Olipa kerran poika

KOM-teatterin keväässä nähdään todellinen sukupolvinäytelmä, joka koskettaa 1980-luvun lapsia ja uskoisin, että myös heidän vanhempiaan. Näytelmä on vuonna 1981 syntyneen Veikko Nuutisen kirjoittama Pasi Was Here. Kasariaika on jo kaukana, mutta liikuttavan tuttuna Janne Vasaman lavastuksessa ja Niina Pasasen pukusuunnittelussa. Ja piirrossarja Tao Taon tunnusävel soi kuin juuri kuultuna…

Kun ohjaaja on Lauri Maijala, itsekin kasarivuosikymmenen lapsi, on näytelmältä lupa odottaa paljon. Odotukset täyttyvät, vaikka näytelmä ei anna – eikä sen tarvitse antaakaan – tyhjentävää selitystä savonlinnalaispoika Pasin kohtalolle. Näytelmä alkaa siitä mihin se myös loppuu, syrjäytyneen Pasin itsemurhaan. Jokainen perhe, jota läheisen itsemurha on koskettanut, tietää, ettei lopullisia selityksiä itsemurhaan ole. Mikä sammuttaa lapsuuden säteilyn, rohkeuden ja ulospäinsuuntautuneisuuden ja johtaa lohduttomaan tekoon?

Pasi on päiväkodin vilkas, kaiken tietävä pelle, varsinainen herhiläinen, sitten huomionkipeä teini, jonka koti on Pasin kaverin Hemmon mielestä kaikki ihannenormit täyttävä. Helsingin punavihreään kuplaan, Pursimiehenkadulle aikuisena muuttanut Hemmo halusi lapsuudessaan adoptiolapseksi Pasin perheeseen, kun oma äiti on yksinhuoltajalesbo, oikein ”tuplalesbo” ja tekee kummallisia töitä tutkijana yliopistolla kuten Hemmo vuodattaa.

Pasi jää lopulta pienen yhteisön henkiseksi vangiksi. Eikä kaikki lapsuudessa ollut niin auvoista kuin Hemmo poikana luuli.

Herkkäilmeinen, myös rajut otteet taitava Johannes Holopainen on loistovalinta Pasin rooliin. Hän muuttuu näytelmän alun pelleilevästä pikkupojasta syrjäytyneeksi  kolmikymppiseksi. Sen ikäisenä arvelen Pasin tehneen itsemurhansa.

Johannes Holopainen on Pasi, joka eli tässä maailmassa ja lähti pois.

Johannes Holopainen on Pasi, joka eli tässä maailmassa ja lähti pois.

Näytelmän kertoja on Hemmo, jota Juho Milonoff näyttelee uskottavasti, lapsuudenystävän menetystä surren ja selvittäen. Vilma Melasniemi ja Robert Enckell nähdään useammassa erinomaisen hyvin tehdyssä roolissa.

Lauri Maijala taitaa kuten aina näytelmän tasojen vaihtelun. Hervottomasta huumorista hiljaisuuteen, naurusta kuoleman hiljaisuuteen. Ohjaajana hän revittelee ja hallitsee samalla upeasti kokonaisuuden.

Miehen seuraava ohjaus on Vanhalla Ylioppilastalolla 20. maaliskuuta nähtävä Lapualaisooppera, jonka ensiesityksestä on kulunut viisikymmentä vuotta. Ohjaaja itse näyttelee Vihtori Kosolaa, samaa roolia, jonka nuori näyttelijä Vesa-Matti Loiri vuonna 1966 teki.

 

 

Elämäsi valinnat

Maailma on mahdollisuuksien, elämä on täynnä valintoja. Vai onko, voiko itse vaikuttaa kohtaloonsa ja valita suunnan, johon kulkea?

Paavo Westerbergin Suomen Kansallisteatteriin kirjoittama ja ohjaama Mahdolliset maailmat pohtii ihmisen ikuista kysymystä olemassaolostaan ja mahdollisuuksistaan monikerroksisesti, vakavuudella ja samalla leikkisästi, johon teatteri antaa mahdollisuuden. Markus Tsokkisen lavastus luo syväulotteisen maailman, ja Westerberg käyttää taitavasti hyväkseen suuren näyttämön kaikkia ulottuvuuksia.

Näytelmän pääroolissa on entinen lapsitähti, nyt keski-ikäinen ohjaaja, joka aviokriisinsä keskellä yrittää keskittyä seuraavaan ohjaustyöhönsä, August Strindbergin Kuolemantanssiin. Välähdyksinä hän palaa menneisyyteensä, vuoteen 1982, jolloin hän pääsi mukaan Ralfin ohjaamaan Galileo Galileihin. Pääroolissa oli Lasse, jonka poika tuntee television villatakkisena satusetänä.

 

Esko Salminen on viisas näkijä Galileo Galilei, jonka oppipoikaa näyttelee Marja Salo. (kuva Stefan Bremer)

Esko Salminen on viisas näkijä Galileo Galilei, jonka oppipoikaa näyttelee Marja Salo. (kuva Stefan Bremer)

Tulevaisuuteenkin ohjaaja pääsee kurkistamaan teatterin huumehöyryisten pikkujoulujen jälkeen, kun hän tapaa metroasemalla vuonna 2045 salaperäisen eläkeläisherran.

Paavo Westerberg vakuuttaa näytelmän käsiohjelmassa, etteivät teoksessa esiintyvät henkilöt ole todellisia. Taitavasti hän sekoittaa fiktion ja faktan: onhan hän itse entinen lapsitähti, joka pääsi mukaan Helsingin kaupunginteatterin Galileo Galileihin. Sen ohjasi Ralf Långbacka, pääroolissa oli muuan Lasse Pöysti… Ja tv-kansa muistaa Westerbergin lapsinäyttelijänä Raija Orasen kirjoittamasta Ruusun aika -sarjasta.

 

Marja Salo on nuori Antti, Eero Aho keski-ikäinen Antti, joka tietää jo, miten elämä kohtelee. (kuva Stefan Bremer)

Marja Salo on nuori Antti, Eero Aho keski-ikäinen Antti, joka tietää jo, miten elämä kohtelee. (kuva Stefan Bremer)

Mahdolliset maailmat on suurta teatteria, joka siirtyy koskettavasti tunnetilasta ja ajasta toiseen. Eero Aho on pääroolissaan vereslihalla, haavoittuvana lapsuuteen ja tulevaan näkevä mies. Yksi näytelmän liikuttavimmista kohtauksista on, kun hän peittelee lapsiminänsä, jota Marja Salo näyttelee herkästi ja uskottavasti: hän on poika, joka pääsee teatteriin, mutta kipuilee vanhempiensa eroa ja yksinäisyyttään. Kaverit ovat pahoinpidelleet pojan tämän mennessä näytelmäharjoituksiin, mutta aikuinen mies sanoo pojalle, että elämä kohtelee tätä vielä tulevaisuudessa vielä rajummin.

Esko Salmisen rooli on näytelmän tietäjän, hän on Galileo ja metroaseman eläkeläinen. Roolissaan jälleen upea, näyttämön taidollaan ja karismallaan täyttävä. Hänen repliikeissään on elämää kokeneen ihmisen viisaus ja kypsyys.

Itse asiassa pitäisi luetella koko miehitys, siitä ei heikkoa lenkkiä löydy. Kristiina Halttu on Anttiin pettyvä Helena, lopulta näytelmän vahva nainen, joka lähtee kulkemaan omaan suuntaansa huonosti voivasta avioliitostaan, Saara Kotkaniemi ja Pia Andersson nuoria näyttelijöitä kuten todellisuudessakin… Jukka-Pekka Palo, Markku Maalismaa, Pirjo Luoma-aho, Pääkköset Antti ja Seppo, menkää katsomaan tätä porukkaa!

 

Kristiina Halttu on näytelmän vahva nainen Helena, joka ei jää surkeaan avioliittoonsa. (kuva Stefan Bremer)

Kristiina Halttu on näytelmän vahva nainen Helena, joka ei jää surkeaan avioliittoonsa. (kuva Stefan Bremer)

Sillä: Mahdolliset maailmat kertoo lapsitähteydestä ja taiteilijaperheen elämästä, mutta samalla meidän kaikkien elämästä.

Valinnoista, jotka olemme tehneet, tekemättä jääneistä asioista, ajasta, jota vanhempina olemme antaneet tai jättäneet antamatta lapsillemme. Ja siitä, kannattaako yksityiselämä uhrata työn vuoksi.

Ei mikään kaktuksenkukka

Aika isot ovat saappaat vain pitäisikö sanoa korkokengät ovat ne, joihin Satu Silvo ujuttaa jalkansa. Elokuvassa Kaktuksen kukka vuodelta 1969  Stéphanie Dickinsonia, hammaslääkärin vastaanottoapulaista (alkuperäisnäytelmän Stéphanie Vigneau) näytteli Ingrid Bergman.

Satu Silvo on nyt Stéphanie Helsingin kaupunginteatterin Hämeentien Arena-näyttämöllä. Äitinsä kanssa yksikseen elelevä Stéphanie on niin sanotun perinteisen vanhanpiian perikuva, pedantti, esimiehensä aikataulun hallitseva, tapettiin sulautuva nainen (nykyisin kai puhuttaisiin sinkusta vanhanpiian sijaan).

Vai sulautuuko tapettiin?

Arn-Henrik Blomqvistin ohjaaman farssin tähdeksi nousee uskomaton Satu Silvo, joka osoittaa jälleen kerran lahjakkuutensa näyttelijänä. Sama Silvo, joka teki viime keväänä Espoon kaupunginteatterissa yleisön ja kriitikoiden ihaileman roolin Pasi Lampelan ohjaamassa Kuka pelkää Virginia Woolfia (Edward Albeen perhehelvettiä kuvaava näytelmä) täyttää läsnäolollaan ja karismallaan koko näyttämön.

Silvo on roolissaan uskottavasti ja vahvasti läsnä, eikä sorru hetkeksikään  helpoimpiin kliseisiin, farssin pahimpiin vihollisiin. Vahvana vastaparina toimii Santeri Kinnunen, Silvon ex-puolison Heikki Kinnusen poika, joka hallitsee komedian vaatiman täsmällisen ja tarkan ajoituksen.

Santeri Kinnunen ja Satu Silvo (kuva Tapio Vanhatalo).

Santeri Kinnunen ja Satu Silvo (kuva Tapio Vanhatalo).

 

Elokuvassa hammaslääkärin salasuhdetta näytellyt Goldie Hawn sai roolistaan aikoinaan sivuosa-Oscarin. Kaupunginteatterissa roolissa on Vappu Nalbantoglu, ehdottomasti aivan erinomaisena,  mutta kaikki hänet näyttämöllä ja televisiossa nähneet tietävät, mihin muuhun hän pystyy: kaupunginteatterissa Toveri K:ssa Aino Kuusisen rooliin ja television Punaisessa kolmiossa vahvasti tulkittuun Hertta Kuusiseen.

Kaktuksen kukka puhkeaa loistoon Silvon myötä. Hän on vahva, itsenäinen nainen, joka tietää, mitä tahtoo!

Esityksen erityismaininta kuuluu puvustaja Riitta Anttonen-Palolle, jonka 1960-lukua kuvaavat minihameet ja trikoohaalarit haluaisin heti omaan vaatekaappiini!

Satu Silvo (kuva Tapio Vanhatalo)

Satu Silvo (kuva Tapio Vanhatalo)