja oman hevoseni elämässä, ovat tehneet minusta laiskan ratsastajan. Näin pari päivää sitten kun lapsi oli Pullukan kanssa koulutunnilla. Parivaljakko meni niin hienosti, että tajusin, että en millään edes jaksaisi ratsastaa niin hienosti. Laiskottaa. Vaan onko se paha? Eikö se riitä, että joku on tavoitteellinen?

Nyt istun kotona ja koirat ovat yökylässä muualla. Elämä tuntuu uskomattoman hitaalta ja tyhjältä, kun ei tarvitse ulkoiluttaa tai ruokkia ketään. Tyyntä hässäkän edellä: huomenna kisat Ainossa. IIIIIIIIIIIKKKK!!!

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *